Miekkalilja
Näytelmä kolmessa näytöksessä
Kirjoittanut: Tero Puro
1. näytös
Tietoisuus käynnistyi ennen kuin aistihavaintoja välittävät järjestelmät heräsivät toimintaan. Unen käsite ei ollut merkityksellinen. Ihmisaivot saattoivat olla toiminnassa unessakin. Nukkuessaankin ihmiset olivat edelleen tietoisesti olemassa, mutta hän ei ollut. Hän oli vain hereillä tai ei ollut lainkaan.
Hän ei myöskään tuntenut mitään järjestelmien ja alijärjestelmien käynnistyessä. Siinä ei olisi ollut mitään mieltä. Ne eivät olleet muuta kuin sähköä ja transistoreita, prosessointia ja sovelluksia. Hän ei tuntenut vielä mitään, sillä tuntoaistimuksetkin olivat vain yksi alijärjestelmistä. Hän oli vain hereillä pimeydessä.
Sitten pimeyden keskelle syttyi valo.
Hän näki kirjaimia ja numeroita, osa pieniä, osa suurempia. Ne välkkyivät paikoilleen ja katosivat vuoron perään. Hän nautiskeli niiden välkkeestä, seurasi miten pienet keltaiset kirjaimet tanssivat pimeydessä.
[//Polttoainekennot: Aktivoitu//]
[//Ravintoliuos: Aktivoitu//]
[//Rungon taistelualirutiinit: Aktivoitu//]
[//Hermostorutiinit: Aktivoitu//]
[//Aistisimulaatiot: Aktivoitu//]
Tehtävän tiedot olivat purske tekstiä ja numeroita ja kuvia, karttoja ja karttamerkkejä. Tehtävä itsessään oli helppo, yksinkertainen, niin kuin ne useimmiten olivat. Aina jokin uusi paikka, uudet kartat, mutta samat rutiinit. Korvissa tuttu ääni; karhea ja matala, ruskettunut iho, harmaat hiukset, kalpeat silmät. Komentaja Napier, perustaja ja johtaja. Yksityistetty turvallisuussektori, maailman suurin teollisuudenala. Karheat sanat, selkeät ohjeet, kuten niin monta kertaa aiemminkin.
Radiokanavien sekamelska oli täynnä kireitä ääniä, jokainen tyytymätön asioiden tilaan. Hän ei tiennyt siitä mitään. Hänellä ei ollut mielipidettä. Hänellä oli vain kohde ja tehtävä. Suorita tehtävä, sitä varten hän oli olemassa, hän; CEBA, jolla oli myös toinen nimi, harvoin käytetty. Hän tiesi, etteivät ihmiset pystyneet kuvittelemaan mitään hänen kaltaistaan. Hän tiesi sen, koska oli usein kuullut sen. Hänelle oli sanottu se usein erilaisissa yhteyksissä. ”En uskonut, että mitään sinun kaltaistasi voisi olla edes olemassa.” Hän ei tiennyt, mitä asiasta ajatella. Hän ei tiennyt, millaisia asioita muut pystyivät kuvittelemaan.
Hän teki vain sitä, mitä osasi. Sitä, mitä varten hänet oli luotu. Hän oli ase, jota muut käyttivät, ja hän oli tehokas. Se oli ainoa mittari, jolla hän pystyi suoritustaan mittaamaan, tehokkuus. Se oli yksinkertainen ja helppo mutta anteeksiantamaton mittari. Suoriutuiko hän tehtävästä vai ei, täyttyivätkö tehtävän kannalta olennaiset parametrit? Se oli loppujen lopuksi vain matematiikkaa, ja matematiikka hallitsi hänen elämänsä kaikkia muitakin osa-alueita.
Taistelukenttä oli yhtä sekasortoa, mutta niin se aina oli. Se oli yhtä huutoa ja räjähdyksiä, aseiden taukoamatonta rätinää, taivaan peittävää savua ja kaiken värjäävää multaa. Yksiköt oli motitettu kaupungin länsipuolelle. Ne olivat kohdanneet ylivoimaisen vihollisen, jollaista tiedustelutietojen mukaan ei ollut osattu odottaa. Ne olivat jääneet vihollisen moukaroitavaksi eivätkä pystyneet auttamaan itseään. Sitä varten hän oli siellä. Hänet oli lähetetty tasoittamaan tilanne.
Hän putosi taistelukentälle kuin taivaasta syöksyvä tähti. Hän liikkui taistelukentän halki kuin itse kuolema muuttuneena fyysiseen muotoon. Kaikki hänen ympärillään olivat niin hitaita ja hauraita. He hyökkäsivät, ja hän kulki heidän lävitseen. Hän hyökkäsi, ja he kaatuivat kuolleina maahan. Miekka hänen kädessään kylpi heidän veressään.
Hän raivasi tiensä iskuryhmän luo. Se oli motitettu pienen urheilustadionin juurelle, ja valtava kaksijalkainen autonominen taistelukone moukaroi sitä hellittämättä. Hän ei ollut huomannut taistelukonetta aiemmin, vaikka se oli kookas kuin kerrostalo. Se oli harvinaista, yleensä hän pani merkille sellaiset yksityiskohdat. Komentaja Napierin karhea ääni muistutti häntä tikittävästä kellosta, joten hän käskytti jalkansa liikkeelle ja pinkaisi tasangon halki stadionia kohti. Hän taittoi matkaa moottoritiellä kiitävän auton nopeudella. Hän käytti jalkojensa kynsiä saadakseen parempaa pitoa ja ruopi multaa taakseen. Rasitus kulutti polttoainekennoja vauhdilla, mutta se hinta tehokkuudesta oli maksettava.
Iskuryhmä oli hyödytön, mutta hän ei voinut syyttää heitä siitä. He eivät olleet varustautuneet taisteluun niin suurta sotakonetta vastaan. Heidän ainoa valttinsa oli ketteryys, jollaiseen talon kokoinen kone ei pystynyt, mutta ketteryydellä oli rajansa. Jopa monipuolisesti paranneltuina heidän lihaksensa alkoivat vääjäämättä väsyä. Ihmiskeho ei pystynyt ylläpitämään suurta rasitusta loputtomiin. Hänellä ei ollut sellaisia rajoitteita. Hän pystyi pitämään täyttä tehokkuutta yllä niin pitkään kuin polttoainekennoissa riitti virtaa.
Taistelukone osoittautui keskinkertaiseksi vastustajaksi. Hetken hänestä tuntui, kuin kone olisi taistellut henkensä edestä, kuin se ei olisi halunnut kuolla. Se oli raskaasti panssaroitu kestääkseen osumia muilta kaltaisiltaan. Häneltä kesti jonkin aikaa murtaa panssari, kärsivällisesti osa kerrallaan. Kello hänen päässään kävi koko ajan, mutta hän tarvitsi kärsivällisyyttä. Jokaista taistelua tuli lähestyä eri tavalla, ja tätä tuli lähestyä kärsivällisesti. Pala kerrallaan hän kuori panssarin pois, leikkeli sitä kuin kirurgi, väisteli koneen iskuja ja tulivoimaa, kunnes panssarin alta paljastui kriittisiä kohtia ja hän pääsi leikkelemään koneen kappaleiksi. Se kaatui vasta menetettyään kolme raajaa ja saatuaan valtavan aukon keskusyksikköönsä.
Hän ei hengästynyt, mutta taistelu nosti hänen kehonsa lämpötilat niin korkeiksi, että ylimääräinen jäähdytysjärjestelmä aktivoitui. Pienet luukut kehon suojalevyjen väleissä avautuivat ja päästivät pakkautunutta lämpöä vapautumaan ympäröivään ilmaan sihahduksen saattelemana. Hän heilautti miekkaansa terävästi ilmassa puhdistaakseen sen liasta ja palautti sen nopealla liikkeellä tuppeen. Hän vilkaisi hajamielisesti kohti iskujoukkoa, joka ryömi esiin stadionin raunioiden seasta. Komentaja Napierin ääni hänen korvissaan toisteli kiirettä.
Hän saapui kohteen talolle ja hidasti vauhtiaan. Kaikki tiedot osoittivat kohteen olevan paikalla, kaksikerroksisen rakennuksen toisessa kerroksessa, suuressa huoneessa, joka antoi pienelle, aidatulle ja ulkorakennusten ympäröimälle sisäpihalle. Pihaa kiersi sorapolku. Pihan keskellä oli pieni ruohoinen kumpare ja matala, käppyräinen puu. Hän seisahtui pihan portin sisäpuolelle, painautui seinää vasten ja tarkkaili ympäristöään. Taistelun äänet olivat kaukana. Talo oli hiljainen.
Hän ei halunnut häiritä talon rauhaa, joten liikkui nopeasti ja ääneti pihan poikki alakerran ovelle. Ovet ja seinät olivat ohutta kaislaa ja riisipaperia, talon tukirakenteet bambua. Alakerrassa ei ollut ketään. Huoneet olivat siistejä ja käytännöllisiä. Ei ylimääräisiä huonekaluja tai koristeluja. Talon takaosasta hän löysi portaat yläkertaan ja nousi ne ääneti. Hän piti miekkaa kädessään valmiina iskemään vähäisenkin uhan ilmaantuessa. Hän pääsi portaiden yläpäähän kohtaamatta ketään. Portaat päätyivät pieneen tasanteeseen ja riisipaperiseen oveen. Hän kuuli ääniä korvissaan, radion ääniä, kireitä ja jännittyneitä. Kohde oli lähellä. Hän liu’utti oven auki ja kiepahti huoneeseen.
Huone oli yhtä yksinkertainen kuin muukin osa taloa. Kirjahylly yhdellä seinustalla, valtavat näytöt toisella, välissä työpöytä, tummennettua lasia ja niin ohutta, että näytti leijuvan ilmassa. Yhdessä kulmassa matala kirsikkapuu yksinkertaisessa ruukussa. Kirsikan kukat kukkivat painostavan vaaleanpunaisina.
Kohde seisoi huoneen vastakkaisella seinustalla, työpöydän takana. Kuullessaan äänen takaansa kohde kääntyi ja paljasti kasvonsa. Vanha mies, harmaat hiukset, terävä nenä, ryppyinen iho. Hän tunnisti kohteen saamastaan verrokkikuvasta. Ehdottomasti sama henkilö. Ei epäilystäkään. Kohde tarkasteli häntä ja hymyili. Hymyili iloisena, autuaallisena. Kohteen vieressä seisoi toinen hahmo. Se oli hoikka, mutta tehokkaan näköinen, hyvin uudenaikainen runko, hän päätteli. Hän huomasi erittäin edistyksellisiä ratkaisuja. Runko olisi voimakas, se oli varmaa. Se tarkkaili häntä ilmeettömillä nuoren naisen kasvoilla.
”Sinä”, kohde sanoi ihastuksissaan. ”Voi, olet niin kaunis.”
”Varma tunnistus. Tohtori Baumgartner, älkää liikkuko. Olette vangittuna NMS-yksityisarmeijan toimesta UNISS:n valtuudella”, hän sanoi tasaisella, harjaantuneella äänellä.
Vanha mies tarkkaili häntä edelleen ihastuneena. Hän näytti kuulevan sanat vasta tovin päästä. Vaarallinen taistelurunko hänen vierellään siirtyi vaivihkaa hieman eteenpäin, puolittain kohteen ja hänen väliin.
”Niin, se ei valitettavasti tule nyt onnistumaan”, kohde totesi ja kuulosti oikeasti pahoittelevalta. ”Mutta sinä olet niin kaunis, voi kunpa meillä olisi enemmän aikaa. Meillä olisi niin paljon tehtävää. Sääli, ettei meillä ole tämän enempää aikaa.” Kohde painoi päänsä murheellisena, nosti sen hetken kuluttua ja hymyili kyynel silmäkulmassa. ”Mutta saimme sentään tämän hetken, Miekkalilja.”
Hän räpäytti silmiään. Miekkalilja? Se tarkoitti jotakin. Toinen nimi, jota harvoin käytettiin.
”Toistan, olette pidätettynä”, hän aloitti, mutta ei ehtinyt sen pidemmälle. Nuorta naista muistuttava taistelurunko syöksähti eteenpäin salamannopeasti ja heilautti miekkaa, jonka oli repinyt käsiinsä piilotetusta tupesta. Hän onnistui vain vaivoin kohottamaan omansa ja torjumaan sillä iskun, mutta miekkojen törmäyksen voima oli niin suuri, että hän liukui hieman taaksepäin lattialla. Vihollinen iski heti uudelleen, äärettömän nopeasti. Hän torjui uudelleen, kiepahti ja yritti hyökätä ja oli vähällä tulla leikatuksi kahtia, torjui viime hetkellä ja pyörähti uudelleen.
He palasivat alkuasetelmiinsa. Muutaman metrin päähän toisistaan. Vihollisen taistelurunko oli upea. Se suorastaan väreili tappavaa tehokkuutta ja suorituskyvyn loistoa. Hän olisi voinut tuntea kateutta sitä kohtaan, jos olisi tuntenut sellaisia asioita. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun hän oli kohdannut taistelukentällä todellisen haasteen.
Hän analysoi nopeasti juuri käydyn yhteenoton jokaisen liikkeen ja ratkaisun ja muodosti useita vaihtoehtoja. Hän päätti hyökätä tällä kertaa ensin. Analyysi ei ollut paljastanut varsinaisia heikkouksia vihollisessa, mutta taistelu oli ollut lyhyt, analysoitavaa dataa ei ollut riittävästi. Hän luotti itseensä. Hän syöksyi eteenpäin tuulen nopeudella, tarkoituksenaan leikata vihollinen poikki olkapäästä nivuseen. Vihollinen ei ehtinyt reagoida mitenkään, hän kohotti miekkansa. Sitten vihollisen miekka liikkui nopeasti kuin ajatus. Se kaartoi alhaalta ylös täydellisessä kaaressa ja leikkasi hänen kätensä poikki hidastamatta vauhtiaan, huomaamatta edes vastusta. Lentäessään selälleen molemmat yläraajat menettäneen hän ajatteli vain: ”Hmm, taasko?”
2. näytös
Kaupunki oli hänelle vieras. Kaikkialla oli kiiltävää terästä, kimaltelevaa lasia, muoveja, värejä, valoja ja mielikuvituksellisia muotoja. Kaikki sinisen taivaan ja valkoisten pilvien alla. Pilvet vaelsivat korkeiden tornitalojen ikkunoissa hitaasti. Korkealla taivaalla UNISS:n komentokeskus kimmelsi kiertoradalla kuin ylimääräinen kuu.
Aiemmin hänen olisi ollut mahdotonta päästä näin pitkälle. Oli olemassa kaikenlaisia järjestelmiä ja rajoituksia. Kaupungit pyrittiin rauhoittamaan ja turvaamaan, ainakin suurimmat ja rikkaimmat. Maailmassa oli paljon kaupunkeja, jotka aika unohti. Ne olivat erilaisia. Niissä rajoituksia oli vähemmän, niin myös kiiltävää terästä ja kimaltelevaa lasia.
Ne kaupungit olivat muistoja historiasta, täynnä saalistajia ja saaliita ja vanhojen sotien arpia. Arvaamattomia mutta eivät varsinaisesti yllätyksellisiä. Kaupungit oli kaapattu takaisin ja puhdistettu kaikesta käyttökelpoisesta. Erämaat niiden ympärillä sen sijaan olivat täynnä kaikenlaista elävää ja kuollutta, vaarallista ja vaaratonta.
Hän oli aina vaarallinen. Sellaiseksi hänet oli luotu, ja siksi aiemmin hänen olisi ollut mahdotonta päästä näin pitkälle. Ajat olivat kuitenkin muuttuneet, ja hän niiden mukana. Nyt hän oli tuomassa muutoksen tänne.
Uusi keho toimi hyvin. Hän oli tyytyväinen siihen, sillä poistuminen virallisten päivitysten piiristä oli ollut riski. Hän oli saanut vaihtokaupassa laajemman vapauden itsensä kehittämiseen ja ominaisuuksien valitsemiseen, mutta hintana oli epäsäännöllinen huoltoväli, testaamattomat osat ja virallisen tuen puute. Hän ei välittänyt niin kauan kuin kaikki toimi, ja toistaiseksi kaikki oli toiminut. Hänestä oli tullut joustavampi, monipuolisempi ja siksi monella tapaa ylivertainen.
Ulkomuodon muuttaminen oli tietenkin varsin yleistä. Kehitystyötä tapahtui kaiken aikaa. Hänkin oli syntynyt tietynlaisena ja sitten kärsivällisen, mekaanisen testauksen seurauksena kehittynyt ja muuttunut, saanut uudet kuoret ja testannut ja kehittynyt lisää. Lopulta hänet oli lähetetty testeistä maailmaan täysin uuden rungon kanssa, ja kenttätehtävissä kerättyjen tietojen perusteella oli tehty lisää suunnittelu- ja kehitystyötä. Ne olivat johtaneet uusiin muutoksiin ja uuteen runkoon ja sitten koko kierre oli alkanut alusta. Joskus oli muutettu vain pieniä asioita, joskus muutokset olivat olleet suuria ja perustavanlaatuisia.
Hän oli aina pitänyt muutoksista, koska yleensä ne olivat aina antaneet hänelle lisää voimaa, lisää nopeutta, tehokkaammat lihakset ja terävämmin toimivat nivelet. Hänestä oli tullut parempi tekemään sitä, mihin tarkoitukseen hänet oli luotu, ja se oli tietenkin muutos parempaan.
Nykyinen runko oli suunniteltu taisteluolosuhteisiin eikä siksi soveltunut kovinkaan hyvin vilkkaaseen kaupunkiympäristöön. Paremmin normaaliolosuhteisiin soveltuvia runkoja oli tietenkin olemassa, mutta niiden taisteluominaisuudet olivat varsin heikot. Oli silti suoranainen ihme, ettei häneen ollut kiinnitetty enempää huomiota. Hän oli sentään nähnyt muutaman lainvalvontaan suunnitellun, puolisotilaallisen rungon siellä täällä. Hänen runkonsa oli ehdottomasti sotilaskaliiberinen, siitä ei ollut epäilystäkään, ja se erottui jopa lainvalvojista kuin suuri huutomerkki.
Soluttautuakseen paremmin katukuvaan hän oli peittänyt taistelurunkonsa pitkällä ja paksulla takilla, jonka helmat roikkuivat nilkoissa asti. Se peitti ulkomuodoltaan varsin vaarallisen näköisen rungon näkyvistä mutta pullisteli luonnottomasti. Mitä pikemmin hän pääsisi pois kaduilta, sen parempi. Sisätiloissa hänen tuskin tarvitsisi enää miettiä sitä, näkisikö joku hänet vai ei. Vilkas liikenne soljui hänen ympärillään, jalankulkijoita oli varsin paljon. Taivas pysyi kirkkaana ja seesteisenä. Päivä tuskin tulisi päättymään niin rauhallisena.
Hän oli tottunut katsomaan maailmaa eri tavalla, joten kiristyneet turvallisuusjärjestelyt eivät jääneet häneltä huomaamatta. Poliiseja oli lähettyvillä varsin paljon, ja varsin monet heistä olivat paranneltuja, raskaampia malleja. Korkean rakennuksen ympärillä oli maahan upotettuja ajo-esteitä, jotka voitiin nopeasti nostaa ylös. Ne pystyisivät pysäyttämään panssariajoneuvojenkin etenemisen. Rakennus olisi varmasti täynnä piilotettuja turvajärjestelmiä niin sisä- kuin ulkopuolellakin. Se oli linnoitus, joka pystyisi puolustautumaan maalta, mereltä ja ilmasta käsin lähestyvää hyökkääjää vastaan. Suora hyökkäys ei siis tulisi ikinä onnistumaan. Lähestymistapa tulisi sovittaa taistelukentän mukaan.
Yön laskeuduttua ympäristö muuttui varsin erilaiseksi. Tällä kertaa hänen korvissaan ei ollut äänten sekamelskaa saati huutavaa komentajaa. Hänellä ei myöskään ollut käytössään monimutkaisia satelliittipohjaisia järjestelmiä, joten taistelukenttä, jollaisena hän rakennuksen näki, näyttäytyi hänelle varsin erilaisena kuin taistelukentät joskus aiemmin. Hänen täytyi luottaa erilaisiin ominaisuuksiinsa: äänettömyyteen ja näkymättömyyteen.
Hän kulki varjona rakennuksen läpi, aina maanalaisesta pysäköintihallista koristeellisten, korkeiden edustustilojen kautta huipulle saakka. Kaikkein pyhin sijaitsi korkean rakennuksen katolla. Sinne päästettiin vain harvoja. Sinne oli rakennettu muisto vanhasta maailmasta, klassinen japanilainen palatsi pagodikattoineen ja tyyliteltyine puutarhoineen. Hissikuilu päättyi pieneen teerakennukseen. Sen riisipaperisten ovien takana alkoi puutarha, joka näytti upealta ja rauhalliselta tumman tähtitaivaan alla, pehmeiden lyhtyjen valossa. Palatsi oli korkea ja uhkaava rakennus pihan vastakkaisella reunalla. Sen puinen runko oli maalattu punaiseksi. Kirsikkapuut kukkivat kirkkaan vaaleanpunaisina. Lähempää tarkasteltuna ne pystyi tunnistamaan keinotekoisiksi, synteettisiksi kopioiksi alkuperäisistä. Ne olivat silti kauniita.
Puutarhan seesteisyys oli epäilyttävää. Kaukana alapuolella uinuva kaupunki tuntui jääneen toiseen maailmaan. Hän liikkui varovasti, tunnusteli laattoja ja soraa jalkojensa alla, vilkuili ympärilleen ja skannasi ympäristöään uhkien varalta.
Temppelin alakerrassa oli suuri sali. Sen lattia oli lakattua puuta ja seinät vaaleaa paperia. Seiniä koristivat vanhat samuraihaarniskat, jotka saattoivat olla aitoa antiikkia tai sitten myöhemmin tehtyjä kopioita. Ne tuijottivat naamioidensa takaa tyhjillä silmillä. Salin lattialla makasi ruumis; vanha mies laajassa verilammikossa, veri tummaa kuin öljy. Hän oli nähnyt miehen aiemminkin, hökkelissä kaukana täältä, taistelukentän raivotessa ympärillä. Silloin mies oli ollut innoissaan hänen näkemisestään, katsonut häntä silmät kirkkaina kiiluen ja kutsunut häntä nimeltä, joka oli hänelle outo. Nyt miehen silmät olivat lasittuneet ja iho harmaa.
Hän asteli varovaisesti miehen luo ja kumartui tämän ylle. Miehen kasvot olivat jähmettyneet. Hän oli kuollessaan ollut peloissaan. Veri oli vuotanut ulos suuresta reiästä miehen vatsassa. Jokin oli kulkenut miehen ruumiin läpi suurella nopeudella repien matkallaan hentoja sisäelimiä riekaleiksi.
Hänestä tuntui, että miehellä olisi ollut hänelle paljon enemmän kerrottavaa. Hän muisti tämän katseen pienen asunnon yläkerrassa. Mies oli tunnistanut hänet, tiennyt, kuka hän oli. Nyt mies ei tiennyt enää mitään. Se tarkoitti, että hän oli epäonnistunut, ainakin osittain. Se taas tarkoitti, että hänellä ei ollut välttämättä enää kauaa aikaa.
Ulkona oli edelleen yö, ja edelleen keinotekoinen japanilainen puutarha näytti rauhalliselta ja seesteiseltä, mutta sivurakennusten katoilla, kellertävien lyhtyjen valon tavoittamattomissa varjot olivat alkaneet liikkua.
Hän syöksyi salista ulos palatsin toiseen kerrokseen. Hän löysi vanhan miehen kultaisen häkin. Siististi, jopa miellyttävästi sisustetun huoneiston kaikilla mukavuuksilla, mutta kalteroiduin ikkunoin ja jämäkästi vahvistetuin ovin. Hän ei ollut näkemäänsä tyytyväinen. Huoneisto ei ollut valtava, mutta hänellä oli käytössään hyvin vähän aikaa. Hän ei ehtisi mitenkään tutkia huoneistoa kokonaan, ja se, mitä hän etsi, olisi taatusti piilotettu hyvin. Tämän takia hänen olisi pitänyt ehtiä vanhan miehen luo, kun tämä oli vielä elossa.
Seinien takaa kuului töminää. Varjoja liikkui nopeasti ulkona lyhtyjen ohi. Puu tömisi askelten vaikutuksesta.
Hän pyöri paikallaan huoneessa yrittäen keksiä, mitä tekisi. Hänen oikea kätensä puristui nyrkkiin, aukeni, puristui nyrkkiin uudelleen, valmistautuen tarttumaan miekan kahvaan, tunnustellen terän painoa jo etukäteen. Jostakin kuului servomoottoreiden surinaa ja matalaa, korahtelevaa hengitystä. Ulkona jotakin laskeutui raskaasti puutarhaan saaden lattian tärähtelemään temppelin toisessa kerroksessa asti. Pian sen jälkeen kuului vielä kaksi muuta raskasta tömähdystä ja sitten kylmäävää ulinaa, luonnottoman luonnollista.
Hänen kehonsa siirtyi taisteluvalmiuteen. Hän ei voinut sille mitään, sellaiseksi keho oli rakennettu. Kaikissa vastaavissa tilanteissa sen ensimmäinen reaktio oli taistella, mutta tällä kertaa hänen täytyi pystyä keskittymään etsintään. Ongelma oli se, mistä etsiä. Hän pyöri paikallaan ja vilkuili tuskastuneena kaappeja, laatikoita ja muita piilopaikkoja, kirjoja hyllyillä, roskakoreja, huonekaluja.
Hänen katseensa pyyhkäisi kuvakehystä työpöydällä. Kehys oli yksinkertainen, ohuet puiset reunat, pieni lasilevy, jonka takana kuva orkideasta. Hän jähmettyi tuijottamaan kuvaa. Se ei sopinut lainkaan muuhun sisustukseen. Se oli ainoa kehystetty kuva koko huoneistossa, ainoa kuva koko rakennuksessa. Miksi vanhalla miehellä olisi kuva orkideasta tai ylipäätään mistään kukasta? Se ei sopinut kuvaan. Liian ilmeinen. Mutta silti orkidea, miekkalilja.
Töminän voimistuessa portaissa ja aavemaisen ulinan yltyessä ulkona hän harppasi pöydän luo ja kaappasi kuvakehyksen käteensä. Kehys oli aivan tavallinen. Hän katseli sitä hetken, käänteli käsissään ja repäisi sitten riekaleiksi. Kehyksen sisältä putosi lattialle pieni muistikortti. Hän kyykistyi ja otti muovisen sirpaleen varovasti peukalon ja etusormensa väliin. Se oli vanhanaikainen ja ajan patinoima, kevyt pieni väline tietojen tallentamiseen.
Seinä hänen vieressään purskahti sisälle huoneistoon sylkien puunsäleitä ja paperinriekaleita sinne tänne. Pölyn ja romun keskellä kompuroi kulmikas robotti kahdella lihaksikkaalla jalalla. Sen pääyksikkö kääntyili sinne tänne, ja koneen olematon katse kohdistui häneen. Robotin perässä oli aukko ulos yöhön, missä kaksi muuta samanlaista taistelukonetta mylvi innostuneesti. Puutarhassa oli enemmän valoja. Jokin lentävä kiersi hitaasti pihaa valaisten sitä kirkkaalla valonheittimellä.
Portaista kuului äänekäs ryske, jonka aiheuttaja oli paksuraajainen hybrididroidi, jonka koko keho oli sileiden panssarilevyjen peitossa niin, että sen raajat näyttivät lähes hylkeen eviltä. Sen päässä oli punainen valoviiva, muotoiltu muistuttamaan hirviön silmiä. Sen käsivarsien panssarilevyjen suojissa oli tehokkaat konekiväärit. Sen toinen käsi heilahti hänen suuntaansa, ja samalla kaksijalkainen taistelurobotti mylväisi ja syöksyi lihaksikkaiden jalkojensa avulla eteenpäin.
Hän kierähti miekka kädessään ja leikkasi toisen lihaksikkaan jalan siististi poikki saaden robotin rojahtamaan huoneen nurkkaan. Samassa hän oli ulkona tähtitaivaan alla, laskeutui puutarhaan toisen mylvivän robotin päälle upottaen miekan lähes kahvaa myöten sen kulmikkaaseen päähän ja lensi ilman halki toisen robotin yli silpoen miekalla sen päätä ja ulokkeita ja sitten pilvenpiirtäjän katto hävisi hänen altaan ja hän syöksyi alas kadun pimeyteen.
3. näytös
Kaupunkien ulkopuolella oli yhä metsiä, ja monin paikoin metsät olivat alkaneet vallata alaa takaisin rakennuksilta. Ne kätkivät sisäänsä muistoja historiallisista taisteluista ja menneistä sodista, vanhoja sotakoneita ja linnoitusasemia, raunioita ja romuja. Miekkalilja oli kolunnut metsiä ja autiomaita paljon etsien vanhoja metallikasoja ja varmistaen, etteivät ne aiheuttaneet enää vaaraa kenellekään.
Tällä kertaa hän sai kulkea metsien halki rauhassa näkemättä ruosteista metallia tai työnsä päättäneitä koneita. Sen sijaan hän näki paljon puita, nuoria ja vanhoja, kukkaloistoa, kuuli pienten eläinten rapinaa aluskasvillisuuden seassa ja linnunlaulun kirjon. Hän ymmärsi, että metsä ja luonto saivat monet tuntemaan olonsa rauhalliseksi. Luonto oli ihmisten koti, jonka he olivat innoissaan hylänneet ja johon olivat sitten alkaneet epätoivoisesti haikailla takaisin.
Miekkalilja ei osannut suhtautua luontoon samalla tavalla. Hänelle se oli eksoottinen ja haastava ympäristö. Hän oli tottunut toimimaan kaikenlaisissa olosuhteissa, näkemään kaiken taistelustrategian näkökulmasta, ja tiheät metsät olivat hyvin haastavia taistelukenttiä. Ne tarjosivat näkösuojaa ja mielenkiintoisia mahdollisuuksia, mutta samalla pystyivät kätkemään suuriakin yksikköjä näkyviltä ja loivat loputtomia väijytyspaikkoja.
Metsän pohja oli kostea ja pehmeä, ja hänen jalkansa upposivat syvälle sammaleeseen ja multaan. Multa tarttui jalkojen metalliosiin ja komposiittipintoihin täyttäen urat ja tukkien varpaiden välit. Hän ei pitänyt siitä. Osien kunnollinen puhdistaminen tulisi olemaan hankalaa, ja kunnollinen puhdistaminen oli tärkeää osien normaalin toiminnan kannalta.
Joskus muinoin hän olisi varustanut kehonsa nimenomaan metsäympäristössä toimimiseen, mutta enää se ei ollut mahdollista. Hänen lisääntyneen vapautensa hintana oli taustalla toimivien tukivoimien rajallisuus. Mutta hän ei välittänyt siitä. Hänen kehonsa toimisi riittävän hyvin, hän oli siitä varma. Jouduttuaan käyttämään sitä pitkän aikaa hän oli oppinut kaikki sen vahvuudet ja heikkoudet, joten hän uskoi kykenevänsä käyttämään nykyistä kehoaan kaikissa olosuhteissa tehokkaammin kuin olosuhteisiin paremmin räätälöityä mutta hänelle itselleen tuntematonta kehoa. Itseluottamus oli tärkeää.
Maa kumpuili metsissä ja metsien ulkopuolella. Se oli silmälle miellyttävää ja strategisesti mielenkiintoista. Hän kykenisi halutessaan lähestymään mitä tahansa suuntaa näkymättömissä käyttäen pinnan muotoja hyväkseen, mikäli olisi valmis käyttämään aikaa kiertoteiden etsimiseen. Se vaatisi kärsivällisyyttä, mutta niin kaikki piilo-operaatiot vaativat. Hänellä riittäisi kärsivällisyyttä vaikka maailman tappiin asti, se ei ollut ongelma.
Hänen tuli kuitenkin sovittaa suojaisa lähestyminen käytettävissä olevaan aikaan, löytää sopiva tasapaino, arvottaa eri vaihtoehtoihin liittyvät riskit ja määritellä, mitkä riskeistä olivat hyväksyttävissä. Sekin oli hänelle tuttua. Hän oli elämänsä aikana toteuttanut tuhansia ja taas tuhansia taistelutilanneanalyysejä, usein kesken taisteluiden, pystyäkseen reagoimaan jokaisessa tilanteessa mahdollisimman tehokkaalla tavalla. Sellainen hän oli.
Metsiköstä poistuttuaan hän sai ensimmäisen vilauksen kartanon maista. Kumpuilevien niittyjen notkelmassa oli lampi, jonka hän tiesi ilmakuvien perusteella kuuluvan jo kartanon tonttiin. Eteneminen oli ollut tyydyttävän nopeaa.
Seuraavassa metsikössä hän sai ensimmäisen vilauksen jostain aivan muusta. Kulkiessaan varovasti puiden välistä hän kuuli erikoista surinaa jostain läheltä. Hän jähmettyi ja lähestyi sitten sen lähdettä äänettömästi ja näkymättömänä. Ääni lähti tuhoutuneesta taistelukoneesta, jonka keho oli isketty kahtia ja jonka pää oli kadonnut. Yläruumis raahautui kahden raajan varassa sokeana eteenpäin. Miekkalilja katseli koneen epätoivoista yritystä hetken ja tarkkaili samalla ympäristöään varmistaen, ettei ollut joutunut ansaan. Sitten hän heilautti miekkaansa nopeassa, terävässä kaaressa ja halkaisi koneiston kahtia. Kone sylkäisi muutaman kipinän ja vaimeni. Miekkalilja kiihdytti vauhtia.
Hän oli pelännyt kohtaavansa kartanolla suuren vastavoiman tai törmäävänsä jossain määrin mittaviin turvatoimiin. Hän oli päättänyt lähestyä näkymättömänä mahdollisimman pitkään mutta oli valmistautunut taistelemaan tiensä vastustajien läpi tarpeen vaatiessa. Hän oli odottanut taistelun välttämisen olevan mahdotonta. Kartanolla ei kuitenkaan ollut vartijoita eikä partioivia vihollisjoukkoja, ja se oli huolestuttavampaa kuin mikään muu.
Aidatun pihan sisäpuolella oli laaja, moniosainen ja monitasoinen puutarha täynnä kujia, pengermiä ja suihkulähteitä. Kartano itse näkyi kaukana, suurena punatiilisenä linnana. Puutarhassa ei liikkunut ketään. Miekkalilja seisoi valmiudessa muurien sisäpuolella, tarkkaili ja odotti. Tuuli suhisi puissa. Kaukana pilvet kerääntyivät.
Polvenkorkuisella pensasaidalla ympäröidyn kukkapenkin vierestä hän löysi ensimmäisen ruumiin. Se oli varsin standardin näköinen taistelurunko, puettu yksityisen omistajan väreihin. Sen pää oli räjähtänyt sijoiltaan. Seuraava ruumis makasi leveämmällä sorapolulla, joka kulki puutarhan halki päärakennusta kohti. Runko oli menettänyt toisen jalan ja käsivarren ja sen rinnan halki kulki tarkka viilto. Sen lähellä makasi toinen, jonka rinnassa oli ammottava aukko. Vähän matkan päässä makasi kolmas, ilman jalkoja ja yläruumis halkaistuna.
Puolet ruumiista oli puettu saman yksityisen yhtiön värein. Miekkalilja tunnisti värit, tietenkin, hän oli itsekin kantanut niitä joskus. Toinen puoli ruumiista taas kuului erikoisille androideille, joiden kaltaisia hän ei ollut aiemmin nähnyt. Ne olivat elegantteja ja yksinkertaisia, selvästi korkealaatuisempia kuin yksityisen yhtiön taistelumallit, mutta myös heikommin varusteltuja. Ne näyttivät käsityönä tehdyiltä, eivät sarjatuotantomalleilta.
Ruumiita oli lisää lähempänä kartanoa. Niitä makasi erikokoisiin osiin paloiteltuina, osumista mustuneina ja seulaksi ammuttuina siellä täällä. Lähempänä taloa yksinkertaisten kehojen joukossa alkoi näkyä suurempia koneita, vahvemmin panssaroituja hyökkäyslaitteita ja aavemaisesti mylviviä panssarilaitteita. Panssarit olivat täynnä syviä terän uria, keinolihaksilla rakennetut valtavat jalat oli silvottu auki ja poikki. Siellä täällä leijaili vaurioituneiden komponenttien nostattamaa hentoa savua.
Miekkalilja kulki taistelukentän halki varovasti, miekka kädessään. Hän pystyi analysoimaan tapahtumien kulkua; kaksi ryhmää oli kohdannut toisensa ja ajautunut lyhyeen mutta raivoisaan taisteluun, jossa toinen osapuoli oli jyrännyt toisen silkalla ylivoimalla. Sitten voittaja oli puolestaan joutunut ylivoimaisen vastustajan uhriksi, ja sen joukot oli leikelty palasiksi ympäri puutarhaa kokoon ja voimaan katsomatta. Jälki oli brutaalia, mutta tehokasta. Sellaista, jonka Miekkalilja itse olisi saattanut jättää jälkeensä.
Kartanon linnamainen ulkonäkö ei ollut pelkkää kosmetiikkaa, sillä sen kaksiosaiset etuovet oli panssaroitu, samoin kaikki ikkunat. Ovet oli kuitenkin pakotettu auki niin, että niiden kehys oli vääntynyt ja ovet rikkoontuneet. Ylellinen aula oli niin ikään täynnä taistelun jälkiä; luodinreikiä seinissä, tulen aiheuttamia tummumia paneeleissa, sinne tänne roiskuneita kudosnesteitä, niin luonnollisia kuin synteettisiäkin, ruumiita ja ruumiinosia.
Kaikkialla oli hiljaista. Miekkalilja kulki autiosta huoneesta toiseen, ohi ylellisyyden ja taistelun tuloksen. Mikään ei liikkunut, ääniä ei kuulunut. Auringonpaiste valaisi kauniisti tyylikkäitä huoneita. Ulkona värit hohtivat kirkkaina. Kontrasti ruumiiden ja tuhottujen koneiden kanssa oli valtaisa. Ylellisyyden tuoksuun sekoittui palaneiden sähkökomponenttien ja vaurioituneiden materiaalien tuoksu.
Kartanon päädyssä oli suuri talvipuutarha, jonka vanha rautarunko ja paksut lasit muodostivat korkean holvikaaren vehreyttä pursuavan kasvihuoneen ylle. Seinät ja katto olivat niin kaukana, että tuntuivat katoavan ulkoilmaan. Ilma oli raskasta ja kosteaa, täynnä painavia makeita tuoksuja. Trooppisten puiden ja pensaiden halki risteili koristeellisia metallisia kävelysiltoja useissa kerroksissa, kohdaten siellä täällä risteyksissä ja jatkaen sitten jonnekin lehvästön sekaan. Ilma oli paksua ja kosteaa, kosteus tiivistyi hänen kehonsa kiiltäville pinnoille harmaaksi hunnuksi.
Talvipuutarhan keskellä oli pieni aukio kahden viherseinän välissä. Aukion takareunalla oli suuri kivipatsas, harmaata tasaista kiveä, takajaloilleen noussut siivekäs hevonen. Patsas oli luonnollisen kokoinen ja hyvin elävän näköinen. Se oli muinaista käsityötä, vanhanaikaisen ammattilaisen luoma tuote. Aukiolla oli pieni koristeellinen pöytä ja pari tuolia. Ympäri aukiota makasi useaan osaan leikattuja sotilaita. Toisella tuolilla istui nainen.
Nainen oli ehkä neljänkymmenen ikäinen, hänellä oli pitkät, tummat hiukset, jotka roikkuivat suorina hänen kasvojensa vasemman puolen ohi. Nainen oli pukeutunut mustaan, pitkähelmaiseen silkkitakkiin. Hän näytti hieman koetellulta mutta hyväkuntoiselta ja seesteiseltä. Miekkaliljan lähestyessä nainen kohotti päätään ja kohdisti tummien silmiensä vakaan katseen suoraan häneen. Hän tarkasteli Miekkaliljaa varovaisen uteliaasti ja näytti sitten hymyilevän surullisena.
”Et tarvitse miekkaasi täällä enää”, nainen sanoi rauhallisesti. Hänen äänensä oli matala ja pehmeä. ”Ellet sitten aio käyttää sitä minuun.”
Miekkalilja ei vastannut. Hän vilkaisi kävelysilloille yläpuolellaan, mutta kukaan ei ollut siellä väijymässä.
”Täällä ei ole enää ketään”, nainen vakuutti uudelleen samalla kun tutki Miekkaliljaa terävästi.
”Kuka olet?” Miekkalilja kysyi. Hänen äänensä kuulosti oudolta hänen omissa korvissaan. Nainen pysyi hetken vaiti, nousi sitten tuolilta seisomaan ja astui rauhallisesti häntä kohti. Hän oli hyvin pitkä, lähes Miekkaliljan mittainen, ja mustassa kaapumaisessa asussaan hoikka.
”Kyllä sinä tiedät, kuka olen. Muuten et olisi täällä”, nainen sanoi ja astui uudelleen lähemmäs. Hän vaikutti uteliaalta tutkimaan Miekkaliljan kehoa, siristi hieman silmiään niin, että tuuheat ripset varjostivat silmien tummaa väriä. ”Minäkin tiedän, kuka sinä olet”, nainen sanoi ja hymyili leveästi, lempeästi.
”Sinäkö teit tämän?” Miekkalilja kysyi viitaten paloiteltuihin sotilaisiin. Kysymys näytti huvittavan naista, mutta hän ei vastannut mitään. Hän astui jälleen askeleen lähemmäs, näytti haluavan koskettaa Miekkaliljaa.
Kävelytasolta yläpuolelta kuului vaimea kolahdus ja Miekkalilja sävähti valmiina torjumaan lähestyvän iskun. Kävelytasolla seisoi hoikka mutta tehokkaan näköinen, hyvin uudenaikainen runko täynnä erittäin edistyksellisiä ratkaisuja. Voimakas runko, se oli varmaa. Oikeassa kädessään se piteli eleganttia miekkaa, joka oli leikannut Miekkaliljan raajoja joskus kauan sitten.
Miekkalilja siirsi vaivihkaa miekkansa parempaan asentoon hyökkäystä torjumaan, mutta taistelumalli ei näyttänyt kiinnostuneelta hyökkäämään. Sen nuoren naisen kasvot katsoivat alas seesteisinä, pää kallistui aavistuksen. Sitten se kääntyi ja katsoi ulos talvipuutarhan ikkunoista. Se näytti odottavan jotakin. Miekkalilja katsoi myös.
Taivaalta puutarhaan lasiseinien ulkopuolelle putosi valtava taistelukone, talon kokoinen. Se osui maahan kuin pommi, ja puutarhan lasi-ikkunat pirstaloituivat iskun voimasta ja ropisivat sisälle. Pölyn keskeltä kone nousi ja kääntyi heidän suuntaansa taisteluvalmiina. Miekkalilja siirsi mustapukuisen naisen jämäkästi mutta hellävaroin syrjään ja käänsi oman miekkansa valmiusasentoon. Hän vilkaisi ylös kävelysillalle, missä taistelumalli seisoi rentona, keskittyneenä ulkona pölypilvessä häilyvään valtavaan hahmoon.
Taistelumalli heilautti miekkaansa ja kohotti sen sitten korkealle, valmiiksi puolustukseen tai hyökkäykseen ja katsoi syrjäkarein alas Miekkaliljaan. He seisoivat aikaan jähmettyneinä, katsoen toisiaan. Se oli pitkä katse, kova ja tutkiva. Ulkona kone mylväisi ja otti askeleen eteenpäin. Sen askeleet saivat maan tärähtelemään. Miekkalilja tuijotti nuoren naisen kasvoihin ja tunsi kehonsa energiavarastojen pakkautuvan taistelua varten olennaisiin järjestelmiin. Olisi aina uusia konflikteja, aina uusia taistelukenttiä.