Täysikuu valaisee pilvettömän taivaan, tähdet välkehtivät kirkkaina. Yö on lämmin vuodenaikaan nähden, täydellinen. Koulutukseni on kestänyt vuosia, tilaisuuteni on tässä ja nyt. Pitkä odotukseni on viimein palkittu.
Seisomme pienen aukean laidalla, lehtipuut ympäröivät meitä. Maa on rehevää ja kosteaa, sateen jälkeinen tuulahdus viipyy yhä ilmassa. Metsän tuoksut ovat lähes huumaavia. Valkovuokot, saniaiset ja erilaiset pensaat ovat vallanneet aukean, jonka keskellä on tasaisin välein maahan iskettyjen pitkien soihtujen muodostama kehä. Kaikki on valmista.
Vieno tuuli hivelee hiuksiani, kietoo mekkoni helman nilkkojeni ympärille. Perhoset vatsanpohjassani lepattavat.
– On aika. Oletko valmis? äiti kysyy nostaessaan hupun päähäni ja silittää hermostuneesti paksua kangasta. Muut naiset, sisaremme, seisovat aukean reunoilla, odottavat minua.
– Kyllä äiti, vastaan, ja vedän syvään henkeä. Äiti yrittää hymyillä. Häntä jännittää enemmän kuin minua.
– Tämä on sinun hetkesi. Tunnet sanat. Ne ovat sinun, äiti sanoo ja nyökkää.
Nyökkään äidille, taputan kädelle rohkaisevasti ja hymyilen varmana. Hän tuntuu hiukan rentoutuvan.
– Se menee hyvin, äiti.
– Olen ylpeä sinusta, kulta.
Äiti ojentaa minulle puukkoni ja maljani tärisevin käsin. Vedän syvään henkeä ja otan esineet haltuuni.
Käännyn kohti soihtujen kehää ja tarkennan katseeni niiden keskustassa olevan tammen jäänteisiin. Sammalen peittämä, sään pieksemä kanto, ihmiskäsin kaadettu. Sydämeni tuntee surua ja kyyneleet melkein nousevat silmiini ajatellessani julmuuksia, joita luonto, elämä, on kohdannut täällä.
Askeleeni, hitaat ja höyhenen kevyet, vievät minut kohti kehän keskustaa. Sisareni aukean laidoilla liikkuvat yhdessä ja jäävät seisomaan soihtujen väliin, yksi jokaista soihtua kohti. Etenen yksin ja pysähdyn kannon eteen. Lasken puukon ja maljan sen päälle, käännän kasvoni kuuta kohti ja huppuni valahtaa alas. Kuun valo kietoo minut hopeiseen harsoon, syleilee minua. Ilma väreilee, kun nostan käteni syleilläkseni kuuta.
Hengitän hitaasti syvään. Aistin minua suuremman voiman läsnäolon. Suljen silmäni, annan voiman virrata lävitseni. Antaudun sen syleilyyn, annan sen yhdistää minut ympäröivään elämään.
Näkökenttäni reunamilla tunnen liikehdintää. Hento tuuli pyörittää ympärilläni hahmoja, muotoja – kuin haaleita savukiehkuroita jotka haihtuvat, kun yritän katsoa niitä suoraan. Henget ja luonnonolennot ovat kanssamme, ja heitä on paljon.
Vedän henkeä ja aloitan.
Oi Kuun Neito, Jumalattaremme, kuule rukoukseni!
Käteni kohoavat ylemmäs, kurkotan kuuta ja tähtiä. Otan ensimmäiset hapuilevat tanssin askeleet. Uppoutuessani yhä syvemmälle rituaaliin itsevarmuuteni kasvaa, askeleeni ovat varmemmat. Pyörähtelen kannon ympärillä, tiedän sisarieni tanssivan piirissä yhtä intohimoisesti kuin minä. Veri kohisee korvissani ja sydän hakkaa rinnassani. Aistin henkiolentojen tanssivan kanssani, leikittelevän. Kuulen kellojen helinää.
Antaudun täysin, heittäydyn rituaaliin koko ruumiillani ja sielullani. Sanat tulevat suoraan sydämestäni. Tunnen itseni voimakkaammaksi kuin koskaan!
Soihdut palavat kirkkaina, mutta niiden valo ei ole enää punaisen oranssi. Liekkien siniset sydämet ovat syrjäyttäneet muut värit kokonaan.
Aukea kylpee sinisen ja hopean sävyissä. Kaikki ympärilläni hohtaa hopean ja vaalean sinen sävyissä, jopa oma ihoni hehkuu. Nauran ilosta, tunnen kehossani Neidon siunanneen meidät. Kietoudumme, minä, henget ja valo, toisiimme kuin rakastavaiset. Suuret voimat liikkuvat ympärillämme. Ne lävistävät minut ja kaiken elävän aukealla. Elämä virtaa suonissani vahvana ja väkevänä. Minä, sisareni, henget, luonto – olemme kaikki yhtä.
Rituaali loppuu ja tiedän antaneeni kaikkeni, mutta saaneeni jotain paljon suurempaa takaisin. Olemme siunattuja.
Suljen piirin ja taika särkyy, värit palaavat taas normaaleiksi. Kuu on yhä taivaalla, kun seison kannon edessä. Tärisevin käsin otan maljan ja kohotan sen kuulle, hengille, luonnonolennoille. Elämälle – sille mikä on ollut, on ja on tuleva.
Juokaa maljastanne!