Kirjoittanut: Tiina-Maria Leinonen
Gonzálezin maat tunnettiin auringosta ja hyväntuulisista lampaista, kunnes ulkomainen jättiyhtiö osti tilan toisensa jälkeen lähistöltä ja istutti alueelle eukalyptuspuita. Niiden varjot peittelivät Juán Gonzálezin talon horteeseen, josta ei ollut heräämistä. Jotkut unet ovat laitumia, kirkkauden laidunmaita. Tämä oli nielu.
Vastakylvetyt puut kasvoivat. Aamut täytti kylmä usva ja illat vaipuivat pimeään. Varjot kietoutuivat talon ja sitä ympäröivien maiden ylle. Juán kiersi pimeneviä maita ja näki kirkkaita kuvia keskellä mustaa. Ne liikkuivat hänen lähestyessään, mutta katosivat äkkiä.
Juán ei kertonut vaimolleen Maríalle noista öisistä näyistä mitään, vaikka oli tottunut jakamaan hänen kanssaan kaiken.
Viljelykset eivät enää tuottaneet satoa. Juán joutui käyttämään asunnossaan valoja pelatessaan iltapäivällä shakkia tytärtään Anaa vastaan. Tytär unohti kuin luonnostaan voivansa jatkaa maissinviljelyä vanhempiensa jälkeen, eikä María tuntenut taloa enää kodiksi.
Lahdattujen lampaiden karanneet varjot heräsivät eloon, mutta vain kuumeiset eukalyptukset näkivät niiden vaeltavan metsiköissä. Tuuli pudisteli linnun sulan muotoisia lehtiä lentoon kumipuista, ja ne mustuivat matkallaan maahan. Imelä tuoksu lehahti ilmoille kuin lumelääke.
Fernando päätti lähteä. Juán kuuli asiasta viimeisenä, ja sen jälkeen hän kulki metsässä koko yön.
Keskellä pimeää häntä odotti yllätys. Viiltävän kirkkaat valonsäteet piirsivät kaksi kukkaa hänen eteensä. Kuvat pyörivät hitaasti. Kun vasemmanpuoleinen kapeni, oikeanpuoleinen leveni. Juán pysähtyi katsomaan niitä ja hän ymmärsi kyllä, että se, mitä päivänvalo oli hajottanut, korjautui hiljaa pimeässä. Hänen mielessään kävi, että hän tarttuisi kukan, mutta hän ei pystynyt päättämään, kumman olisi poiminut. Taivas hehkui aavistuksia, mutta Juán ei huomannut niitä. Hänellä ei käynyt mielessäkään, että ratkaisu olisi löytynyt, jos olisi tarttunut kukkaan. Hän katsoi eukalyptusten varjoja edessään eikä ottanut sitä ratkaisevaa askelta kohti värähtelevää ilmestystä.
Yöllä pastillin muotoisia kiekkoja laskeutui metsikön kuolleisiin kulmiin. Eihän siinä tiennyt enää, mihin saattoi uskoa. Kuului šš ja liukuovet avautuivat. Mustia ilmeettömiä varjolampaita asteli ramppia alas. Ne huokailivat polttavaa usvaa ja niillä oli oranssit lasersilmät, joissa häilyivät vieraat kuvat. Sinne ne katosivat puiden väleihin, eikä niitä voinut enää nähdä, mutta Juán tiesi, että siellä ne olivat. Metsässä kahisi.
Pastillit katosivat Juánin pään yli yhtä äänettömästi kuin ne olivat tulleet. Hän epäili, että seuraavana yönä ne toisivat uuden lastin, ja se oli kohtuutonta, sillä niissä metsissä vaelsi jo valmiiksi enemmän kuolleita kuin eläviä.
Jättiyhtiö tiedotti, etteivät ongelmat alueella johtuneet puista. Tieteilijä puhui mittaustuloksista. Hän esitti graafeja samaan aikaan, kun maissien lehdet kellastuivat ja käpristyivät. Tähkät rutistuivat kokoon ja säikeet varisivat emikukintojen päistä kivikovaan maahan: maissit heittivät veivinsä vallan kirjaimellisesti. Maa ei ravinnut niitä enää.
Juán suuttui. Näin ei voinut olla, eikä tähän tullut alistua. Hänen silmästään pisti oranssi valonsäde. Se osui märkään lehtikasaan, ja maasta nousi kuulas hehku. Savu haisi. Juánia heikotti ja hän oli kaatua. Hän sulki silmänsä. Hän seisahtui kädet taskuissaan pellon reunalle ja totesi, että vaikka kuinka olisi roiskinut, eukalyptukset olisivat juoneet kaiken. Menestymisen mahdollisuutta ei ollut.
Hän tiesi naapureiden kokeilleen jo vaatimattomampia lajikkeita, ja esimerkiksi Fernando teki viimeisinä aikoinaan kaikkensa pärjätäkseen. Kylällä ei ollut toivoa. Kallonmuotoiset vuoret ympäröivät sitä joka suunnasta kuin pieniä kuumeisia aivoja.
Muut kylän miehet kulkivat aamuisin kädet taskuissaan kohti munuaispiirakkaleipomoa. He katselivat tihenevää eukalyptusmetsää ja kaipasivat menettämiään peltoja, mutta Juán päätti olla toista maata. Hän pitäisi pintansa, no aivan kuten jokainen hänen naapureistaan oli kuvitellut tekevänsä, kukin vuorollaan. Mutta kun solut voivat taistella vain yhdessä, yksinään ne eivät ole mitään.
Aika kului aikoessa. Eukalyptukset Juán Gonzálezin talon ympärillä kasvoivat, kunnes ylsivät jo kahdenkymmenen metrin korkeuteen.
Suuryhtiöllä ei ollut tapana tiedotella toimistaan. Yhtenä päivänä metsätraktorit vain tulivat ketjusahoineen. Ne olivat kait jokainen samaa kokoa kuin huone Gonzálezin talossa, ja siellä ne möyrivät maastossa.
Lopulta olivat vain kannot, ja kuolema. Pistävä haju leijui hämärässä. Jotkut olivat kuvitelleet voivansa ostaa peltonsa takaisin sen jälkeen, kun puut oli kaadettu, mutta nyt tämäkin luulo oli tullut osoitettua vääräksi.
Koneiden mentyä oli ihmeen hiljaista. Yksittäiset eksyneet valonsäteet haparoivat siinä, missä vielä hetki sitten oli pimeää. Se oli taikaa – kuin mielenrauhaa.
Juán palasi entiseen metsään vaimonsa Marían kanssa, he kun luulivat paikkaa näkemisen arvoiseksi. Vaan kun se olikin seutua, jossa katse sammui. Juánin silmät mustuivat. Eukalyptukset makasivat kuolleina siinä hänen jaloissaan, ja huomenna ruumiit vietäisiin pois. Hidas onnellinen hymy levisi Marían kasvoille.
He puhuivat siitä, että isot valkoiset autot tulisivat ja rungot vietäisiin. He eivät miettineet, mitä sen jälkeen. Juán ei enää osannut ja María ei ollut alun perinkään halunnut.
***
Juánin oli pakko ottaa vastaan pesti munuaispiirakanpakkaajana. Hänen tehtävänsä oli nostella tulikuumia piirakoita jäähtymään. Päivän jälkeen sormet olivat punaiset ja rakoilla.
– Näytä, María tavoitteli Juánin käsiä, mutta tämä vetäisi ne pois.
– Ei se ole niin paha, María sanoi. – Tämä paikka on sentään meidän kotimme. Mihin me menisimme? Meillä on vain tämä maa. Eikä vain jalkojemme alla.
María näytti eksyneeltä.
Juánin kädet olivat palaneet niin pahasti, ettei hän voinut käsitellä kuumia piirakoita enää. Hän valvoi öisin ja mietti. Monet lähtivät kaupunkiin, jossa heitä odotti kurjuus. María pyöritteli hiuksiaan etusormensa ympäri ja lausui, että hekin voisivat lähteä tai jos he kuitenkin jäisivät. Asia tuntui muuttuneen hänelle niin yhdentekeväksi, että Juán joutui miettimään, rakastiko vaimo enää mitään.
Leipomon omistaja, ilmeisen hyväsydäminen mies vaikkakin huomattavan varakas, paukautti henkseleitään ja ilmoitti, että Juán lopettaisi työt leipomossa. Hän saisi töitä täytettyjen maaoravien museosta, ainoasta paikallisesta nähtävyydestä.
Juán kertoi Maríalle epäilevänsä, ettei hän oppisi sietämään maaoravia. María vain hymyili ja sanoi kaiken menevän hyvin. Juánia epäilytti, kuunteliko María.
Juán meni tapaamaan maaoravamuseon johtajaa kuvitellen, että hänen tehtäviinsä kuuluisi pitää kirjaa laatikoista, joissa kuolleet oravat saapuisivat. Joku muu avaisi ne.
– Sinun pitää vain sanoa, mitä haluat, María sanoi.
Johtajatar harmaassa neulehameessaan kohotti etusormensa ja kesytti Juánin. Hän ilmoitti, että Juán opetettaisiin täyttämään oravia. Hän lausui sen niin kuin suuri armo olisi laskeutunut Juánin päälle. Juán tunsi väristyksen selkäpiissään.
Hän yritti ajatella, että oravat olisivat heidän pelastuksensa, mutta jo pelkästään niiden haju teki kaiken niin monimutkaiseksi. Se asettui vaatteisiin ja hiuksiin, niin että jos aikoi alkaa sietää niitä elikoita, täytyi kestää myös lemua, joka kulkisi hänen mukanaan töistä kotiin ja olisi vastedes ihmisten mielikuvissa yhtä kuin hän.
***
Juán Gonzálezin unessa jättiläispuut laskeutuivat heidän luokseen ulkoavaruudesta. Ne tunkivat voimakkaita juuriaan hauraaseen maahan, jonka olisi pitänyt kasvattaa hyötykasveja. Juuret kulkivat Gonzálezin talon alitse. Ne lähtivät liikkeeseen, ja tähän nyrjähdykseen Juán havahtui istuessaan pöydän äärellä. Hän näki renkaina leviävät värähtelyt vesilasissaan, mutta niin hän myös erotti kaiken sen liikkeen keskellä pisteen, joka lepäsi aloillaan.
Marían hymy hyytyi ja Juán meni ikkunaan, josta hän saattoi nähdä juuret. Ne sykkivät punaista lemua kuin jättimäisen jyrsijän sydän. Ne nousivat maasta ja hajottivat heidän maailmansa tomuksi.
Kaikkein ällistyttävintä oli se, että Juán olisi pystynyt estämään sen, jos hän olisi halunnut, mutta hän vain seurasi vierestä, kun tomu satoi kevyenä hopeanhohtoisena lumena, eikä heitä enää ollut, ei heidän taloaan, ei kerrassaan yhtään mitään heistä.
Herättyään Juán tajusi, ettei heidän maansa ollut enää heidän.
***
Ne tulivat illalla. Juán jätti illallisen kesken mennäkseen katsomaan. Ana olisi halunnut lähteä myös, mutta hänen äitinsä käski hänen syödä parilladansa. Lentokoneiden tasainen säksätys kaikui keittiössä.
Tyttö muisti isänsä sanoneen, että aluksi luukut avattiin. Hän kuuli naksahduksen ja jotain syttyi hänessä. Hän päätti, että yöllä hän karkaisi metsikköön, sillä hän tahtoi nähdä pimeän. Mielikuva kaaressa lentävästä myrkystä pysäytti hänet, ja hän saattoi kuvitella ilman olevan kosteaa sen jälkeen, kun myrkky olisi ropissut maahan. Ne olivat tulleet kaukaa valkoisen jään maasta, jossa eukalyptus ei kasvanut. Ne tekivät heille tämän.
Kaikki se, mitä alueella olisi luonnostaan kasvanut, sai kuolla. Lennetään sitä hyvänkin puolesta, viedään ruokaa ja vettä alueille, joilla ihmiset kuolevat nälkään. Tyttö olisi halunnut sanoa sen isälleen, muttei uskaltanut.
Analla ei ollut aavistustakaan siitä, lisääntyisivätkö varjot entisestään niissä metsissä. Toisinaan vaikeudet kertyvät. Eukalyptukset olivat nyt poissa, mutta niiden mukanaan tuoma pimeä oli jäänyt.
Pimeässä oli se toinenkin puoli, valo joka hetkittäin avautui, yössä kun kulki, oranssi loiste. Aluksi se oli muodoton, eikä siitä ottanut selvää. Ana seurasi sitä, ja hitaasti se alkoi ottaa muotoa, jonka saattoi tunnistaa. Se otti kaksi muotoa. Siinä oli kaksi kuvaa samasta orkideasta, molemmat omista suunnistaan nähtyinä. Ana kulki kohti jättimäisiä kultaorkideoja keskellä mustaa. Kun hän nosti kätensä toista kohti ja yritti tarttua siihen, hän sai käteensä pelkkää tyhjää, mutta hän tajusi, että oli jotain, mitä hän saattoi tehdä. Hän jatkaisi viljelyä isänsä pelloilla. Hän kasvattaisi oransseja orkideoita.
Leinonen bloggaa osoitteessa hopeisellavuorella.blogspot.fi.