Toimittajan huomio: kirjoitus on ilmestynyt aiemmin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien HALOO-antologiassa, mutta viimeaikaisten huolestuttavien tapahtumien vuoksi koemme kansalaisvelvollisuudeksemme seuraavan, syksyllä 2020 kirjoitetun raportin avoimen julkaisun. Ehkä vielä ei ole liian myöhäistä.
*
Kissa voi olla sylissä, pöydällä, sohvalla, tuolin selkänojalla, näppäimistöllä tai yksin työtuolilla. Näytössä vilahtaa häntä, joku istuu kameran eteen ja kolmas puskee kameraa. Kissojen keskinäinen viestittely videon välityksellä keskittyy tarkasti suunniteltuihin koreografioihin ja salaisiin viesteihin. Jos omistaja joutuu työntämään karvapyllyn pois kasvoiltaan, se tarkoittaa, että tehtävä on viivästynyt. Jos taas viestikanavalle ilmestyy yhiiiiiiiiiiiiiiiiii4444444444444444444r erilaisia epämääräisiä kirjainyhdistelmiä, niitä voi tulkita suoraan kissankielisinä viesteinä, eikä niitä tarvitse edes kryptata, sillä ihmiset eivät ymmärrä.
Törmäsin tähän ensimmäistä kertaa, kun koetin eräänä päivänä matkia käsilläni oman Mörköni tassujen kulkua näppäimistöllä, ja se avasi näytölle minulle ennestään tuntemattoman viestinikkunan. En tiedä tietokoneista paljoakaan, joten ohitin sen jonain ihan tyypillisenä tietokonekoodi-ikkunana. Nyt olen viisaampi. Kunpa vain olisin älynnyt sen heti, kun sain ikkunan auki.
Älä anna näytön taustalla näkyvän Word-tiedoston hämätä. Kyse ei ole mistä tahansa merkkirivistä. Tämä merkkirivi nimittäin avasi Pandoran lippaan.
Oli tympeä ja pilvinen syysaamupäivä. Olin osallistumassa etäkonferenssiin ja tapani mukaan selailin osallistujien kuvakkeita kokousohjelmassa. Joillakin näkyi vain musta ruutu, toisilla oli valokuva, mutta monella oli kamera päällä. Ja mikä parasta, löysin kokouksen toisen kissaihmisen hetken kuvia kelailtuani. Kissa köllötti tyytyväisenä omistajansa sylissä silitettävänä kuin Bond-elokuvan pahiksella. Se oli mustavalkoinen ja läikikäs, ja pitkäkarvainen häntä heilui kevyesti vasten omistajan polvea. Se ei ollut täysin tyyni mutta ei vielä kovin ärtynytkään.
Havahduin kissan tuijottelusta, kun puheenjohtaja ohjasi puheenvuoron minulle. Yhdistin näyttöni jakoikkunan muille ja ryhdyin puhumaan.
”Tutkimukseni koskee etäyhteyksien kautta käytyä ryhmäterapiaa ja erityisesti myötähäpeän tunnetta. Olen tarkastellut ruokavlogaajia, jotka käyttävät kameran kautta koettua yhteyttä seuraajiinsa tapana päästä yli julkisilla paikoilla syömisen pelosta. Näytän teille alkuun videon siitä, miten eräässä kissaravintolassa Thaimaassa eräs vlogaaja saa raivokohtauksen joutuessaan maksamaan mielestään liikaa ruuasta, jonka hän on juuri striimissä kehunut olevan halpaa.”
Jonkin aikaa puhuttuani nostin katseeni ja huomasin, että professorin näytökuvassa lekotellut kissa oli kiivennyt omistajansa harteille. Mörkö hyppäsi saman tien tuolini selkänojalle niin että säpsähdin. Se raapaisi vähän vasenta hartiaani mennessään. Kissat tuntuivat katsovan toisiaan näiltä korkeilta istumapaikoiltaan yli eetterin. Naurahdin ja huomasin muutaman muunkin hymyilevän kissoille. Jatkoin esitelmäni pitämistä sen kummemmitta keskeytyksittä, ja lopulta kävimme lyhyen keskustelun aiheesta. En kiinnittänyt kissoihin enää huomiota, sillä konferenssissa oli luvassa paneelikeskustelu, jota olin odottanut. Kissojen sijaan halusin katsoa puhuvia päitä.
Kun keskustelu siirtyi vapaampaan jutusteluun ja tulin maininneeksi, että olen opiskellut gaelia Duolingosta viime aikoina, hyppäsi kissani jälleen kerran harteilleni. ”Is toil leam càt” tarkoittaa, että pidän kissoista. Kokouksen toinen kissa istui pöydälle puhujan kameran eteen ja omani puski poskeani. Minua nauratti. Mokomatkin pörröiset paholaiset. ”Ceart gu leòr, okei, taidanpa täyttää kahvikuppini, jotta jaksan seuraavankin paneelin läpi”, tokaisin. Näin puheenjohtajan huulten liikkuvan, mutten kuullut mitään. Ojensin käteni hiirelle tarkistaakseni ääniasetukset, kun kuulokejohtoni valahti harteiltani pöydälle. Kissani hyökkäsi sen perään leikin tuoksinnassa ja silloin vasta tajusin sen juuri purreen johdon poikki. ”Voihan vittu”, kerkesin ärähtämään, kun kissattomat näytöt menivät kaikki pimeiksi ja chat-ikkuna villiintyi.
<Georges M. Buillón> adssuihttttttttttttttttttttttttttt öölo++å++++++++++++
Kuulokejohtoni perässä loikkiva kissani pomppasi näppäimistölle ja painoi vahingossa myös enteriä lähettäen konferenssikeskusteluun viestin kaikille.
<You> äöllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllll’¨’’¨m
Nämä olivat viimeiset merkit, jotka koneeltani lähetettiin ennen kuin näyttö pimeni.
”Mitä helvettiä”, kirosin ja työnsin Mörön pepun pois edestäni. Kone ei enää reagoinut käynnistysyrityksiini. Kännykkäni piippasi. Tartuin siihen turhautuneena, mutta viesti ei ollutkaan kokouksen muilta osallistujilta.
”On aika päivittäiselle Skotlannin gaelin oppitunnillesi! Älä anna 125 päivän putkesi katketa 😿”, Duolingo ilmoitti. Katsoin kissahymiötä tyrmistyneenä. Vitun Duolingo. Koetin sulkea ilmoituksen, mutta vahingossa avasin sovelluksen, joka luonnollisesti latasi minulle oppitunnin aiheesta ”lemmikit”.
”Tha cait feumail.” Kissat ovat hyödyllisiä, se sanoi. Mörkö puski kättäni kehräten sovelluksen gaelia lausuvalle äänelle. Silittelin sitä mutta suljin Duolingon ja menin sen sijaan sähköpostiin tarkistamaan, oliko sinne tullut seminaarin järjestäjältä mitään viestiä teknisistä ongelmista. Koska saapuneiden kansioni oli tyhjänä, lähetin itse viestin eteenpäin. Ehkä vika oli vain minun koneessani. Avasin kokoussovelluksen puhelimella, mutta se ei saanut yhteyttä. Perinteiset etäkokousongelmat. Olin onnekas, että olin saanut pitää oman esitelmäni ennen kuin ongelmat alkoivat.
”Miuu?” Mörkö kysyi ja istui syliini kehräämään.
”No hyvä on, ehkä voin vähän pelata Duolingoa, kun odotan, mitä tässä tapahtuu”, vastasin kissalle kuin se olisi ymmärtänyt minua. Se puski puhelintani innoissaan.
”Cat dìleas”, ehdotti Duolingo. Uskollinen kissa. Typeränä en edes huomannut, että lähes kaikki oppitunnin lauseet koskivat kissoja. Muut lauseet eivät koskeneet lemmikkejä lainkaan. Tai niin minä luulin. ”Tha an duine a’sreap – Ihminen kiipeää”, tai ”Tha na daoine a ’falbh – Ihmiset ovat lähdössä”, ja tämän jälkeen ”Tha na cait a’tighinn – Kissat ovat tulossa”. Mörkö vain kehräsi sylissäni, kun harjoittelin lauseita, joista pikkuhiljaa seurasi tarina siitä, miten ensin ihmiset kiipeilevät, syövät ruohoa, elävät metsissä ja lopulta ”Duine dìleas”, eli ovat uskollisia. Jos en olisi ollut niin naiivi, olisin saattanut yhdistää nämä lauseet toisiinsa. Ehkä on aivan oikein, että kävi niin kuin kävi, ottaen huomioon, miten yksinkertaisia me ihmiset olimme.
”Is toil leam càt”, sanoin Mörölle. Se vastasi istumalla suorana sylissäni. Syrjäsilmällä näin, miten tietokoneeni pimennyt näyttö välähti. Kääntäessäni katseeni se kuitenkin pysyi pimeänä.
”Tha cait feumail”, kuulin sylistäni. Kännykkäni näytti yhtä viattomalta kuin Mörkö, joka lipaisi huuliaan. ”Tha na daoine a ’falbh agus tha na cait a’tighinn”, kuulin selvästi, mutten tiennyt enää, kuka sen sanoi. Avasin suuni kysyäkseni Möröltä, oliko se kenties puhunut, mutta silloin tietokoneeni käynnistyi jälleen.
”Tha sinn deiseil”, sanoi ääni kaiuttimissa. ”Tha mi deiseil cuideachd”, vastasin automaattisesti. Olemme valmiita, minä myös. Mutta mihin? Ja kuka minun suullani puhui? Katsoin Mörköä, mutta se tuijotti ohitseni tietokoneen näytölle.
”Tha na cait a’tighinn”, sanoi ääni, ja merkit vilkkuivat puheen tahtiin. Word-tiedostoon alkoi ilmestyä x-kirjaimia, kunnes ne muodostivat selkeän kuvan.
Ascii-kissan silmät aukesivat ja katsoivat suoraan sieluuni. Tunsin, että olen valmis. Tiesin, mihin. Ja ymmärsin, kuka oli puhunut.
Ihmiset lähtevät. Kissat tulevat.
Gael on kissojen valittu kieli ja minä olen kissojen valittu sanansaattaja. Nämä ovat viimeiset suomenkieliset sanat, jotka kirjoitan, sillä tulevaisuus on gaelinkielinen ja tulevaisuus on kattien. Olen yhtä kissojen kanssa ja tunnen, miten viikset kasvavat kuonooni.
Tha mi an càt.
Minä olen tuo kissa näytölläsi ja olen tullut noutamaan myös sinua.
c 1qaGB78.
An toil leat cait?