– Helvi hei, mitäs sinä siellä komerossa? Etsittiin sinua vaikka mistä.
– Kävin juttelemassa Kekkosen kanssa, valitteli että sillä on kylmä. Voisin viedä viltin sille.
– Tulehan nyt, taitaa olla jo ruoka-aika.
– Mutta kun Urholla on kylmä, se on ihan viluinen.
– Syödään nyt ensin, Helvi, voidaan sitten katsoa, jos jostain löytyisi viltti.
– Mutta Urho… Urho voi saada vaikka kuolemantaudin. Ihan oli viluinen.
– Ei Urholla hätää ole, mutta ruoka kyllä jäähtyy, mennään syömään.
Tarjolla oli leivitettyä alaskanseitä, jota toisinaan vaihtelun vuoksi kutsuttiin lipeäkalaksi, varsinkin joulun alla. Henkilökunnan pyynnöstä kiinteistä perunoista oli luovuttu ja kala tarjoiltiin perunasoseen kera. Höyrytetyt herneet ja lantturaaste olivat kuin muistot nuoruuden jäntevyydestä ja koti-ikävä – usein läsnä mutta harvoin tervetulleita.
Leivän päälle sai onneksi voita, kun Viljon ja Juhanin hoiva-alan koneistoa vastaan käymä sissisota oli päättynyt lopulta jonkinlaiseen välirauhaan heidän saavutettuaan pienen, mutta tärkeän voiton margariinista. Tosiasiassa Liimatainen osti voin omasta pussistaan, mutta tämä oli yksityiskohta, joka monien muiden tavoin oli parempi jättää mainitsematta.
Jälkiruokana oli tällä kertaa puolukkarahkaa.
– Tämmöistä saatanan mössöä tämäkin, eikä nämä mitään puolukoita ole, kyllä minä teille jumalauta puolukat näytän.
– Noh, kuule Viljo, jos ei maistu niin viedään pois.
– Älä helvetissä koske minun ruokaani, saatana.
Hoitaja Liimatainen yritti hymyillä ja ryhtyi pyyhkimään pöytiä.
– Onko kukaan nähnyt äitiä? Äiti huolestuu, jos ei löydä minua.
– Syö Leena jälkiruoka, katsotaan sitten missä äiti on.
– Hei, hoitaja!
– Niin, Helvi. Onko kaikki hyvin?
– Se viltti piti viedä. Urho varmaan on jo ihan jäätynyt. Siellä komerossa on niin kylmä.
– Voi kuule Helvi joo, minäpä vienkin saman tien viltin Urholle, hyvä kun muistit.
Liimatainen etsi laitosapulaisen katseen ja nosti kaksi sormea huulilleen. Laitosapulainen nyökkäsi, ja Liimatainen poistui tupakkatauolle.
– Ämmä, hei! Viljo huutaa.
– Puhutaanpa nätisti, Viljo, laitosapulainen ojentaa.
– Älä jumalauta tule nyt mulle viisastelemaan, katso!
– Onko se nyt syöty, saanko viedä?
– No en minä sitä syönyt, vaan se saatanan mikä lie otus, mikä tässä oli. Taas se tuli ja söi jälkiruuan multa.
– Vai niin, sekö taas? Voi että. Sinun pitää Viljo vähän nopsempaan syödä, kun ehtii tuolla lailla saunatontut aina viemään jälkiruuan sillä aikaa kun valitat.
– Saunatontut? Mitä? Ei se mikään saunatonttu ole, sellainen karvamöykky, mikä lie kahdella jalalla kulkeva villakoira. Isot hampaat kyllä ja kaikkea. Katso nyt kulhostakin lähti osa sen matkaan, kun haukkasi. Hyvä ettei sormet menneet.
– Joo, oho, täytyypä laittaa roskiin tuo kulho ennen kuin joku satuttaa itsensä terävään reunaan.
– Jumalauta… Minä tässä olin vähällä satuttaa itseni, melkein haukkasi koko käden samalla. Eikö teillä nyt ole mitään karhunrautoja vaikka, että saisitte kuriin mokomat.
– Minäpä kysyn talonmieheltä.
Pihalla Liimatainen huokaisi sielunsa pohjasta, katseli pihan suuren tammen ympärillä lentoa harjoittelevia pääskynpoikia ja haistoi häikäisevän auringon koko tajuntansa leveydeltä. Päivän ensimmäinen tupakkatauko maistui pettymykseltä ja vapaudeksi naamioituneelta pakolta. Liimatainen kävi mielessään läpi loppupäivän ohjelmaa, näin saattoi hyvällä omallatunnolla laskea tupakkatauon työaikaan. Iltapäivällä olisi tuolijumppa ja illalla joku varmasti haluaisi katsoa Karpolla on asiaa, joka on asukkaiden keskuudessa varsin suosittu. Verenpaineet pitäisi muistaa mitata ennen jumppaa, sillä sen jälkeen kaikilla on syke koholla vielä pitkään.
Liimatainen oli onnistunut varaamaan itselleen televisiohuoneen vastuuvuoron illaksi. Se oli tilanteesta riippuen parasta tai tylsintä tässä työssä, mutta päivä oli ainakin alkanut sillä mallilla, että iltaan mennessä television äärellä istuskelu olisi varmasti juuri se, mitä hän kaipaisi. Kahdeksan päivää takana, ja vielä ainakin kaksi edessä ennen viikkovapaata.
Hän veti keuhkonsa täyteen savua. Vaalea hahmo liikkui etäisyydessä pensasaidan takana. Vikkeliä näinkin vanhoiksi, ajatteli Liimatainen. Juurihan kaikki olivat olleet läsnä lounaspöydässä. Liimatainen lähtee kiertämään pensasaidan toista laitaa hahmoa vastaan. Hänellä on hyvä arvaus siitä, kuka siellä on. Pitää yrittää olla säikäyttämättä. Monilla täällä on väsyneen mielen lisäksi väsynyt sydän.
– Ootko nähnyt äitiä? Leena kysyi aidan nurkalla.
Päivä toisensa jälkeen Leena juoksi äitinsä perässä pitkin tiluksia, sillä hänen nuoreksi ja reippaaksi taantunut mielensä ei muistanut ikäänsä. Juoksisi varmasti, kunnes jalat lopulta pettäisivät tai äiti löytyisi.
Liimatainen pohti mihin lapsuuden muistoon hänen oma tajuntansa tarttuisi, jos hän jonain päivänä päätyisi samaan tilaan.
– Ei ole näkynyt, hän vastasi ja talloi puolikkaan savukkeen puukenkänsä alle. – Käydään katsomassa tuolta sisältä, jooko? Annatko käden?
– Näin että äiti tuli tänne, mutta nyt en löydä.
– Katsotaan sisältä.
***
Illalla uupunut Liimatainen nuokkui televisiohuoneessa, kun Helvi lykki sisään rollaattoriinsa tukeutuen. Television ääressä neulova rouva keskeytti työnsä ja nosti lankakerän tuolilta tarjotakseen paikkaa, mutta Helvi rullasi suoraan nukkuvan hoitajan eteen.
– Liimatainen!
Liimatainen säpsähti nolostuneena unestaan.
– Nyt sinä sen teit, Liimatainen!
– Mikä on, Helvi, onko joku hullusti.
– Urho, se on ihan jäässä jo! Minun Urhoni. Sinä sanoit, että viet sille viltin, mutta ei siellä mitään vilttiä ollut. Ihan oli jäässä Urho!
– Voi Helvi, mennäänhän vähän huilaamaan, hoitaja Liimatainen sanoi, ja kutsui käytävältä laitosapulaisen televisionkatsojia vahtimaan.
– Sinä tapoit Kekkosen! Se on ihan jäätynyt.
– Rauhoitutaanpas nyt vähän, on jo aika myöhä.
– Murhaaja! Isänmaanpetturi!
Helvi tutisi paikallaan ja puristi rollaattorin kahvoja rystyset valkeina.
– Nyt Helvi otat ihan rauhassa, Liimatainen rauhoitteli. – Kukaan ei ole kuollut.
Hän talutti Helvin ulos huoneesta. Paikkaa tarjonnut rouva jatkoi neulomista käännettyään ensin television kovemmalle. Hetken kuluttua käytävän päästä kuului räjähtävä huuto.
– Saatana! Ai helvetin helvetti!
Viljon huoneen ovi retkahti auki ja mies ryntäsi ulos, kalpeana ja kädet rintaansa vasten painettuna. Hänen yöpaitansa värjäytyi kirkkaan punaiseksi hänen kättensä alla. Liimatainen säntäsi miehen luokse.
– Mitä ihmettä, Viljo, mitä tapahtui? Kaisa, tule tänne! Ensiapupakkaus!
Viljo kihisi kiukusta. Laitosapulainen tuli TV-huoneesta kantaen ensiapulaukkua.
– Mitä sinä Viljo teit?
– Ai minä? En minä mitään, lakritsaa söin vaan. Perkeleen tuholainen saatana, puri minua sormeen. Missä haulikko? Minä tapan sen, jumalauta!
– Ei täällä mitään haulikkoa ole, istu alas niin sidotaan haava, Liimatainen sanoi.
Televisiohuoneesta kuului tempovaa rytinää, kun Rauharannan hoivakodin ympärillä vuosia kasvanut eetteripyörre kiskoi Hannu Karpon ruudun läpi. Karvalakki lensi miehen päästä tämän kaatuessa naamalleen keskelle migreeninväristä räsymattoa. Lankakerä vieri huoneen halki ja pysähtyi Karpon paljaaseen päälakeen. Langan toisessa päässä huoneen ainoa hereillä oleva asukas katseli lattialla makaavaa toimittajaa haltioituneena.
– Hauska kun tulit käymään. Saitko kirjeeni? Minun nimeni on Kaija Marjatta Koski, minä voisin vähän kertoa tästä paikasta sinulle.
Hannu Karpo katsoi keinutuolissa kiikkuvaa mummoa. Hän yritti nostaa itsensä lattialta tavoitellen samalla karvalakkiaan. Käytävältä kuului laukauksia ja kamppailun ääniä. Yksi laukauksista pirstoi siivouskomeron oven säpäleiksi. Eetteripyörteen lopulta kryogeeniselle tasolle jäähdyttämässä hyperpaikallisessa mikroilmastossa syväjäätynyt Urho Kekkosen ruumis kaatui oven läpi ja kolahti käytävälle kuin pakastettu paahtopaisti.
– Mi… mitä helvettiä?
– Urho! Minun Urhoni! huutaa joku.
– Hannu hei, kuulitko nyt mitä sanoin? Minä olen Kaija Koski, ja minulla on, Karpo, sinulle asiaa.
– Missä, missä minä olen?
– Tämä on Rauharannan hoivakoti. Voisit tehdä jutun tästä paikasta, täällä on kuule asiat ihan vinksallaan.
Jossain pensasaitojen lomassa nuori äiti etsi kadonnutta lastaan.