”Voisimmeko pysähtyä hetkeksi?” sanoi mustahiuksinen nuorukainen. ”Hevosetkin kaipaavat juotavaa, joten emmekö pistäytyisi tuolla joella?”
Hänen matkakumppaninsa ohimoilta harmaantuneet hiukset olivat muutoin väriltään kuin rantadyynien hiekkaa, mutta iho oli kuin vanhaa, tummaksi parkkiintunutta nahkaa. Miehen roteva olemus, varusteet ja aseet kertoivat, että tämä oli armigeeri ─ ratsain kulkeva palkkasotilas ja seikkailija.
”Hyvä on”, armigeeri vastasi matalalla äänellään ja käänsi ratsunsa kohti jokea.
Länsipuolella kohoavien vuorten puroista alkunsa saanut kapeahko virta kaarteli tien suuntaisesti noin puolen virstan päässä laakson pohjalla. Tai eihän tämä ollut mikään kunnollinen tie, vaan pelkkä kärrypolku vuorten alarinteillä. Kaksi hevosta mahtui juuri ja juuri kulkemaan rinnakkain kovaksi tallautuneella kulku-uralla, mutta he halusivat vältellä kyliä yhdistäviä teitä ja Njanovan kreivikunnan valtaväyliä. Jo alkumatkasta he olivat saaneet tarpeekseen vastaantulijoiden pällistelyistä ja vihamielisistä mulkoiluista.
”Nokipää kulkuri, paholaisen apuri! Nokipää kulkuri, paholaisen apuri!” olivat kylien lapset pilkanneet Sansorzia, tummaa nuorukaista. Hän kuului tiraanien heimoon, jotka kulkivat vankkureillaan pitkin valtakuntia asettumatta pysyvästi minnekään.
Rohkeimmat kakarat olivat myös viskelleet kiviä sekä suuria revonmännyn käpyjä, joiden okapäiset suomut raapivat kipeästi ihoa. Armigeeri Galat Kaffan oli kiroillut pahankurisille lapsille, mutta Sansorz oli pysynyt aina tyynenä. Hän oli tottunut tällaiseen – ja lapset puolestaan tiesivät kuinka armigeeri tyytyisi vain kiroilemaan ja puistelemaan nyrkkejään.
Kun hevoset olivat juoneet tarpeekseen, myös miehet sammuttivat janonsa ja täyttivät leilinsä raikkaalla vedellä. Sitten Sansorz riisuutui kursailematta ilkialastomaksi ja sukelsi jokeen. Nautittuaan uimisesta ja kylpemisestä Sansorz pukeutui nopeasti rannalla. Hän totesi:
”Eikö sinulle tule tukala tässä paahteessa? Kesän kuuminta aikaa. Minä ainakin läkähtyisin tuollaisessa haarniskassa.” Hän viittasi kädellään hitaasti virtaavaan veteen. ”Tekisi hyvää sinullekin.”
Galat siveli pienillä messinkilevyillä vahvistettua nahkahaarniskaansa, joka peitti ylävartalon ja olkavarret. Hän sanoi: ”Tämä on kuin toinen iho minulle. Tuulet ja sateet huuhtelevat enimmät pölyt ja ehdin kyllä kylpemään seuraavassa majatalossa. Enkä suostu luopumaan sotisovastani ja aseistani. Tiedä vaikka millainen peto lymyää noissa pusikoissa. Kunnon armigeeri ei pelkää mitään, mutta hänen on aina suojattava selustansa, jos haluaa elää vanhaksi.”
Enintään siellä on arka jänis tai siili, Sansorz ajatteli ja hymähti päätään puistellen. Hän lausui: ”Mutta kun se toinen ihosi haisee jo kuin ketunpesä.”
”Ketäpä se täällä häiritsee?” Galat levitteli käsiään ja yritti tavoitella närkästynyttä äänensävyä. ”Vai oletko sievistelevä nirppanokka? Ehkä te tiraanit olette kovin tarkkoja siisteydessä, mutta minä olen karaistunut sotilas, joka ei piittaa pienistä epämukavuuksista.”
”Jatketaan sitten matkaa”, Sansorz tokaisi ja nousi satulaan. Hän arvasi todellisen syyn kainosteluun. Galat oli syntyisin pohjoisesta, Semyartin kreivikunnasta, jonka ihmiset olivat erityisen varautuneita muiden seurassa. He eivät olleet mutkattoman suorasukaisia Sansorzin heimon tapaan.
Takaisin kärrytiellä Galat tähyili taivaalle huolestuneen näköisenä. Idän suunnassa oli muhkeita pilvivuoria, jotka kasvoivat hyvää vauhtia yhä ylemmäs. ”Niinpä tietenkin, tätä se kuumuus aina lopulta tietää”, hän mutisi ja suki partaansa.
Hetken päästä kuuluikin jo kaukaista, kumeaa jyrinää.
”Kuulitko?” Galat puuskahti. ”Ukkonen! Hyvä ettei salama iskenyt veteen, kun olit uimassa. Ukonilmat vuorilla ovat mitä hurjimpia myrskyjä, kun tuuli syöksyy alas rinteitä ja pauke kaikuu kallioseinämistä. Se kuulostaa siltä kuin kaikki hornan hirmuiset paholaiset olisivat päässeet valloilleen!”
”Ukkonen on kaukana ─ ainakin peninkulman päässä.”
”Mutta hetkessäkö se on myös täällä! On parasta etsiä jostain suojaa. Emme voi kulkea tällä lailla avoimen taivaan alla.”
Taas kuului etäistä jyrinää kuin vuorilla olisi ollut suuri kivivyöry.
Sansorz rauhoitteli: ”Se tuli koillisesta ja me menemme kohti etelää. Nuo ukkospilvet kulkevat pohjoiseen päin, joten säästymme salamilta.”
”Aivan niin, ei mitään hätää. Myrsky kiertää meidät kaukaa”, Galat puhui taas vakaasti kuin muistaen tehtävänsä Sansorzin suojelijana. Hän oli ottanut palkkion nuorukaisen vanhemmilta, jotta tämä pääsisi turvallisesti Hunnochin suurruhtinaskunnan pääkaupunkiin Balgoraniin. He eivät voineet itse saattaa poikaansa sinne, koska olivat matkalla Zhuvaliin kolmen muun tiraanivankkurin kanssa.
Kunnon armigeeri pelkää sentään jotain, Sansorz tiesi. Hän pelkää ukkosta ja salamia luultavasti enemmän kuin mitään kuolevaista olentoa. Ehkä jopa enemmän kuin itse kuolemaa.
He eivät viettäneet seuraavaa yötä majatalossa, vaan ylikaltevan kallioulokkeen alla. Kallion antama suoja oli ollut tarpeen, sillä lähes koko yön ripotteli vettä, mutta onneksi ukonilmaa ei ollut lähimaillakaan. Oli koittanut kolmas matkapäivä ja aamiaiseksi he söivät taas leipää ja kuivattua kauriinlihaa sekä pähkinöitä. Heidän noustuaan ratsaille alkoi Galat valittaa yöllä kipeytynyttä selkäänsä ja lonkkaansa:
”En ole sentään vielä raihnainen vanhus, mutta en myöskään nuoruuteni parhaissa voimissa. Nuorempana olin nopeasti taas kunnossa, jos jokin paikka niksahti tai venähti. Mutta nämä viheliäiset kivut ja vaivat ovat tulleet jäädäkseen ja saavat kaipaamaan öitä kunnollisessa vuoteessa, jonka patja on täytetty höyhenillä. Se on suloista se! Kestikievareiden likaiset ja luteiset olkipatjat tai pehmeimmätkään sammalmättäät eivät vedä vertoja sellaiselle mukavuudelle.”
”Sinullako on ollut moinen ylellisyys?” tarttui Sansorz Galatin tarjoamaan aiheeseen.
Galat kehui: ”On minulla ollut paljon muutakin hyvää. Esikoisena sain perintönä sievän mökin ja tilukset Lohkavajoen viljavilta mailta Doanista. Se on pieni kyläpahanen syrjässä kaikesta, joten tuskinpa olet käynyt siellä.”
”Doan, en muista sen nimistä kylää”, Sansorz tuumaili.
”Ja minulla oli kaunis vaimo ─ Elsbet. Veljeni Mortin oli hoitanut perintötilaani, kunnes kävi niin hassusti, että rakastuin ja menin naimisiin. Toki Mortin sai jäädä senkin jälkeen, kun muutin sinne Elsbetin kanssa.” Galat kokosi ajatuksiaan. ”Lähes vuoden maltoin olla aloillani maata viljellen ja metsästäen. Lohkavalla on runsaasti kauriita, ja itse joki tarjoaa suuria taimenia. Turkiksia ja taljoja myymällä sain hyvät lisäansiot, joten meille jäi verojenkin jälkeen mukavasti säästöjä.”
”Lähdit taas kulkemaan”, Sansorz sanoi varovasti.
”Niin tein. Vannoin Elsbetille, että se olisi viimeinen seikkailuni Weolanin raunioissa. Lupasin, että olisin poissa enintään kolme kuukautta ja vannoin lopultakin löytäväni Sierth Kotkanpään haudan, jota olin etsinyt vuosikausia. Sierth tunnettiin rikkaudestaan, sillä hän oli yksi mahtavimmista ruhtinas Kaarel Kukistajan paladiineista, ja hän ehti kuolla ennen Weolanin kiroamista.”
Sansorz muisti tutun legendan: ”Weolanin papisto vaati Kaarel Kukistajan vangitsemista, koska hän kääntyi okkultistien puoleen ja alkoi palvoa demonijumalia. Kun suurruhtinaan sotilaat tulivat noutamaan Kaarelia, tämä kirosi Weolanin tuhanneksi vuodeksi ja surmasi sitten itsensä myrkyllä. Nyt siellä ei kasva enää mikään, ei edes ruohonkorret tai sammalet.”
Galat jatkoi: ”Sierthin hautaa on etsinyt moni muukin, koska hänen oli täytynyt ottaa mukaansa runsaasti kultaa, hopeaa ja jalokiviä kuolemanjälkeiselle vaellukselleen. Ehkä pidät minua ahneena haudanryöstäjänä, mutta vähempikin määrä rikkauksia riittää paratiisiin päässeelle, helvetistä puhumattakaan. Eiväthän kuolleet tarvitse ruokaa ja juomaa – eivätkä luultavasti juuri mitään muutakaan.”
”Vainajia tulee kunnioittaa”, Sansorz sanoi. ”Jokainen saa ansionsa mukaan kuolemansa jälkeen. Vaikka ryöväämällä ja köyhiä riistämällä ovat lukuisat sotapäälliköt ja aateliset rikkautensa koonneet.”
Galat nyökkäsi ja rykäisi kurkkuaan. ”Tapasin eräässä kapakassa armigeerin, Eenar nimeltään. Iloisesti humaltuneena Eenar kehui tietävänsä missä Sierthin hauta sijaitsee, ja hän lupasi piirtää kartan, jos tarjoaisin neljä suurta kolpakkoa olutta. Ja hän myös piirsi. Mutta neljän kolpakon jälkeen sulkakynä ei meinannut pysyä hyppysissä ja muistikin takkuili. Katkaistuaan sulan kärjen kolmannen kerran oli musteen tahrima kartta lopultakin valmis, ja autoin Eenarin nukkumaan vierastupaan.”
”Halvallapa Eenar myi karttansa, mutta kuinka hän tiesi haudan sijainnin?”
”Hän kertoi käyneensä Sierthin haudalla vain todetakseen, että se oli todellakin olemassa. Moinen kuulosti oudolta, mutta katse hänen silmissään oli rehellinen. Tiedän, milloin armigeeri puhuu totta. Siinä katseessa oli myös pelkoa. Eenar sopersi jostain kirouksesta ja ennustuksesta, jotka estivät siirtämästä hautapaasia syrjään. Humalaisen höpinöitä, ajattelin”, Galat kertoi. ”Joka tapauksessa kolme kuukautta kului kuin siivillä, kun kuljin ristiin rastiin Weolanin raunioituneita kolkkia, jossa Sierthin haudan piti olla. Sitä ei löytynyt, ja oli aika palata kotiin…”
”Mutta et palannut.”
”Ylpeyteni ja seikkailunhaluni saivat jatkamaan. Vielä yksi viikko Weolanissa, ei sen enempää. Niinpä täydensin muonavarastojani ja palasin kuolleeseen, raunioituneeseen maahan. Kului viikko, kului kuukausi. Joskus tapasin muitakin seikkailijoita, mutta yleensä välttelin heitä. Pelkäsin aarteenetsijöiden pääsevän Sierthin salaisuuden jäljille, jos liikaa kaverustaisin heidän kanssaan. Huumattuna tai humalassa saattaisin puhua sivu suuni.”
”Tietääkseni aarteenetsijät, varsinkaan armigeerit, eivät petkuta toisiaan”, Sansorz kummasteli. ”Huijareille käy lopulta huonosti.”
Poltettuaan piipullisen loppuun Galat jatkoi: ”Noh, mieleni alkoi muutenkin järkkyä. Sitä paikkaa ei turhaan kutsuta Varjojen valtakunnaksi. Toisinaan valvoin öitä keskustellen haamujen kaltaisten kuvajaisten kanssa. Puoli vuotta ehti vierähtää, kun huomasin erään rauniolinnan luona erikoisen pylvään, jollaisen Eenar oli piirtänyt karttaansa, ja kartan epämääräisen töherryksen täytyi esittää juuri noita linnan jäänteitä. Löysin ohkaisen multapeitteen alta kivilaatan, joka oli kanttiinsa runsaan vaaksan mittainen. Jatkoin kaivamista ja pian vastaan tuli kaksi kapeahkoa hautapaasia.”
Sansorz puuskahti: ”Oliko haudassa aarre?”
Galat katsoi vakavana Sansorzia. ”Siellä oli Sierthin valkea marmoriarkku ja huimat rikkaudet. Ikivanhoja kultakolikoita, koruja, hopeisia astioita, kauniita pienoisveistoksia… Mutta samalla heräsin kuin unesta tai lumouksesta. Olin alhainen tunkeilija, joka oli häirinnyt hautalepoa ─ mitä hyvänsä tuo paladiini olikaan elämänsä aikana tehnyt. Ja niidenkö kiiltävien helyjen vuoksi oli vaimoni huolissaan vartonut minua kokonaista puoli vuotta? Ehkä Elsbet heltyisi, kun pujotan mitä ihanimman smaragdiriipuksen hänen kaulaansa. Otin mukaani kultaa sen verran, jotta voisin rakennuttaa minulle ja Elsbetille uuden talon ja ostaisin lisää maata viljeltäväksi ja hedelmäpuita varten. Siirsin kivipaadet paikoilleen ja peitin haudan huolellisesti mullalla.”
Galat oli pitkään vaiti. Ehkä pohtien, halusiko hän kertoa tarinansa loppuun. Hän jatkoi:
”Palasin kotikylääni Lohkavan varrelle. Näin jo kaukaa, että jotain oli pielessä, koska yksikään savu ei noussut Doanin suunnasta. Kolme kuukautta lähtöni jälkeen oli kyläämme tullut kauhea kalmanhajuinen vieras, rutto, jolta oli säästynyt vain vähämielinen Hens Mikelinpoika. Kun Elsbetin veli Sollem oli nähnyt ruumiit, hän katkaisi kirveellä Hensin kaulan. Ehkä hän teki sen surun sokaisemana sekä vihasta että säälistä, sillä kukaan ei halunnut ottaa tuota yksinkertaista nuorta miestä riesakseen. Niin nuoria olivat myös Elsbet ja pikkuveljeni Mortin, ja nyt he makaavat samassa kuopassa muiden uhrien kanssa.”
”Olen pahoillani menetyksesi vuoksi. Olet kantanut raskasta taakkaa”, Sansorz sanoi. ”Mitä teit Sierthin haudan kullalla?”
”Ryyppäsin ja pelasin. Olin eteläisen Balgoranin hämärimpien kortteleiden ruhtinas elättäen myös rähjäistä hoviväkeäni”, Galat veisteli ja naurahti ilottomasti. ”Naisiakin oli tarjolla, tietenkin, mutta Elsbetin jälkeen en ole pystynyt rakastamaan ketään. Kaikki he halusivat vain palan minusta ja osuuden Sierthin aarteesta. Kultaa riitti noin vuoden verran, jonka jälkeen kaikkosivat ystävät. Enkä jäänyt kaipaamaan heitä.” Galat vilkaisi Sansorzia ja sanoi:
”Kun lähdin Weolaniin, Elsbet murehti, että kuolisin siellä. Mutta rutto olisi vienyt minutkin, jos olisin jäänyt Doaniin. Tai ehkä sittenkin kyseessä oli Sierthin langettama kirous, josta Eenar mainitsi. Kartta tuli minulle siten paljon kalliimmaksi kuin vain neljä tuopillista olutta.”
Sansorz näytti epäilevältä. Hän huomautti: ”Rutto levisi Doaniin jo ennen kuin löysit Sierthin haudan.”
”Ennustus!” Galat huudahti. ”Ennustus ja siten myös kirous tulivat voimaan, kun petin lupaukseni palata kotiin viimeistään kolmen kuukauden jälkeen. Minun sijasta kyläämme saapuikin raivoava ruttotauti!”
Seuraavan yön he viettivät suuren maatilan ulkorakennuksessa, mutta heidän piti maksaa hopeakolikon mieheen, tosin Galat sai tingittyä samaan hintaan tuoretta leipää ja kannullisen laimennettua viiniä. Talon hehkeä emäntä oli tuonut heille myös pari pientä hunajakakkua, joten kolikoiden menettäminen ei jäänyt sen enempää harmittamaan.
Matkanteko alkoi aamulla vaitonaisissa tunnelmissa, ja Galat murahteli vain yksisanaisia vastauksia Sansorzin yrittäessä avata keskusteluja. Puolenpäivän aikoihin alkoi alakulo hieman hellittää, mutta mies näytti vieläkin melko kireältä. Hän sanoi:
”Te tiraanit olette varmaankin kulkeneet melkein aikojen alusta asti. Jo ennen Weolanin kiroamista.”
”Olemme lähtöisin Ezenegadapista, joka on kaukana etelässä. Meillä on paljon tarinoita ja lauluja tuosta ajasta”, Sansorz kertoi. ”Olimme paimentolaisia, jotka polveutuivat muinaisen päällikön Samonin nuoremmasta pojasta Tiranista. Sittemmin sodat ja nälänhätä ajoivat meidät liikkeelle, emmekä ole luopuneet kulkemisesta. Kiertolaisuus on sopinut tiraaneille erinomaisesti, sillä jo paimentolaisina totuimme siirtymään paikasta toiseen vuodenaikojen mukaan.”
”Mutta nyt haluat luopua kaikkein arvokkaimmasta – vapaudestasi”, Galat tokaisi. ”Vapaudestaan luopuva mies on kuin kuohittu pässi. Kuin tyhmä kuohittu pässi.”
Sansorz hölmistyi. ”Mitä hiton roskaa sinä oikein jauhat!” hän tiuskaisi. Tulinen tiraaniluonne oli viimeinkin kuohahtanut.
”Emmekös ole menossa Balgoraniin, jotta voisit aloittaa opintosi siellä? Vaihdat vapaana kulkemisen yliopiston tunkkaisiin kammioihin.”
”Lähden kulkemaan tiedon polkuja ja eteeni avautuu tieteiden maailmoja”, Sansorz julisti.
Armigeeri ryhdisti selkänsä liioitellen ja matki tärkeilevää puheenpartta: ”Kas, kas. Ettäkö vallan hän alkaa kulkea tiedon polkuja. Perin merkittävää, etten sanoisi!” Sitten hän sylkäisi. ”Eiköhän sinustakin tule samanlainen ylimielinen mäntti, jollaisia ovat kaikki akateemit. Luulevat olevansa muita parempia, koska taapertavat lättäjaloillaan tiedon autuaaksi tekeviä polkujaan. Huussiin ja tunkiolle ne polut vievät. Sielläpä haistelette toistenne pieruja ja annatte niille arvosanoja.”
Sansorz naurahti. Suuttumus vaihtui hymyyn. Oli helppo nähdä kuinka syyllisyys vaimon ja veljen kuolemasta painoi armigeerin mieltä ja sai hänet katkeraksi. Hän sanoi:
”Sinulla on käynyt huono tuuri, jos olet kohdannut vain tärkeileviä oppineita. Tuon tapaista itsekin ajattelin heistä, kunnes matkalla Tavarniin otimme vankkureidemme kyytiin akateemi Ebbart Sunovialaisen. Hän on mitä ystävällisin ja miellyttävin herrasmies. Kun saavuimme Tavarniin, Ebbart ei halunnutkaan jäädä sinne, vaan jatkoi vaellusta kanssamme useita viikkoja. Hän nautti vapaana kulkemisesta ja keskusteluista isäni Jaronin kanssa.”
Galat kysyi: ”Onko isäsi jonkin sortin oppinut?”
”Tavallaan”, Sansorz myönsi. ”Hän tietää paljon parantamisesta ja luonnosta ja osaa ennustaa säitä. Hän osaa myös käsitellä hevosia ja on taitava vaskiseppä. Isä sai päähänsä, että minun pitäisi lähteä opiskelemaan yliopistoon, ja Ebbart oli samaa mieltä. Lopulta itsekin viehätyin ajatuksesta, vaikka äitini Marian vastusteli lähtöäni pitkään.”
”Miksi Balgoraniin asti?” Galat ihmetteli. ”Onhan myös täällä idän suurissa kaupungeissa yliopistoja.”
”Ebbart on saanut oppiarvonsa Balgoranissa, joten hän laati suosituskirjeen sinne. Balgoranin rehtori on kuulemma Ebbartin opiskelutoveri ja hyvä ystävä”, Sansorz selvensi. ”Toisekseen Balgoraniin tulee paljon väkeä muista maista, joten siellä ollaan suvaitsevaisempia. Idän kaupungeissa on maaseudun mielenlaatu, joten olisin yliopistossakin hyljeksitty.”
Galat lisäsi: ”Maatiloilleen juurtuneet talonpojat halveksivat kaikkia kulkijoita, myös meitä armigeereja, mutta he pitävät teidän musiikistanne ja tanssista. Kuulemma useampikin linnanherra on ottanut vaimokseen sorjan tiraanitanssijattaren, kauniimpia neitoja kun ei löydy mistään muualta. Ilmankos monet aateliset ovat niin tummia ja siroluisia.” Galat virnisti leveästi. ”Huomasin, kuinka talon emäntä katseli sinua illalla. Sinun ansiostasi saimme makeat hunajakakut!”
”Hänet hurmasi kokeneen armigeerin karski tenho. Mutta sinun pitäisi peseytyä useammin”, Sansorz virkkoi huvittuneena. ”Eikä suvussani ole yhtäkään kreiviä tai paronitarta. Siitä olen varma.”
”Mutta musikantteja on sitäkin enemmän?”
”Kapsäkissäni on pieni nelikielinen luuttu”, Sansorz sanoi. ”Voin illemmalla säestää laulujani sillä, jos haluat kuunnella.”
Galat myhäili: ”Mikäpä sen mainiompaa!”
Oli vasta aikainen iltapäivä, kun Galat ja Sansorz asettuivat Vanhan tammen majataloon. Se oli paras laatuaan näillä tienoilla. Galat kylpi pitkään ja antaumuksella ja antoi sitten lörpöttelevän emännän siistiä hänen partansa ja lyhentää lähes harteille kasvaneita hiuksia. Pienestä lisämaksusta rouva myös pyykkäsi heidän vaatteitansa.
Tuhdin ja maittavan aterian jälkeen Sansorz haki luuttunsa ja ryhtyi laulamaan sointuvalla äänellään. Yleisönä oli Galatin lisäksi talonväki ja tuvan täydeltä matkustajia. Hempeimmät laulut kertoivat rakkaudesta sekä kaipuusta, ja iloisimmat viisut saivat Galatin laskemaan oluttuoppinsa pöydälle, jotta hän pystyi lyömään käsillään tahtia. Esitys kesti lähes puoleen yöhön, jonka jälkeen tyytyväinen isäntä palkitsi Sansorzin antamalla matkaevääksi kahdeksan naulaa kinkkua.
He jättivät Vanhan tammen majatalon virkeinä ja puhtaissa vaatteissa. Ilmakin oli mitä lempein nostattamaan hyvää mieltä. Jo ennen majataloa kelvolliseksi kohentunut tie nousi melko korkealle vuorten rinteille, joten itään avautui kylien ja peltojen laikuttama autereinen maisema.
”Mitä sinä sitten siellä Balgoranissa opiskelet?” Galat halusi tietää.
”Olen kiinnostunut erityisesti botaniikasta.”
”Mitä se tarkoittaa?”
Sansorz selitti: ”Tarkoittaa kasvioppia. Olen kiinnostunut kasveista.”
”Eikö sinua kiinnosta mikään hyödyllinen, kuten alkemia? Hieman kultaa säästössä ei olisi pahitteeksi akateemillekaan.”
”Ebbartin mukaan kaikki alkemistit ovat öykkäreitä ja tyhjäntoimittajia. Sitä paitsi kasvien tunteminen on hyödyllistä”, Sansorz vakuutteli. ”Luonnosta löytyy paljon kasveja, joita voi käyttää lääkkeenä tai ravinnoksi. Ja olen kiinnostunut paljon muustakin. Ehkä ryhdyn Ebbartin tapaan opettajaksi.” Hän osoitti tien reunalla olevia pensaita. ”Närhenmarjat ovat kohta kypsiä syötäviksi.”
Galat totesi: ”Ai, eivätkö kaikki punaiset marjat ole myrkyllisiä? Minulle riittää, että tunnistan yrtin, josta saan makealta tuoksuvaa täytettä piippuni pesään.”
Tie alkoi vähitellen laskeutua alemmas ja myös sen itäreunalle kohosi rinne. He olivat tulleet pitkään solaan. Jyrkän mutkan takaa paljastui yllätys, sillä tien tukki kuuden miehen rivistö. Galatin ja Sansorzin taakse oli ilmaantunut pensaikosta viisi muuta miestä. Heillä kaikilla oli joko miekka, nuija tai kirves.
”Maantierosvoja”, Galat sanoi melkein kuiskaten. Hänen kätensä hakeutui miekan kahvalle.
Heidän edessään patsasteleva häijyn näköinen kaljupäinen mies myötäili puheitaan rivoilla eleillä: ”Raakiksi taantunut armigeeri on lähtenyt retkelle korean sydänkäpysensä kanssa. Voi kuinka sööttiä… Jotteivat yöt olisi kylmiä, lämmitätte toisianne kiihkeillä lemmen liekeillä, heh heh! Mutta varohan poju, ettet polta sormiasi.”
Galat latasi: ”Ymmärrämme vihjeesi, mutta ei kiitos. Mieluummin syleilemme vaikka itsensä pääpirun takapuolta. Siannaamaisia ystäviäsi katsellessa oivallamme säälittävän tilanteesi.”
Joukkio liikahteli levottomasti. Kaljupää veti sapelinsa ulos huotrasta. Hän tivasi tuimana: ”Oletko taitava käyttämään miekkaasi, tumma?”
Sansorz vastasi: ”Tiedät itsekin, kuinka juuri sen vuoksi selviämme yleensä puhumalla.”
Kaljupää murahti ja hypisteli nenäänsä. ”Olette myös pitkävihaisia. Kenenkä poika olet ja mihin klaaniin kuulut?”
”Olen Sansorz Jaroninpoika ja kuulun Annarin klaaniin.”
”Ja minä olen Ivor Stepaninpoika. Kuulun Henanin vuoristolaisten klaaniin!” rosvopäällikkö kajautti. Hän tarkkaili alta kulmain Sansorzia ─ ja purskahti sitten raikuvaan nauruun. ”Sansorz Jaroninpoika! Suotta säikähdit, sillä tulen hyvin toimeen teidän tiraanien kanssa. Erityisen paljon arvostan isäukkoasi Jaronia ja hänen nokkeluuttaan. Onhan hän vielä elossa?”
Sansorz nyökkäsi.
Ivor silmäili taas häntä. ”Olit vain porsaan kokoinen housuihinsa paskova pojannulikka, kun sinut viimeksi näin! Niin se aika rientää…” Hän näytti melkeinpä nolostuneelta. ”Olen hieno mies, toisin kuin tämä raakiksi taantunut palkkasotilas, joten pyydän anteeksi karkeita puheitani. Ethän kerron niistä Jaronille, sillä en halua pahoittaa ukon mieltä. Toivottavasti Jaron voi hyvin, kuten koko perheesi.”
Sansorz kertoi lyhkäisesti kotiväkensä kuulumisista, ja hän mainitsi olevansa matkalla Balgoraniin. Tulevista opinnoistaan hän ei hiiskunut sanallakaan, sillä tämä maantierosvo arvosti opiskelua taatusti vieläkin vähemmän kuin Galat. Hän ei jaksanut enää selittää, mitä järkeä on päntätä tekstejä joissain kammioissa.
”Toivottavasti et pidä meitä… rosvojoukkona. Mistään sellaisesta ei ole kysymys. Ei toki!” Ivor jaaritteli. ”Olemme vain verojen kerääjiä, sillä pitäähän meidänkin tulla toimeen näinä vaikeina aikoina, jottemme kuolisi nälkään.” Ivor taputti pulleaa vatsaansa. ”Aateliset verottavat raskaasti talonpoikia ja talonpojat teettävät niukalla ruokapalkalla peltotöitä köyhillä maattomilla. Entä kaitsevatko lampurit lampaitaan pelkästä kiintymyksestä eläimiään kohtaan? Ehei, lihan ja villan vuoksi he sitä tekevät. Joten on ihan kohtuullista, jos otamme kulkijoilta pienen korvauksen tiemme käyttämisestä. Ja tämä sola kuuluu minulle, koska sen nimi on sattumoisin Ivorinsola. Eikös olekin?” Ivor kääntyi joukkionsa puoleen.
”Kyllä-kyllä, joo, on se, Ivorinsola tietenkin”, nämä hokivat ja nyökyttelivät päitään.
Galat uhmasi käsi yhä miekan kahvalla: ”Minulta ette saa yhtään killinkiä, mutta jokainen halukas saa kokeilla säiläni terävyyttä.”
”Tämän nuoren herran seurassa saat käyttää solaani ilmaiseksi”, Ivor ilmoitti maireasti. ”Emmekä hirtä sinua puunoksalle. Annan teille myös vaakunasinettini, jonka avulla selviätte muista rosv… verottajista täältä länteen aina kreivikunnan rajalle asti.”
Heidän päästyään ulos solasta Galat puuskahteli: ”Vai olisivat hirttäneet minut! Pelkkiä suuria sanoja, koska Ivor pelkäsi mutta ei halunnut menettää kasvojaan. Heitä olisi kuollut liian monta taistelussa, eivätkä he uskalla ottaa niskoilleen armigeerien ja tiraanien vihaa. Yksin ollessani olisin murtautunut ratsain joukkion lävitse surmaten samalla sen röyhkeän kuvatuksen.”
Sansorz katsoi sinettiä ja sanoi: ”En usko, että Ivor tuntee isäni. Epätoivoista sakkia, joten pelkäsin itsekin. Olen lisäksi kelvoton käyttämään aseita. Tilanne järjestyi silti parhain päin, eikä kukaan kuollut. Haluan todellakin päästä Balgoraniin elävänä, joten toivottavasti maltat mielesi jatkossa paremmin.”
Galat huokaisi. ”Olet kärsivällinen kaveri, kun olet jaksanut tällaista raakkia. Sinetin ansiosta pystyisit jatkamaan yksin, kunhan varmuuden vuoksi peität mustat hiuksesi päähineellä.” Hän empi hetken. ”Olet varmaankin hyvä opettaja, vaikka et ole vielä kouluja käynyt.”
”Haluat siis oppia lukemaan.”
”Kuinka saatoit tietää ─?”
Sansorz muisteli Galatin puheita: ”Eenar ei uskaltanut siirtää Sierthin hautapaaseja syrjään kirouksen vuoksi, joka oli kirjoitettu joko paasiin tai niiden päällä olleeseen kivilaattaan. Kirouksen on täytynyt olla erittäin voimallista tekstiä, jos se säikäytti armigeerin. Mutta sinua se ei pysäyttänyt, koska et osaa lukea.”
”Kirjoitusta ei ollut ainoastaan laatassa ja paasissa, vaan myös arkun kannessa”, sanoi Galat hieman murtuneella äänellä. ”Arkussa oli lisäksi paholaisen merkkejä ja kauheita kuvia… Sierth Kotkanpää oli varmaan itsekin jonkinmoinen demoni. Kirous ei olisi langennut voimaan, jos olisin osannut lukea. Mutta olen se ennustuksen typerä moukka, joka ei ymmärtänyt varoa vaaraa. Jos olisin syntynyt viisaammaksi, Elsbet ja Mortin olisivat yhä elossa.”
”En usko, että kyseessä oli ennustus”, Sansorz yritti lohduttaa.
Galatin silmät olivat kuin kuumeisella. ”Uskot kai kuitenkin kohtaloon? Ennemmin tai myöhemmin saamme maksaa vääristä teoistamme! Jos se ei tapahdu eläessämme, niin sitten kuoleman jälkeen ─ tai ehkä jälkipolvet saavat kärsiä virheistämme. Ehkä koko elämämme kulku on jo ennalta määrätty!”
”Et voi loputtomasti soimata itseäsi, joten on viimeinkin aika katsoa eteenpäin”, Sansorz sanoi. ”Opetan sinut lukemaan ja kirjoittamaan. En kirjaudu yliopistoon ennen kuin osaat kirjoittaa kirjeitä minulle.”
Sinnikäs Galat oppi lukemaan ja raapustamaan sanoja pergamentille, johon he tarvitsivat Iltojen lisäksi monta aamua ja päivääkin. Ja he pääsivät perille valtavien muurien ympäröimään Balgoraniin ilman suurempia kommelluksia, eikä Ivorin sinettiä tarvinnut näyttää kertaakaan.
”Balgoran!” Sansorz huoahti, kun he pääsivät vartioidusta pääportista nuppukivisille kaduille. Kaupungin koko, väenpaljous, äänet ja hajut suorastaan huumasivat hänet, ja myös Galatin silmiin tuli uudenlaista pilkettä.
Siellä täällä kohosi muiden rakennusten yläpuolelle jyhkeitä palatseja ja torneja sekä marmorisia temppeleitä. Värikkäiden, hulmuavien lippujen koristama tori oli täynnä kojuja, joissa myytiin mitä erilaisimpia ruokia ja tavaroita, joita oli tuotu läheltä ja kaukaa. He menivät leipäkojulle, jonka myyjät, nuori neito ja vanhempi nainen, eivät mittailleet Sansorzia halveksien. He jopa toivottivat jumalten suojelusta, kun Sansorz ei halunnut ottaa vaihtorahoja.
Galat ehdotti: ”Tarvitsemme palanpainikkeiksi tuopilliset olutta, joten ehdotan Sokeaa seppää tuossa parin korttelin päässä.”
Savuisessa kievarissa, jonne tihkui vain niukasti auringonvaloa, he saivat nauttia oluensa ilman pahansuopia katseita ja riitaa haastavia humalaisia, mikä oli uutta Sansorzille. Muissa kievareissa oli suhtauduttu suopeasti ainoastaan silloin, kun hän oli esiintynyt luuttunsa kanssa. Täältä he jatkoivat kaduille ja ahtaille kujille, joilla oli tummia ja vaaleita ihmisiä, nuoria ja vanhoja, rikkaita ja kerjäläisiä. Oli myös kissoja, koiria, kyyhkysparvia, piiloon luikkivia rottia, roskia ja likaa. Sansorzilla ei ollut kiire minnekään, hän halusi nähdä Balgorania Galatin opastuksella.
Lopulta he tulivat yliopiston suippokaariselle portille. Sansorz alkoi hieroa hevosensa kaulaa.
Galat vakuutti: ”Pidän hyvää huolta ruunasta ja palautan sen vanhemmillesi pikimmiten.” Hän kaivoi laukustaan kolikkopussin, jonka oli saanut palkkioksi Jaronilta. ”Tarvitset tätä minua enemmän.”
Sansorz älähti ja nosti kätensä torjuvaan eleeseen.
”Tuhlaisin rahat juopotteluun ja pelaamiseen”, Galat jatkoi päättäväisesti. ”Maksoit aivan tarpeeksi opettamalla minut lukemaan. Olen oppinut sinulta paljon muutakin arvokasta.”
Sansorz poimi pussista viisi hopeakolikkoa. Niiden lisäksi hän antoi Galatille pergamenttikäärön. ”Kirje perheelleni. Saat lukea sen; ei siinä ole mitään salaisuuksia. Ja tässä Ivorin sinetti, sillä aina ei tarvita miekkaa.” Hän laittoi kämmenensä matkakumppaninsa harteille ja sanoi: ”Seuraavaan kertaan.”
”Seuraavaan kertaan.”
Tumma nuorukainen lähti, käänsi päänsä portilla ja hymyili. Galat seurasi hetken katseellaan, kun Sansorz asteli kivettyä käytävää kohti suurta yliopistorakennusta.
Galat tunsi itsensä vanhaksi ja yksinäiseksi ─ tarpeettomaksi.
Seuraava määränpää oli kapakka kaupungin eteläreunalla. Vielä kerran Galat hukuttaisi alakulonsa olutkolpakkoihin. Kerta olisi viimeinen, ja hän jatkaisi matkaansa vasta seuraavana iltapäivänä.