Mea culpa

Tervehdin sinua, veljeni Kristuksessa.

Kirjoitan sinulle saadakseni selvyyden kysymyksiin, jotka vaivaat sieluani. Pyydän sinua vastaanottamaan kirjeeni kuin ripin. Pahoittelen, mikäli tekstini harhailee ajoittain omien ajatusteni ja sydämeni tutkimiseen. Laita se suuren mielenliikutuksen syyksi, jossa tämän tekstin kirjoitan.

 

1.

Palaneen ihmislihan haju tunkeutui kaikkialle matkani alkaessa. Se kierteli kylän yllä yhtä katkerana kuin sen naisparan synnit, jonka olin nähnyt palamassa roviolla.

Johan, veljeni saman äidin kohdun kautta, saavutti minut kylän ulkopuolella. Johan kiristi suitsia ja pysäytti hevosen rinnalleni. Hän ojensi kätensä ja taputti minua olalle vaivautumatta laskeutumaan alas. “Paha on poissa, ja kärsimys pelastanut taas yhden sielun.”

Luoja tietää, että minä tunsin sääliä pikemmin kuin iloa.

“Jäin paikalle sinun hartaasta pyynnöstäsi.” Halusin päästä liikkeelle niin nopeasti kuin suinkin.

“Kunnia olkoon Jumalan. ” Johan oikaisi ryhtinsä. “Sai tämä alue muistutuksen pitkäksi aikaa, että lakia ei käy rikkominen.”

Pudistin päätä hänen sanoilleen, jotka kertoivat minun ja veljeni eroista enemmän kuin mikään muu. Minä oli oppinut turvaamaan Jumalan rakkauteen ja armoon jo pienenä. Näkemykseni myötä juopa minun ja veljeni välillä oli vain kasvanut vuosien saatossa.

Huokasin syvään. “Minun on nyt mentävä. Työt luostarissa eivät odota.” Katsoin Johanin kasvoja, niin paljon omieni kaltaisia, että meidät usein sekoitettiin ensinäkemällä.

”Luulisi sinunkin, Malkus, iloitsevan enemmän. Vai oletko ryhtynyt epäilemään Jumalaa, jonka palvelukseen sinut annettiin jo lapsena?”

”Jumalaa minä en epäile.” Sain sanoista voimaa voittaa häpeän, jota tunsin Jumalan nimeen kylässä tehdystä työstä. ”Niistä erehtyväisistä ihmisistä, jotka toimivat hänen nimessään, minulla olisi paljonkin sanottavaa.”

Tuijotin Johania, kunnes hän rykäisi ja väisti katsettani. ”Olen tehnyt sen mitä käskettiin. Tottelen Jumalaa tottelemalla hänen asettamaansa esivaltaa.” Veljeni naksautti suutaan ja käänsi hevosensa oikealle. Katsoin hänen peräänsä, kunnes hän katosi tien mutkan taakse.

En ole varma, toiminko oikein. Johanilla ei ole samaa kokemusta Jumalasta kuin minulla. Miten olisin voinut yhdessä hetkessä siirtää hänen sisälleen koko elämän kestäneen kokemuksen Luojan armosta ja luonnon hyvyydestä?

Vilkaisin vielä kerran ympärilleni lähtiäisiksi. Seisoin neljän tien risteyksessä, joista vasemmanpuoleiselle pian kääntyisin. Takanani oli kärsimyksen täyttämä kylä, ylläni rovion katku. Kädessäni oli matkasauva ja toisessa rukousnauha. Vyöllä oli köysi, jonka mutkassa roikkui pienempi pussi tuluksia, veistä ja muita tärkeitä käyttötavaroita varten. Toisessa olivat ne yrtit, joita kuljetan aina mukanani, minne menenkin.

Muuta en tarvinnut. Matkalla Rottenburgin kaupunkiin ja sieltä edelleen kotiin oli riittävästi kirkkoja ja niiden vierellä pappiloita, joissa saatoin luottaa saavani yösijan ja ravintoa niin sieluani kuin ruumistani varten.

Rukousnauha mittasi askeliani. Minun oli helppo sovittaa kävelyn rytmi rukoukseen sen naisparan sielun ja hänen kotikylänsä puolesta. Jo alkumatkasta minua vaivasi tunne, että minua katseltiin. Sillä kertaa ilma tuntui raskaalta puiden lomassa.

Aiemmin metsässä vallinnut pyhä kauneus auringon siivilöityessä puun lehvien lävitse oli tiessään. Puilla oli mieleni kuvitelmissa silmät, ja jokainen ohikulkeva lintu tuntui katsovan minua viha silmissään. Vanhasta luottamuksesta luontoa, Luojan luomaa ihmisen vähäisempää veljeä, kohtaan ei tuntunut häivähdystäkään.

Pimeän laskeutuessa minun oli pakko pysähtyä. Jouduin myöntämään, että olin eksyksissä. Olin sallinut tuntemani pelon viedä minut harhateille, koska kiirehdin ohi risteysten niitä tarkasti katsomatta.

Tulen tekemisessä oli oma vaivansa. Minulla ei ollut puiden katkomiseen käytössä muuta kuin omat paljaat käteni ja veitsi, jota kuljetan mukana ruuan pilkkomista varten. Lopulta sain aikaan nuotion. Se nousi roihuun enemmän sitkeyden kuin minkään lausumani rukouksen voimalla. Laskeuduin maate tulen viereen ja annoin sieluni unen ajaksi Jumalan haltuun.

 

2.

Oli syy sitten uneni syvyydessä, Paholaisen juonissa tai Jumalan johdatuksessa, havahduin liian myöhään. Voit kuvitella kauhuni, kun huomasin, että suutani peitti paksu kankainen liina ja käteni oli sidottu ranteista yhteen vatsani ylle. Pian huomasin myös jalkani sidotuiksi tavalla, joka salli minun liikuttaa niitä vain vähän kerrassaan eteen tai taakse. En voinut käsittää sillä hetkellä, miten olento, jonka pian kuvaan sinulle tarkemmin, oli toimissaan onnistunut.

Se vaikutti demonilta ensi katsomalla. Sillä oli paljon ihmistä karkeammat piirteet, vaikka keho ja myös kasvot olivat ihmisen kaltaiset. Päässään sillä kuitenkin oli vuohen korvat suuren, pään taakse taittuvan sarviparin edessä. Yllään olennolla oli jonkinlainen pitkä nahkainen liivi ja polviin yltävä housupari. Käsivarsia ranteista kyynärtaipeisiin peittivät nahkaiset, nauhalla yhteen kurotut suojukset.

Sen lantiolla oli vyö ja vyössä veitsi pitkässä tupessa. Kehoa peitti musta, tiheä karvoitus säärien mitalta, samaa turkkia näkyi myös rintakehän yläosassa. Päässään olennolla oli paksuja, mustia suortuvia, joista osaa koristivat jonkinmoiset metallirenkaat tai muut pakanalliset koristukset.

Voin suoraan myöntää, että olisin vapissut kauhusta kädet vapaana. Uskoin olennon olevan jokin pirun minua kiusaamaan lähettämä paha henki, tai kenties sen aiemmin roviolla poltetun noidan apuri, joka oli tullut kannoillani ja aikoi nyt kostaa emäntänsä kuoleman. Kuvittelin silloin, että tämä olento matki huvikseen Luojan luomaa ihmistä. Sen kaltaisista tempuista perkele tunnetaan. Hän muistutti meitä, vaikka ei kuitenkaan ollut ihminen.

Se liikahti kuin noustakseen ylös. Valmistauduin sydän rinnassa jyskyttäen sen toimenpiteisiin minua vastaan. Niin suuri oli pelkoni sillä hetkellä, että en uskonut sen aikovan muuta kuin kiusata minua ennen nopeaa ja surkeaa kuolemaani.

 

3.

“Exorcizamus te, omnis immundus spiritus omnis satanica potestas, omnis incursio infernalis adversarii, omnis legio, omnis congregatio et secta diabolica.” Nämä olivat ensimmäiset sanani olennolle sen irrottaessa liinan suustani.

Kenties en ollut aivan viisas käyttäessäni ensimmäisenä ja näin hyökkäävästi pyhän kirkon sanoja. Niitä, joilla on todistettavasti karkotettu paha monta kertaa ihmistä kiusaamasta. Toisaalta, tämän laatuiset asiat eivät kuulu minun tietämykseni piiriin. Koetin tehdä parhaani. En kyennyt muuhunkaan ymmärryksellä, joka minulla tuossa tilanteessa oli.

Olento tuijotti minua silmiin ja nauroi. Se sai minut kastumaan yltä päältä kylmästä hiestä. Mikä oli tämä metsän villi luomus, johon rukous ja pyhän kirkon asettama sana ei tehonnut?

“Minä en ole mikään paha henki, ihminen.” Ääni oli karhea kuin suuren koiran murina. Se kuitenkin puhui täysin ymmärrettävästi. Ei latinaa, vaan lapsuuteni kotiseudun murretta.

“Mikä sitten olet?” Sydämeni hakkasi. Pelkäsin hänen ja koko keskustelun olevan paholaisen juoni.

“Olen Joutsa”, alkoi lause, jonka loppuosaa en ymmärtänyt lainkaan. Pudistin päätä.

“Olet Joutsa?” Toivoin sanoneeni sen oudon nimen oikein. Joutsa hymyili. Tai luulen, että se oli hymy. Suupielet vetäytyivät sivuun ja paljastivat pitkät kulmahampaat.

“Riittävän lähelle, pappi.” Hän sylkäisi eteeni maahan. “Sinun on hyvä tietää, kuka sinut tappaa.”

Häpeän myöntää, että sydämeni valahti lähes polviin saakka sen kuullessani. “En pelkää kuolla Kristuksen tähden. Surmaat kuitenkin viattoman, jos minuun kajoat.“

Joutsa nauroi, mutta ääni oli iloa vailla. “Poltit suojelemani naisen elävältä kylässä päivän kävelymatkan päässä.”

“Minä en sytyttänyt roviota.” Se oli vakituinen puolustukseni, jonka myös kirkko hyväksyy. Kuolemantuomion oli toimittanut veljeni, tuomari lääninherran ja Jumalan armosta. Minä olin mukana auttamassa häntä näkemykselläni loogisesta, luonnon järjestyksen mukaisesta ajattelusta oikean syyllisen seulomiseksi kylän huhujen ja ihmisten sekavien puheiden seasta. Joskus sain myös tarjota ripin armoa kuolemaan tuomitulle, jotta hänen sielunsa pelastuisi.

Joutsa katsoi minua pitkään. ”Valheesi löyhkää tänne saakka.” Ääni madaltui entisestään. ”Minä näin sinut omin silmin kylässä oikeudenkäynnin aikaan.”

Hänen sormensa puristuivat veitsen kahvan ympärille, ja hän harppasi minua kohti samalla terää ulos huotrasta vetäen. Puristin silmäni tiukasti kiinni.

”Johan sytytti rovion. Sekoitit meidät ulkoiselta näöltämme, kuten ensi kerralla usein käy. Hän on kaksoisveljeni.” Sanat lipsahtivat ulos ennen kuin ennätin ajatella.

Avasin silmät ja katsoin Joutsaa. Hän pysähtyi kesken askeleensa. Hänen kätensä liikahti, ja terä tunkeutui takaisin huotraan. Helpotus huuhtoi ylitseni yhtä lämpöisenä kuin veli Albrechtin valmistama rohdoskylpy.

Joutsa mulkaisi minua, aivan kuin olisin ryöstänyt häneltä suuren ilon. ”Minun pitää miettiä tätä asiaa.” Hän nykäisi köyttä, jolla oli kiinnittänyt ranteeni yhteen. ”Istu alas.” Tein nopeasti työtä käskettyä.

Katsoin kummissani, miten hän meni lähimmän suuren tammen luokse aukean toisella reunalla. Hän painoi kämmenet sitä vasten ja nojasi otsaansa puuhun, aivan kuin olisi puhunut puun kanssa äänellä, jota minä en voinut kuulla.

Kun kävi selväksi, että Joutsa ei liikahtaisi paikoiltaan pitkään aikaan, käänsin hänelle selkäni, vääntäydyin kömpelösti polvilleni ja aloin rukoilla. Rukoilin Jumalan tahdon tapahtumista minun elämässäni, mikä se sitten olisikin. Mielessäni kävi myös toive tyydyttää kasvava uteliaisuuteni ja saada tietää, mikä tämä kohtaamani olento oli miehiään. Kenties saisin lisätä johonkin luostarin luomakuntaa käsittelevään kirjaan kokonaan uuden lajin.

Pysyin polvillani, kunnes en tuntenut enää jalkojani. Kääntyessäni lopulta takaisin istualleni, niin kauniisti kuin sidottuna saatoin, huomasin Joutsan kadonneen. Hän oli liikkunut yhtä äänettömästi kuin pöllö lentää yöllä.

Joutsan äkillinen poistuminen teki minut levottomaksi. Mistä saatoin tietää, palaisiko hän enää koskaan? Oliko hän vain kyllästynyt ja jättänyt minut metsän ja susien armoille? Jalkani oli sidottu lyhyellä narulla yhteen. Saatoin seistä, liikkuakin hyvin hitaasti, mutta kävelijäksi minusta ei enää ollut.

Odottelin, kunnes auringon valo tavoitti puiden lehvät aukean toisella reunalla. Silloin alkoi lyhyen yön jättämä väsymys painaa silmiäni raskaasti. Kellahdin kyljelleni ja nukahdin aukealle auringon lämpöön.

Suo anteeksi veljeni, sinä joka olet minut juuri tällaiseen itseäni punnitsevaan ajatteluun luostarivuosinani opettanut. Minun on pakko keskeyttää kirjoittaminen hetkeksi, sillä käteni tärisevät. En tahdo tuhlata mustetta, enkä tuskastuttaa sinua niillä kaikilla epäilyksillä, joita päässäni yhä omien tekojeni tähden ajoittain pyörii. Käyn lukemassa kymmenen rosariota. Sen jälkeen varmasti kykenen jatkamaan. Rukoilen, että kykenet näkemään seuraavaksi kerrotut tekoni samassa valossa kuin minä itse, myös tästä hetkestä eteenpäin.

 

4.

Säpsähdin hereille vasta myöhään iltapäivällä. Aurinko oli nyt yhtä alhaalla puiden takana kuin oli ollut nukahtaessanikin. Kömmin ylös kuullessani ulinaa, jonka arvelin olevan ajokoirista lähtöisin.

Katselin epätoivoisena ympärilleni. Ajokoiria ei tunnettu lempeydestään. Riistan hajusta hulluina ne repivät kaiken tielleen osuvan.

Ulvonnan lähestyessä ajattelin koirien mukana kulkevia ajomiehiä. Huusin niin lujaa kuin minusta päivän ilman vettä viruneena ääntä lähti. Metsään laskeutui kammottava hiljaisuus. Jopa tuuli tuntui pidättävän hengitystään. Ulvonta alkoi uudelleen. Vaikka miten pinnistin kuuloani, en millään erottanut ajomiesten huutoja ulvonnan takaa.

Ensimmäisen, pörröturkkisen koiran tullessa aukealle ymmärsin myös ihmetellä, millaista riistaa ajettiin auringon laskiessa. Koiran perässä tuli toisia, vielä suurempia. Sillä hetkellä, kun ymmärsin niiden olevan susia koirien sijaan, veteni karkasi maahan kaavun sisällä.

”Apua”! huusin niin lujaa, että ääneni särkyi. Samalla hetkellä, kun susilauma syöksyi minua päin, aavistin liikettä selkäni takana. Ehdin juuri heittäytyä pois alta. Kierin syrjään nurmea pitkin niin nopeasti kuin sidottuna kykenin. Pysähtyessäni riittävän kauas katsoin aukealle. Joutsa seisoi minun tilallani hyökkäävää susilaumaa vastassa. Huusin kauhusta tajutessani, että petoja oli kuusi ja hänellä ei muuta asetta kuin tikarinsa. Uskoin varmuudella, että hän olisi hetkessä mennyttä, sortuisi susilauman alle ja jättäisi minut petojen revittäväksi.

Hämmästyksekseni hän seisoi paikoillaan liikkumatta, täysin rauhallisena. Vain hiukan kyyristynyt asento, paljastettu veitsi ja kurkusta nouseva murina kielivät hänen huomanneen sudet millään tavalla.

Sudet hidastivat vähän ennen törmäystä. Tuntui siltä, että nekään eivät olleet koskaan nähneet mitään Joutsan kaltaista. Epäröintiä ei kuitenkaan kestänyt kuin hetken, ennen kuin ensimmäinen susista, valtava musta peto, hyppäsi ylös kohti hänen kurkkuaan.

Joutsa liikkui niin nopeasti, että silmäni eivät kyenneet seuraamaan. Susi putosi maahan kuolleena, mutta sen takana oli viisi muuta, joiden yhteinen hyökkäys kaatoi Joutsan. Maa tärisi ja aukea kaikui petojen muristessa ja ulvoessa. En kyennyt edes rukoilemaan. Makasin vain paikoillani silmät auki, vaikka yritin olla katsomatta. Tilanteen alkaessa näyttää juuri siltä kuin olin pelännyt, Joutsan kamppaillessa hengestään, hän huusi yhtäkkiä jotain minulle käsittämättömällä kielellään.

Maahan aukesi kuoppa, joka nielaisi viidestä sudesta kolme. Loput kaksi makasivat pian yhtä liikkumattoman Joutsan yllä.

Pelkäsin hänen kuolleen ja kömmin hänen luokseen niin nopeasti kuin saatoin. Susien tuuppiminen pois hänen yltään otti aikansa. Nähdessäni niiden tekemän tuhon minun oli pakko katsoa pois. Joutsan käsivarret, olkapäät, reidet, kyljet ja sääret olivat yhtä veren ja hajonneen lihan kaaosta. Ihme kyllä, hän hengitti yhä. Ihmistä isompana ja raskastekoisempana hän kai selvisi puremista, joiden alle suurikin mies olisi sortunut.

Katsoin häntä hetken. Minun teki mieli ottaa veitsi, katkoa köyteni ja paeta. Se kaiketi olisikin ollut viisasta. Minä en kuitenkaan ollut niin viisas vaan säälin Joutsaa. Hän oli riskeerannut henkensä suojellessaan omaani. En saattanut jättää häntä vuotamaan hitaasti kuiviin.

Onnistuin pitkän ähellyksen perään saamaan veitsen semmoiseen asentoon, että köydet katkesivat. Kiitin mielessäni pyhää Fransiskusta ja kaikkia muitakin pyhimyksiä, jotka sattuivat kuulolla olemaan.

Minulla ei ollut yllä kuin kaapuni, mutta sen alla oli alusmekko, jonka revin ja leikkasin veitsellä suuriksi ja pieniksi siteiksi. Puhdistin haavat mullasta, karvoista ja roskista, jotta lääke imeytyisi niihin hyvin. Hoidin haavat parhaan kykyni mukaan, sillä vähäisellä lääkemäärällä, mikä laukustani löytyi.

Peräännyin lopulta uupuneena monen tunnin työstä, vuorokauden janosta ja tappelun jännityksestä. Katsoin inhoten susien raatoja. Minun olisi pakko raahata ne kauemmas, sillä muuten aukealla olisi kohta laumoittain kärpäsiä nukkuvaa Joutsaa häiritsemässä.

Vilkaisin kehoa, joka parantaisi nyt itse itsensä, jos Luoja soisi. Naurahdin ajatellessani Joutsan raahaamista kauemmas susista. Se oli mahdotonta minun voimillani. Oli parempi, että siirsin sudet.

Sen jälkeen lähdin etsimään vettä. Löydettyäni lähteen jonkin matkan päästä kului aika paljon mukavammin. Paastoamiseen olin tottunut. Kunhan minulla vain oli vettä, saatoin kaikessa rauhassa punoa oksista suojan Joutsan ylle aurinkoa vastaan ja odottaa.

 

5.

Kahden yön päästä Joutsa avasi silmänsä iltahämärän aikaan. Kastelin parhaillaan hänen suutaan kangaspalasta puristetulla lähdevedellä. Joutsa nappasi kaapuni rintapuolesta kiinni nopeudella, joka pelästytti minut pahasti. Se oli epäinhimillistä niin vaikeiden vammojen kanssa.

”Pelastit henkeni. Mikä sinun nimesi on, pappi?”

”Minä olen Malkus. Enkä ole pappi, vaan munkki.“ vastasin niin arvokkaasti kuin kykenin.

Tunsin päässeeni jonkinlaisen kokeen lävitse, kokeen, jonka Jumala oli sallimuksessaan tiellemme lähettänyt.

Joutsa rypisti kulmiaan. ”En tiedä ihmisistä kovinkaan paljoa.” Sydämeni täytti ilo. ”Vastaan mielelläni kaikkiin kysymyksiisi, jos teet saman palveluksen minulle.”

Hymyilin Joutsalle. En pelännyt häntä enää. Mikä hyvänsä hän oli, niin ei paholaisen ystävä ainakaan. Se herra ei ole kuuluisa rohkeudestaan, saati säälistä heikkoa ja avutonta kohtaan.

Joutsan silmissä välähti keltainen valo. ”Opilla on hintansa, sillä meikäläisillä on eräs laki. Mikäli saat tietää meistä lisää ja lähdet pois, olen velvoitettu etsimään sinut.” Joutsa laski hämmästyttävällä vauhdilla parantuneet sormensa veitsensä kahvalle. Hänen ei tarvinnut sanoa enempää. Olisin hänen vankinsa, kunnes hän uskoisi, että en pettäisi tätä uutta maailmaa, jonka portille oli juuri päässyt.

”Minun täytyy miettiä tätä asiaa.” Nousin ylös niin arvokkaasti kuin kykenin. Joutsa hymyili, kun kuuli omat sanansa minun suustani. En voinut tehdä muuta kuin vetäytyä aukion toiseen reunaan ja rukoilla.

Rukousnauhan helmi kerrallaan mieleni hiljeni ja tyyntyi. Helmi toisensa jälkeen valui kädestäni alas, kun kuuntelin ääntä, jonka uskoin kuuluvan Jumalalle. Lopulta minä ja Hän olimme yhteisymmärryksessä. Uudet mahdollisuudet saivat minut iloitsemaan ja vapisemaan yhtä aikaa. Palasin takaisin Joutsan luokse.

”Mikäli et vaadi minua kieltämään Kristuksen nimeä tai kääntämään selkää Luojalleni, lähden mukaasi.” Mitä vaihtoehtoja minulla sitä paitsi olisi muka ollut? Jos jäisin aukealle, Joutsa surmaisi minut. Ainoa vaihtoehtoni oli lähteä ja toivoa, että Joutsa luottaisi minuun ajan mittaan tarpeeksi.

Joutsan silmissä oli syvä, kullankeltainen loiste. ”Sitä en tee, koskaan.” Hän nousi ylös ja pysähtyi vasta aukean reunalle. “Seuraa minua.”

 

6.

Jokainen askel, jonka otin, tuntui yhä kevyemmältä. Metsä oli kaunis syksyisen illan viileydessä. Hämärä syveni, mutta Joutsa löysi vaivatta tien ilman lyhtyä. Minä kuljin hänen perässään yhtä vaivatta, luottavaisena.

Ajatukseni palasi ajoittain veljeeni, kylään ja rovioon. Syyllisyys, jota olin kantanut ihmisen kärsimyksestä, oli pois puhallettu. Ihmettelin, mitä Johan ajattelisi, kun ei kuulisi minusta enää koskaan.

Toisaalta, olin eronnut hänestä niin mielen kuin sydämen osalta jo pienenä. Minun tieni oli elää luostarissa Jumalalle omistautuneena ja rukoillen koko perheeni puolesta. Johanin tie oli jatkaa isän ammattia lääninherran palvelijana ja oikeutta jakaen.

Se oli vanhempieni tahto, jota äitini luostarin veljien ohella oli toistanut minulle pienestä pitäen. Uskon heidän Jumalan armosta valinneen meille oikeat, luonteenlaadullemme sopivat suunnat. Minä sääliin ja monimutkaisten syiden ja seurausten pohdintaan suuntautuneena olisin sopinut huonosti oikeuden palvelukseen.

Munkiksi minusta sen sijaan on, kiitos olkoon Jumalan. Olenhan teiltä, veljiltäni ja opettajiltani, saanut paljon tukea Luojan luomalle luonnolleni ja tahdolleni oppia yhä lisää ihmisen kehon toiminnasta ja luonnon mysteerioista. Siitä olen kiitollinen tavalla, jota en voi koskaan korvata.

Kuljimme koko yön juuri puhumatta ja saavuimme Rottenburgiin johtavan tien lähelle aamun sarastaessa. Vasta silloin tajusin, miten suureen vaaraan Joutsa joutuisi ihmisten ilmoilla. Jokainen kristitty pitäisi häntä pahan lähettiläänä. Olinhan itsekin sortunut samaan virheeseen vain kolmea päivänkiertoa aiemmin. En ehtisi selittää kenellekään hänen rohkeuttaan ja oikeamielisyyttään, ennen kuin Joutsa saisi väkijoukot kimppuunsa.

Metsän reunamilla Joutsa pysähtyi. Hän veti syvään henkeä, aivan kuin olisi haistellut jotain, ja asteli sitten tiheään pensaikkoon aivan lähellä. Suuni loksahti auki, kun näin, mitä pensaikosta pian ilmestyi. Pitkä ja jäntevä, ruskeahiuksinen mies. Ihminen, jonka kädessä oli keihäs, selässä puinen kilpi ja lanteella vyöhön pistettynä tikari. Hän seisahtui eteeni toinen suupieli hiukan ironiseen hymyyn taivutettuna.

”Miten sinä tuon teit”? Olin ällistynyt voimasta, jonka näin nyt uudelleen. Muistin susien alla auenneen maan ja minua paleli. Hän kohautti olkiaan. ”Muodonmuutos on helppo juttu.”

Edessäni seisovan soturin silmissä välähti sama kullanhohtoinen pilkahdus, jonka olin nähnyt Joutsan silmissä metsässä. Seurasin häntä, enkä voi kieltää pelkoani. Yhden hullun hetken ajattelin juosta, kunnes Joutsa saisi minut kiinni ja surmaisi minut pistämällä tikarinsa selkääni. Minua pidätti kuitenkin hänelle annettu lupaus ja se syvä rauha, jonka tunsin sielussani. Se oli puhtaasta omastatunnosta ja aidosta kuuliaisuudesta nousevaa rauhaa.

Joudun valitettavasti lopettamaan tarinani tähän. En voi rikkoa Joutsalle annettua lupausta. Muista veljeni, että tässä maailmassa on paljon ihmeellisiä asioita. Tarkkaile tapaamiesi ihmisten silmiä. Kenties vielä löydät jonkun, jonka silmissä pilkahtaa sama kullanhehkuinen valo. En nimittäin usko, että Joutsa on ainoa heikäläinen.

He nimittävät itseään Magian Lapsiksi, erotuksena ihmisistä. Sen tiedon voit mieluusti lisätä johonkin kirjoistasi, yhdessä kuvan kanssa, jonka Joutsasta luonnostelin tämän kirjeen oheen. Toivon, että kykenen lähettämään sinulle lisää viestejä aina silloin, kun Joutsa ja olosuhteet sen sallivat. Älä odota niitä, mutta tiedä, että minä rukoilen, teen työtä ja kirjoitan elämästäni muistiinpanoja sinua ajatellen.

Tahdon oppia kaiken opittavissa olevan tästä villistä metsän maailmasta. Jos tiedoillani voin auttaa jäljessäni Kristuksen nimeen tulevia, olen käyttänyt oikein viimeiset rahani. Ymmärrät siis, rakas veljeni, että minulla ei ollut vaihtoehtoa. En pelännyt kuolla Kristuksen nimen tähden. Kuoleman sijaan päätin kuitenkin elää. Elää siinä kutsussa ja lähetystehtävässä, jonka hän oli minulle osoittanut. Uskon sen olevan Jumalalle suuremmaksi kunniaksi kuin hyödytön ja ennenaikainen kuolema.

Koin olevani sinulle ja muille veljilleni velkaa selityksen, koska katoan emmekä enää kohtaa tässä elämässä. Muistakaa minua rukouksissanne. Minäkin muistan alati teitä, veljiäni ja opettajiani, jotka olette tietämättänne minut tähän kutsuun valmistelleet.

Elän loput tuntemattomasta tulevaisuudestani, ja päivieni päättyessä kuolen tulevan kirkkauden ja jälleennäkemisen toivossa.

Rottenburgissa,

Pyhän Fransiskuksen muistopäivänä, Herran vuonna 1548, Malkus

 

Anna Alaviuhkola on Helsingissä elävä spekulatiivisen fiktion kirjoittaja. Kirjoittajana häntä kiehtovat kaikki historian vaihtoehtoiset mahdollisuudet ja nykymaailman oudot ulottuvuudet. Anna opiskelee kirjallisuustiedettä ja luovaa kirjoittamista Jyväskylän yliopistossa. Kotoisin hän on Lapista.