Kairaaminen oli kovaa työtä. Kaari halusi kerralla siistit otokset lehmusten nilanäytteistä, joten hän keskittyi, vaikka hikinoro valui niskasta selkänikamia pitkin housunkaulukseen. Kuului rasahdus, joka oli jotenkin määrätietoinen, tahallinen, ja Kaari säpsähti ja kääntyi. Ensin hän ei nähnyt keväisessä metsässä mitään liikettä. Sitten hänen näkökenttänsä muljahti kuin piilokuvaa katsoessa. Esiin astui etäisesti ihmismäinen olento, joka oli kuitenkin puu.
Tilanne oli niin järjenvastainen, että Kaari jäi seisomaan sanattomana paikoilleen. Jos hänen päässään kävi jokin ajatus, sen täytyi olla, että hän oli huomaamattaan vaipunut uneen. Hän ei osannut pelätä, ei edes olla yllättynyt. Olento astui kiirehtimättä lähemmäs, kunnes seisoi Kaarin edessä. Sen hiukset olivat pörröistä, valkoista hahtuvaa. Se teki terävän liikkeen ja sohaisi Kaarin kädestä roikkuneen nilakairan maahan. Edellisvuoden lehdet kahahtivat kun työkalu putosi. Kaari jäi tuijottamaan silmiä, jotka olivat vihreämmät kuin vasta puhjenneet lehdet. Niissä oli kerroksisuutta ja syvyyttä ja terävä, pilkallinen äly, joka ei vaikuttanut pitävän Kaaria kovin kummoisena ilmestyksenä. Kun se räpäytti silmiään, Kaarikin räpäytti omiaan. Hän pystyi äkkiä taas ajattelemaan. Hän avasi suunsa huudahtaakseen, mutta samalla hetkellä olento otti kaksi askelta taaksepäin. Se nosti hoikat harmaat käsivartensa, kääntyi ja muuttui puuksi, katosi näkyviltä. Se oli ensimmäinen kohtaaminen.
Outo, unenomainen tapaus keskeytti muuton jälkeisen työviikon. Kaari nukkui monta päivää huonosti. Hänen unensa vilisivät ikkunaa raapivia oksia. Hän sai painajaiset lopulta karkotettua lapsuudessa oppimillaan keinoilla: hakemalla rauhallisia mielikuvia, isoäidin opettamia. Äiti olisi tuhahtanut niille, jos olisi tiennyt. Äidin takia niitä oli pitänyt opetellakin, karkottamaan hänen outoa ääntelyään, kimeää nauruaan ja olemattomille vihollisille huutamistaan. Äidin kuoltua Kaari oli muuttanut takaisin omaan lapsuudenkotiinsa. Työmatka Metsäntutkimuslaitokselle piteni, mutta toisaalta tutkimusprojektiin liittyvä kenttätyöalue oli lähempänä. Lehmusten ja muiden jalopuiden vuosikasvun kiihtymistä koskeva hanke oli vasta alkanut ja kestäisi vielä pitkään. Ilmastonmuutos vauhditti tutkimushankkeita ja toi niille uutta rahoitusta myös Kaarin osastolla. Siitä kai piti olla kiitollinen, vaikka ekologinen kokonaistilanne heikkenikin jatkuvasti.
Seuraava kohtaaminen oli yhtä yllättävä kuin ensimmäinenkin. Kaari istui kotinsa verannalla iltavalossa ja mietti laiskasti, jaksaisiko tyhjentää vielä yhden vinttikamarin äidin valokuvista. Viimeisinä vuosinaan äiti oli pahenevan psykoosinsa takia alkanut hamstrata tavaraa niin, että lopulta joihinkin huoneisiin ei enää mahtunut sisään. Äidin jouduttua sairaalahoitoon Kaari oli mitään hiiskumatta käynyt töihin. Hän oli kärrännyt kaatopaikalle säkkikaupalla tavaraa, osa jo aivan joutavaa romuakin. Kun äiti ei enää palannut kotihoitoon, Kaari jatkoi tasaisella tahdilla työpäivien jälkeen. Hän jatkoi sinnikkäästi, kunnes lähes koko talo oli jo puhdas, kuurattu ja avaran valoisa. Siivoaminen oli terapeuttistakin. Kaari tiedosti käsittelevänsä sen avulla asioita, joihin ei muuten pystynyt kajoamaan.
Hän kai sulki silmänsä hetkeksi. Kun hän taas avasi ne, metsäolento seisoi pihanurmella huojuen hennosti iltatuulessa. Vastavaloon sen hiuspörrö oli kuin liekeissä ja kasvot varjojen kirjomat. Se oli selvästi haapapuusta lähtöisin, suora ja solakka ja väreilevä kuin haavan lehvästö. Samalla sen ulkomuoto oli kuin nuorella naisella, lähes lapsella vasta. Kaari älähti ja nousi seisomaan niin vauhdilla, että rottinkituoli keikahti nurin. Olento näytti olevan varuillaan kuin villieläin, valmiina pakenemaan. Silmät välähtivät vihreinä ja valppaina. Kaari laskeutui varovasti verannan lakatuille saarnilankuille polvilleen, katse koko ajan olennossa. Hän jäi odottamaan. Ja niin vain kävi, että hetken päästä se tuli häntä kohti ja polvistui yhtä lailla. Melkein olisi arvellut, että sen puumaiset nivelet eivät taipuisi niin alas. Siinä he sitten kyyköttivät vastatusten. Kaarin mielestä tilanne oli niin omituinen, että häntä hihitytti silkasta hermostuksesta. Hän osoitti sormella itseään ja sanoi: ”Kaari”. Näin se aina kirjoissa meni, ensin piti nimetä itsensä, esimerkkinä. Myöhemmin hän muisteli juuri tätä hetkeä alkusysäyksenä kaikelle, mikä tuli sen jälkeen.
Sinipiika. Metsänneitty. Metsän tytti. Ensin Kaari ei antanut sille nimeä, tai yrittänyt selvittää, mikä sen nimitys itselleen olisi. Vaikutti siltä, ettei nimi ollut sille merkityksellinen käsite. Miksi olisi ollutkaan, eihän se edes puhunut sanoilla. Yhteen tapaamiseen Kaari toi mukanaan muutaman paperin verran piktogrammeja, joita käytettiin kielimuurin ylittämiseen terveydenhuollossa ja apteekeissa. Eräs Kaarin työkavereista oli tutustunut niihin ollessaan kehitysyhteistyömatkalla Ghanan alkuperäiskansojen keskuudessa. Hän ehdotti niitä, kun Kaari kuvaili kautta rantain tilannetta, jossa sanallinen viestiminen ei sujunut.
Mutta ei se sujunut piktogrammienkaan kanssa. Kun Kaari huolekkaasti esitteli paperista pikkuruisia symboleita ja sanoitti niistä olennolle käsitteitä, kumpikaan ei ollut tyytyväinen. Kaarista tuntui siltä, että hän yritti keskustella pikkulapsen tai dementin vanhuksen kanssa, vaikka näki selvästi toisen silmistä kuvastuvan terävän älyn ja turhautumisen. Sinipiian elekieli muuttui vähitellen hosuvaksi ja kulmikkaaksi, aivan erilaiseksi kuin se sulokas eloisuus, johon Kaari oli aikaisemmin tottunut. Seuraavalla kerralla hän jätti piktogrammit kotiin ja rupesi sen sijaan hahmottelemaan eräänlaista merkkikieltä, joka osoittautuikin parhaaksi ratkaisuksi. Siitä syntyi ymmärryksen pilkahduksia, siltojen alkuja heidän välilleen. Kaari alkoi huomaamattaan kutsua sinipiikaa mielessään nimellä Tytti, ja kun hän havahtui siihen, Tytti sai luvan kelvata, vaikka se olikin jotenkin vaillinainen ratkaisu. Ei-sanallisen vivahteikkaan elollisen runnomista kielen kankeaan, säännönmukaiseen muottiin.
Kohtaamiset Tytin kanssa muodostivat Kaarin elämään rytmin, tarpeellisen vastapainon töiden kuormittavuudelle. Ne eivät olleet säännöllisiä, mutta jotenkin Kaari kehitti tavan aavistaa, milloin sinipiika seuraavan kerran saapuisi. Useimmiten iltaisin, mutta joskus viikonloppuina päiväsaikaankin. Kaari alkoi vähitellen ymmärtää Tytin niukkaa ja minimalistista elekieltä. Milloin se oli iloinen, milloin harmissaan. Joskus se saapui kukkasia hiuksissaan, joskus homssuisena kuin peikonpesä. Yleensä he tekivät, mitä Tytti halusi. Useimmiten he vaeltelivat sen näyttämiä reittejä, välillä kauaskin Kaarin kotitalolta. Jos sillä oli pidempiaikaisia suunnitelmia tai tarkoitusperiä, Kaari ei koskaan ollut päässyt niistä perille.
Metsänneidolla oli Kaarille aina jotakin näytettävää, jokin luonnonilmiö tai vuodenaikaan liittyvä erityispiirre, jonka esittelystä se vaikutti olevan suorastaan ylpeä. Sammakkolammen ensimmäiset nuijapäät. Kiurun pesä ylhäällä oksantyngässä, pedoilta näppärästi piilossa. Aina Kaari ei käsittänyt, mitä hänen olisi pitänyt katsoa, mutta yhtä kaikki hän kehui ja kannusti kuin päiväkoti-ikäistä nähdäkseen vihreiden silmien välähtävän mielihyvästä. Tytissä oli itsetiedotonta, viatonta kauneutta, joka oli samaan aikaan epäinhimillistä ja tuttua. Kesä kääntyi syksyksi, tuli talvi ja uusi kevät. Tytin kautta Kaari kulki vuodenaikoihin syvemmälle sisälle kuin hän oli aiemmin edes ymmärtänyt haluta. Toisena vuonna heidän tapaamisensa jälkeen Tytti oli vakiintunut osaksi Kaarin arkea kuin olisi ollut sitä aina.
Yhtenä kesäpäivänä Kaarilla oli kasvihuoneessa vietetyn iltapäivän jäljiltä anorakkinsa taskussa kasvinravinnepuikkoja. Sekä linnunsilmächilit että orkideat tarvitsivat niitä ennen raskasta kukintavaihetta. Kaarin sormenpäiden täytyi tuoksua houkuttelevilta, ja taskun myös. Heti aluksi Tytti työnsi empimättä pienen kätensä taskuun ja kahmi sieltä vihreitä lannoitetikkuja. Ennen kuin Kaari ehti estää, se nuuhkaisi niitä pikaisesti. Sitten se nuolaisi tikkua ja pani sen suuhunsa. Kaarin seisoessa hämmästyneenä paikoillaan Tytti söi puikon maiskutellen ja hampaitaan raksutellen ja pyysi kättä ojentamalla vielä lisää. Kun tikut olivat loppuneet, sinipiian arvoituksellinen hymy oli leveämpi kuin koskaan. Hengityksessä oli muheva, vihreä aromi. Kaari hymähti ja sipaisi hiuspörröä Tytin korvan taakse. Sitten he alkoivat molemmat tirskua kuin yhteisestä sopimuksesta, kuin ylimmät loppuelämän ystävykset.
Syksyn ehdittyä jo huurtaa illat Tytti ilmaantui hämärissä Kaarin remontista sekaiselle verannalle. Se oli jotenkin hankalan oloinen, katse välttelevä ja elekieli levotonta. Sen kaita käsi nousi ulkolampun valossa välillä puolitiehen kuin käydäkseen tukassa, muttei päässyt sinne asti. Aikansa tätä katseltuaan Kaari pysäytti Tytin ottamalla kiinni olkapäistä. Hän katsoi sinipiikaa tarkasti. Pään vasemmalla puolella oli mustunut kohta, josta törrötti ikävän näköisiä, sikistyneitä laikkuja ja surkastuneita kärhiä. Kaari yritti koskettaa vauriota varovasti, mutta Tytti riuhtaisi päätään ja vikuroi kuin pelästynyt eläin. Kaari päästi irti ja astui taaksepäin.
”Onko se kipeä? Sattuuko sinuun? Mitä on tapahtunut?” hän kyseli, vaikka tiesi kyselyn turhaksi. Tytti ei puhunut, se ei ollut sille ominainen tapa viestiä.
Hetken päästä Tytti rauhoittui ja kääntyi katsomaan Kaaria. Se teki käsillään pahoja ja huonoja asioita tarkoittavan merkin, jota se joskus käytti tarkoittamaan sairautta. Aiemmin kyse oli ollut hajonneesta rusakon raadosta pensaikossa. Kaari ojensi uudelleen kättään Tyttiä kohti. Nyt se antoi koskea itseensä. Kaarin käteen jäi mustaa, hienojakoista pölyä. Itiöitä? Hän kaivoi taskustaan nenäliinan ja pyyhki kätensä siihen. Seuraavana päivänä töissä mikroskopointi paljasti ne Venturia tremulaen, haavan mustaversotaudin itiöiksi. Sitten kului aikaa, viikkoja ja kuukausia, joiden kuluessa Kaari aaltoili huolen ja huojennuksen välillä, kun tauti ei näyttänyt etenevän, jos ei parantuvankaan. Hän toivoi talven nujertavan sienitaudin. Joskus haapapopulaatiot selvisivät ja toipuivat ennalleen.
Sitten kului aikaa, viikkoja ja kuukausia, joiden kuluessa Kaari aaltoili huolen ja huojennuksen välillä, kun tauti ei näyttänyt etenevän, jos ei parantuvankaan. Hän toivoi talven nujertavan sienitaudin. Joskus haapapopulaatiot selvisivät ja toipuivat ennalleen.
Kun he seuraavan kerran tapasivat kevään korvalla, Kaari huomasi saman tien, että Tytissä oli tapahtunut käänne huonompaan. Tytin untuvaisessa, haavan siemenpörröä muistuttavassa valkeassa hiuspehkossa oli entistä useampia tummuneita kohtia. Sinipiika oli laihtunut, sen kasvot olivat kaventuneet entisestään. Kun Kaari nosteli kangaskassista ruukkukasvien ravinnepuikkoja, Tytti kuitenkin äännähteli innosta entiseen tapaan. Se kujersi hennosti kuin mustarastas. Kaari purki puikkoja paketeista minkä kerkisi. Tytti sulloi niitä sitä mukaa pieneen, somaan suuhunsa varoen samalla koskemasta muovinriekaleisiin. Muovi ei sopinut sinipiioille, siitä kohosi niiden iholle saman tien äkäisiä paukamia. Kun Tytti oli syönyt, Kaari taitteli kassin kasaan ja yritti tavoittaa Tytin katsetta. Tavallisesti tarkkaavaiset sirkeät silmät olivat lasimaisen sameat. Kaari puri huultaan pahaa aavistaen. Hän teki äkkiä päätöksen, istutti Tytin sammalmättäälle ja käski sen odottaa rauhassa, kunnes hän palaisi. Sinipiika jäi vaisuna katsomaan, kun Kaari harppoi raskaissa eräsaappaissaan metsästä kotia kohti.
Kaari havaitsi hajamielisesti ajavansa melkoista ylinopeutta matkalla ostoskeskuskompleksiin. Onneksi se ei ollut kovin kaukana, ja onneksi aukioloaika oli pitkä. Hän kurvasi K-raudan pihaan ja hädin tuskin muisti lukita auton ennen kuin porhalsi liukuovista sisään. Tuntui, kuin kaikki aika olisi loppumassa. Hän pelkäsi tosissaan, että Tytti ehtisi liian heikoksi ennen hänen paluutaan. Tai että se harhailisi metsän suojiin eikä tulisi enää takaisin. Sitten Kaari saisi turhaan etsiä hentoa ruumista ryteiköistä. Kaari seisahtui puunsuoja-aineiden hyllyrivistöjen ääreen. Hän nosti metallipurkin toisensa perästä. Luki pienellä präntillä painetut koostumukset ja hylkäsi kunkin kärsimättömästi löytämättä etsimäänsä. Pian paikalle asteli nuori miesmyyjä, joka otti jo valmiiksi mairean ilmeen kasvoilleen.
”Mitäpä rouvalle saisi olla? Nämä ovat puunsuoja-aineita nämä”, myyjä lausahti alentuvan lempeästi. Nähtävästi hän ajatteli, että Kaarin sisälukutaidossa oli jo ikäharitusta mukana.
”Niin niin! Minä tarvitsisin sellaisen kreosootin, jossa on fenantreenia vähintään kymmenen prosenttia, onko teillä?” Kaari tiuskaisi. Myyjän hymy muuttui hieman jähmeäksi.
”Jaa kreosoottia? Ei meillä taida… josko meillä joku ikivanha merkki joskus oli…”
Kaari tuhahti halveksuvasti. Hän kyykistyi nähdäkseen alimmalle hyllylle ja tönäisi myyjän siisteihin ruskeisiin työhousuihin puetun vetreän polven sivuun. Hän kurotti voitonriemuisesti ähkäisten ja kiskaisi kuhmuisen purkin perältä.
”Saanko kysyä, mihin rouva tarvitsee kreosoottia?” myyjä yritti vielä epävarmasti. ”Ne ovat aika myrkyllisiä, tietääkö rouva varmasti mihin tuota käytetään?”
Kaarin poskea nyki esiin pyrkivä hysteerinen hihitys. Jos hän alkaisi valottaa tilannetta tarkemmin, sinipiian sienitautia, johan tämä kloppi tilaisi hänelle ambulanssin ja valkotakkiset.
”Tämä on parasta haavan mustaversotautiin”, hän tokaisi. Hän otti jo askelen lähteäkseen, mutta kääntyi sitten piruuttaan takaisin ja sanoi: ”Minä olen kasvibiologian tohtori, mikäs tutkinto sinulla on?”
Sitten hän käänsi tylysti myyjälle selkänsä vastausta odottamatta ja kiiruhti itsepalvelukassalle. Päästyään takaisin autolle hän joutui rauhoittuakseen istumaan hetken ennen kuin uskalsi vääntää virta-avainta lukossa. Edelleen kurkussa kutitteli jokin tunne, eikä hän osannut varmuudella sanoa, mitä tulisi ulos, jos hän päästäisi otteensa itsehillinnästään. Naurunrääkäisy vai nyyhkytys? Yritys saada Tytti kuntoon oli epätoivoinen, sattuman pakottama älynväläys. Se saattoi olla turha tai jopa vahingollinen. Muita keinoja ei vain enää ollut.
Tytti odotti häntä täsmälleen siinä, mihin hän oli sen jättänytkin, pidentyvissä varjoissa haapojen alla. Ei ollut edes kääntynyt selin ja kadonnut näkyviltä, niin kuin se joskus teki, kai jonakin huumorinkaltaisen osoituksena. Tai sitten sekin tulkinta oli Kaarin varomatonta antropomorfismia. Mukanaan tuomalla ruuvimeisselillä Kaari pakotti purkin kannen auki. Hän kavahti taaksepäin tankeasta tummasta nesteestä kohoavaa väkevää hajua. Sitten hän kastoi leveän sudin kreosoottiin ja kohotti sen Tyttiä kohti. Tyttikin säpsähti. Ilme sen kasvoilla oli varmasti syntyisin kummastuksesta ja hädästä. Kaari piti sutia paikallaan ilmassa ja puhui Tytille rauhallisesti, vakaalla äänellä. Kuten aina, sanoilla itsellään ei ollut suurta väliä, äänensävy oli oleellisempi. Merkityssisältö välittyi sen kautta, jos oli välittyäkseen. Kohta Tytti antoi jo koskea sudilla itseään, ensin käsivartta, sitten koko ruumista. Se värisi ja kiemurteli, kasvoilla kävi inhon tai jonkin sen kaltaisen tunteen irvistyksiä. Silti se ei vetäytynyt pois. Kaari käytteli sutia hellävaroen ja perinpohjaisesti. Hän levitti monta kerrosta tummaa tököttiä, kunnes purkki oli tyhjentynyt. Lopulta Tytti seisoi hänen edessään kuori tummaksi värjäytyneenä, lemuten ratapölkyiltä tummenevassa kevätillassa. Kaari tipautti sudin kolahtaen purkkiin ja yritti hymyillä. Se oli vaikeaa, kun ei tiennyt, kun ei voinut luvata sinipiialle, että kaikki kääntyisi hyväksi. Hän sipaisi kevyesti Tytin hiuspörröä ja teki paimentavia eleitä metsää kohti.
”Mene Tytti mene. Kyllä se auttaa.”
Kevät kului ja mentiin kesää kohti. Tytti kävi moneen otteeseen Kaarin mielessä huolen häivähdyksenä. Kertaalleen Kaari lähti jopa etsimään sitä puhkeavien lehtien vihreästä hämärästä, vaikka tiesi yrityksen turhaksi. Sinipiikoja oli mahdotonta löytää, jos ne eivät halunneet löytyä. Senhän kertoi jo kansanperinnekin, Kaarin omien kokemusten lisäksi. Juhannusviikolla Kaari toi töitä kotiin, taas. Joka kerta ennen ilmastopaneeli IPCC:n raportin julkistamista Metsäntutkimuslaitoksella kävi kuhina ja ylityörajat paukkuivat. Viestintäosasto raksutti lausuntoja, kannanottoja ja kommentaareja mediaa varten. Tutkijana Kaari olisi halunnut pysytellä visusti sivussa julkisuusmyllystä, mutta jonkun täytyi panna faktat siististi poikki ja pinoon, jotta viestinnällä olisi rakennustarpeita. Kaari oli tulostanut painavan paperipuntin ja ajatellut lukevansa sitä viinilasillisen ääressä yöhön asti. Hän tunsi ilmastosyyllisyyttä paperinkäytöstään. Samalla hän oli luddiittisen vakuuttunut, että muokkasi tekstiä sujuvammin painetulla paperilla kuin tietokoneella. Nuoremmat tutkijat varmasti nauroivat hipsteripartoihinsa hänen selkänsä takana. Ei se Kaaria haitannut. Kunhan eivät kasvotusten.
Myöhemmin illalla hän korjasi asentoa sohvalla, katsahti kelloa ja kirosi vaimeasti. Viiniä oli mennyt jo muutama lasi, mutta työpaperit olivat edelleen koskemattomina, siistissä pinossa lasisella sohvapöydällä. Kaari oli eksynyt lukemaan puhelimestaan uudelleen haavan mustaversotaudin levinneisyysraporttia, jonka hänen kollegansa oli antanut hänelle keskeneräisenä versiona alkuviikosta. Linkki oli johtanut toiseen linkkiin, sivustolta toiselle ja kolmannelle. Lopulta Kaari oli huiskinut tekstiä etusormellaan menemään puhelimen näytöllä synkkenevän epätoivon vallassa. Pohjois-Euroopan haapapopulaatioissa oli levinnyt sienen erityisen vastustuskykyinen muoto, joka oli runnellut, vioittanut ja tappanut kokonaisia kasvustoja. Epidemia ei näyttänyt laantumisen merkkejä. Ilmastonmuutos tarjosi sille, kuten muillekin puita jäytäville sienille entistä edullisemmat kasvuolosuhteet. Tuhot laajenivat kasvukausi toisensa jälkeen. Työpaikan kahvihuoneessa puhuttiin, että Etelä-Suomen haavat saatettaisiin menettää vuosikymmenessä.
Kaari kuunteli keskusteluja yleensä vaiti. Hän pelkäsi, että jos hän avaisi suunsa, sanoista äkkiä kuultaisi läpi kaikki se henkilökohtainen ahdistus, jota haapojen tuho hänessä aiheutti yleisen ilmastohuolen ja ammatillisen murheen lisäksi. Haapojen tuho. Tytin lähestyvä kuolema. Suru tuli taas, kutsumatta huoneen nurkista ja huonekalujen alta kömpien. Sen kannoilla tuli vyörynä turhautuminen ja korventava, avuton raivo. Huomaamattaan Kaari puristi viinilasia niin, että sen ohut jalka napsahti poikki. Hän säpsähti, kun lasi keikahti nurin, putosi kaakelilattialle ja särkyi. Hakiessaan rättiä keittiöstä hän säpsähti toisen kerran huomatessaan verannan lasiovien takana seisovan pienen, tumman hahmon.
Tytti. Helpotuksen tulvavesi holahti Kaarin läpi, mutta tummana akanvirtana tuli kummastus ja aavistus pahasta. Ei se yleensä näin myöhään tullut hakemaan, miksi siis nyt? Tytti nosti kapean, oksamaisen kätensä lasia vasten ja naputti kevyesti. Kaari vilkutti vapaalla kädellään, muisti punaviinistä vettyneen rätin, seisoi hetken neuvottomana. Sitten hän pudotti rätin niine hyvineen lattialle ja avasi verannan oven. Jokin Tytin olemuksessa puhui kiirettä tai suurta hätää. Sellaisena Kaari ei ollut sinipiikaa vielä koskaan nähnyt.
Hän astui ulos avojaloin ja sulki oven takanaan. Kirkkaan huonevalon jälkeen verannalla oli hämärää ja hän räpytteli silmiään. Tytti näytti päällisin puolin samanlaiselta kuin viime tapaamisella kuukausia sitten. Kaaria kiusasi silti edelleen ajatus, että jokin oli vielä enemmän vinossa. Hän kohensi ryhtiään ja astui hermostuneesti jalalta toiselle. Hän mietti, mikä olisi tällä kertaa paras tapa päästä perille sinipiian arvoituksellisen mielen liikkeistä. Silloin Tytti otti häntä kädestä kiinni. Se tarttui oikein tiukasti, vaikka oli yleensä fyysisesti aika pidättyväinen ja korkeintaan sipaisi ohimennen, kuin vahingossa. Kaari tukahdutti ensireaktionsa vetäytyä pois. Pienen epäröinnin jälkeen hän nosti vapaan kätensä kämmenen ilmaan, se tarkoitti kysymystä. Tytti katsoi häntä kiinteästi ja alkoi sitten viedä häntä kädestä pitäen pihalta pois, metsänreunaa kohti, puiden lomaan.
Kaari katsahti lukitsematonta ovea, kotinsa valoja, sohvalle jäänyttä puhelintaan, mutta seurasi sitten vastaan panematta. Oli vieläkin hämmentävää, suorastaan aavemaista, miten Tytti hävisi maisemaan heti selkänsä käännettyään. Vaikka Kaarin käsi oli tiukasti sinipiian kädessä, silmä haki ja hapuili, eikä oikein erottanut Tytin hahmoa taustan puiden hämärästä. Tytti käveli ketterästi kuin kottarainen, kuin varjo, kuin vesimittari lammen pinnassa. Kaari kompasteli perässä ja löi varpaansa milloin ruohossa piileksivään kiveen, milloin juurenkäkkyrään. Kerran hän sadatteli tukahtuneesti, mutta Tytti ei kääntynyt, päästi vain terävän naksahduksen kuin orava. Se tarkoitti ärtymystä ja kiirettä. Kaarin housunlahkeet kastuivat ja kylmä hiipi sääriä ylös, mutta hän lakkasi huomaamasta sitä tajutessaan, mihin Tytti häntä oli viemässä. He suuntasivat kiertäen lammen ohi, kohti sitä ryteikköä, johon Tytti ei koskaan ollut antanut Kaarin tulla.
Keskikesän yö alkoi olla niin pimeä, että Kaari ei nähnyt eteensä. Haapojen harmaus sulautui illan himmeyteen. Niiden ääni kuului vaimeana, väreilevänä kuiskauksena, joka välillä taukosi. Aiemmin juotu viini unetti Kaaria ja hän mietti ohimennen, oliko edes täysin hereillä. Tytti alkoi hehkua heikosti. Sairaus näkyi tummempina kohtina, sameutena siinä, missä sienitauti oli runnellut sinipiian heleää hipiää. Matka tuntui pitkältä. Kaari kadotti suuntavaistonsa. Jos Tytti nyt katoaisi ja jättäisi hänet yksin, hän ei ehkä löytäisi takaisin ennen kuin tulisi taas valoisaa. Sinipiika ei ollut aluksi ymmärtänyt, ettei Kaarilla ollut sellaisia metsässä kulkemisen taitoja kuin sillä itsellään. Kerran se hylkäsi Kaarin keskelle talvista saloa, varmaankaan huomaamatta tilanteessa mitään ongelmaa. Nyt Tytin ote oli niin tiukka, että Kaari ei olisi päässyt irti vaikka olisi halunnut. Ihmeesti voimaa niin kapeassa, kaitaluisessa kädessä olikin.
Kaari tarpoi niin ajatuksiinsa vaipuneena, että kun Tytti lopulta pysähtyi, hän törmäsi karheaan kaarnaselkään. Tytti kiepautti kätensä hänen hartioidensa ympäri, sekä tukien että rajoittaen. Sen hiukset olivat takkuista pörröä, joka kutitti Kaarin korvaa, kun hän seisoi aivan liki. He olivat tulleet pienen aukean reunaan ja jääneet puuseinämän suojiin. Aukealla oli muita. Lännestä pilkottavassa kuunvalossa kiertyili ohutta usvaa, joka hohteli hoikkien vartaloiden ympärillä. Kaari vetäisi syvään henkeä, mutta ymmärsi pysyä vaiti. Valkeasta joukosta erkani yksi metsänneito, joka lähestyi heitä ojentaen kalpeaa, sileää käsivarttaan. Jos kyse olisi ollut ihmisistä, ele olisi ollut tervetulotoivotus. Silti Kaari tiesi, etteivät nämä olennot viestineet hänen tuntemiensa sääntöjen mukaan. Niillä oli yhteisö, ja ne kommunikoivat toistensa kanssa, mutta ihmisenmuotoisuus vei helposti harhaan.
Kohta muutkin valkeat olennot lähestyivät. Tytti päästi otteensa Kaarin hartioista ja asettui seisomaan hänen eteensä, selin muihin. Kaari seisoi sydän pamppaillen paikallaan tämän juhannuksen oudon valveunen keskellä. Vuosikausia hän oli miettinyt, millaisia muut sinipiiat olivat, oliko niitä ylipäänsä, ja mitä ne keskenään puuhasivat katseilta piilossa. Nyt häntä pelotti olentojen vieraus. Häntä poltteli kysymys siitä, miksi Tytti oli tuonut hänet tänne, tähän salaiseen kokoontumiseen. Tytti katsoi häntä rävähtämättä kasvoihin. Katse oli yhtä tulkitsematon kuin aina. Sinipiika alkoi sivellä Kaarin päätä, otsalta sivuille, hiuksia paijaten, sitten poskia, kaulaa, vielä alemmas hartioita ja käsivarsia alas. Kun Tytti pääsi nilkkoihin asti, Kaari ei enää pystynyt liikkumaan. Sinipiian kosketuksesta hän muuttui tunnottomaksi. Hän jäi seisomaan paikalleen, tarkkailijaksi, sijalleen sidottuna. Viimeinen selkeä ajatus, ennen kuin hän katosi itseltään ja hänen sisäinen äänensä mykistyi, oli sana, jota hän ei valveilla ollessaan ajatellut koskaan: sisar.
Unissa joskus se sana saattoi kummitella hänen tajuntansa taustalla. Unien peileistä näkyivät kahdet kasvot päällekkäin, samat vihreät silmät kultapilkkuineen, sama ranteen kaari, sama korvannipukan hieman tavallista suipompi poimu. Äidin jäämistöstä oli löytynyt sutattuja, sekavia päiväkirjamerkintöjä. Niistä osa oli revitty ja osa nähtävästi poltettu, mutta ne osoittivat hajanaisuudessaankin aivan tiettyyn, enteelliseen suuntaan. Äidin skitsofrenia vaikeutti Kaarin ja kaikkien sukulaisten ja ystävien elämää vuosikaudet, mutta sillä oli selvät rajat ja toistuva kaava. Tämä ei vaikuttanut järkkyneen mielen tuotokselta. Päiväkirjojen säntillinen teksti oli mielikuvituksellisesta aihevalinnastaan huolimatta selvästi äidin järkevämpinä hetkinä kirjoitettua. Tilapäissuhde, silmät kuin keväiset lehdet, yllätysraskaus, lehtolapsi sanan kaikkein kirjaimellisimmassa merkityksessä. Lehdossa syntynyt. Lehtoon jätetty. Kaarin valvetajunnan pohjalla ja ulottumattomissa päilyi tietoisuus siitä, miksi Tytti oli tullut hänen luokseen. Ja miksi hän oli ottanut Tytin huolekseen.
Kaarin katsoessa sinipiiat kerääntyivät väljäksi, epäsäännölliseksi piiriksi aukean keskelle. Paljaat nilkat hukkuivat korkeaan, kasteiseen heinään, jota täplittivät metsäkukat kuin korut. Ne liikkuivat huojuvien, tuulessa niiailevien puiden lailla tavalla, jota olisi halunnut kutsua tanssiksi, jos ne olisivat olleet ihmisiä. Piirin keskellä oli Tytti, muita hennompana, näin omiensa keskellä selvästi erilaisena. Se oli jotenkin vääntynyt, jotenkin kieroon kasvanut, eikä voinut päätellä, mikä johtui syntyperästä ja mikä sairaudesta. Valkeiden olentojen liikehtiminen oli itsetiedotonta, välillä arvokasta ja välillä sulokasta, olisi tehnyt mieli sanoa aistillista. Aika ajoin piiristä erkani hehkuva hahmo, joka kumartui Tytin puoleen, sen ylitse, ja suojasi sitä oksamaisilla käsivarsillaan. Tytin oma loiste kirkastui hetkeksi, mutta kun toinen sinipiika palasi piiriin, hehku himmeni taas. Piiri humisi ja rapisi, lehdet toisiaan vasten. Kerran nousi korkea, kireä ääni, tuulen ujellus oksissa. Tytti ojentautui täyteen mittaansa kuin jännityksestä väristen.
Kaari oli ulkona itsestään eikä osannut sanoa, miten aika kului. Kuu vaelsi kuulaalla taivaalla, tähdet pyörivät hidasta rataansa tanssin yllä. Lopulta se päättyi ja sinipiiat seisahtuivat. Kukin hohti omansävyistään valoa. Aukion laidalla pyörteili tihentyvää usvaa. Yksi kerrallaan sinipiiat kääntyivät. Saman tien ne katosivat kaarnansa suojiin, astuivat usvan sekaan ja menivät menojaan. Tytti kyykötti aukion keskellä hyvin pienenä. Se nousi, ravisteli itseään ja tuli Kaarin luo. Yhdellä hennosti medentuoksuisella henkäisyllä se purki tekemänsä lumouksen. Tytti herätti Kaarin jälleen liikkuvaksi, ajattelevaksi ihmiseksi. Kaari tarttui vaistomaisesti Tytin kyynärvarteen ja kosketti sen sisäpintaa sormenpäillään. Se oli yhä musta ja karhea, pölymäisten Venturia-itiöiden peitossa. Kaarin kämmenselälle tipahti jotakin märkää. Katsoessaan kummastuneena ylös hän näki, kuinka Tytin silmänurkista norui hiljaksiin mahlaa, kuin ihminen olisi itkenyt. Toisella kädellään Tytti teki eleen, jota Kaari ei ensin ymmärtänyt, se oli niin irrallaan asiayhteydestä. Hän ymmärsi sen vasta, kun Tytti toisti sen, ja vielä uudestaan, sitkeästi, odottaen että Kaari huomaisi. Kämmen ylöspäin, kohotetut sormet väreillen. Tuli. Tulenliekki.
Kaari oli töiden saartama, hän kaatui iltaisin sänkyyn niin väsyneenä, että hädin tuskin ehti asettaa silmälasit yöpöydälle ennen tajunnan sammumista. Kiireisillä lounastauoilla oli aikaa ajatella Tytin tilannetta viisi huolen kuristamaa minuuttia, ei pidempään. Silti huoli ei jättänyt rauhaan. Se oli pallona Kaarin jalassa, raskautti jokaista askelta. Perjantaina hän lähti töistä aikaisin, vastasi työkaverien hyvän viikonlopun toivotuksiin hajamielisesti, puolikkailla sanoilla. Hän aavisti Tytin tulevan tänään, tietämättä miten. Hänen kotiin päästyään Tytti oli jo verannalla.
Se retkotti puolittain kellastuneessa nurmikossa, puolittain lakattujen lankkujen päällä. Ei liikkunut. Ei reagoinut, kun Kaari polvistui sen viereen ja koski harmaakaarnaista, sileää käsivartta. Mistä saattoi tietää, oliko sinipiika kuollut? Hengittivätkö ne edes? Tytin silmät olivat apposen ammollaan, vihreät kuin keväiset lehdet, ja aivan liikkumattomat. Kaari katseli niitä vaiti. Veti kouristuksenomaisesti henkeä. Puhalsi ulos. Sisään. Ulos. Hän sipaisi Tytin poskea. Sulki Tytin silmät hellästi sormenpäillään. Suuteli vielä silmäluomia. Painoi otsansa vasten jähmeää otsaa. Yritti estää seuraavaa hengenvetoa muuttumasta nyyhkäisyksi. Hän ei ollut sanonut jäähyväisiä, vaikka oli tiennyt, että näin saattaisi käydä. Olisiko hänen pitänyt tietää jo edellisellä kerralla? Olivatko Tytin mahlakyynelet olleet sisaren yritys hyvästellä? Äkkiä Kaarin hengitys salpautui, kun hän tajusi Tytin viimeisen eleen pyynnöksi. Tuli. Se oli pyytänyt tulta, että se poltettaisiin. Miten hirveä ajatus, miten lopullinen ja julma. Että mitään ei jäisi jäljelle, vain muistin kuvia, jotka haalistuisivat kuin syyslehdet. Kaarin kädet putosivat hervottomina sivuille ja hän valahti istumaan nurmelle. Miten mahdotonta, ettei Kaari toteuttaisi tätä toivetta.
Irti päästäminen oli vaikeinta, mitä Kaari oli koskaan tehnyt. Hän piti sylissään Tytin kuollutta runkoa, jäykäksi ja peräänantamattomaksi muuttunutta, liikkumatonta. Kaarna raapi hänen kyynärvarsiensa sisäpinnan pehmeää ihoa. Silti tämä oli pakko tehdä. Kaari nosti sinipiian ruumiin kömpelösti syliinsä ja puoliksi kantoi, puoliksi raahasi sen kauemmas nurmikolle. Laskevan auringon ja pidäteltyjen kyynelten hämärtäessä silmiä Kaari laski Tytin pehmeään heinään. Sitten hän palasi talolle ja kiersi sen taakse liiterille. Kuivaa puuta oli vaikka millä mitalla. Olihan hän ollut ahkera halkojen hakkaaja kesän mittaan. Kaari kokosi rovion niin huolellisesti ja rakastavasti kuin pystyi.
Kun se oli valmis, hän istui sen vieressä. Hän tunsi itsensä samalla tyhjäksi ja raskaaksi murheesta ja katumuksesta. Jos hän olisi ollut ahkerampi, nähnyt enemmän vaivaa parannuskeinon löytämiseen. Jos hän olisi selvittänyt äidin paperit aiemmin, olisiko hänellä ja Tytillä ollut enemmän yhteistä aikaa? Jos hän olisi voinut estää koko haavan mustaversotautia leviämästä… Mutta turhiahan nämä mietteet olivat. Ei Kaari saanut tapahtunutta tapahtumattomaksi sen enempää kuin aikaa seisahtumaan, auringon puiden taakse vajoavaa kehrää pysähtymään. Lopulta hän nousi jäykästi kuin olisi itsekin puusta tehty. Hän nosti Tytin vielä kerran syliinsä ja taiteili sen ruumiin rovion tasaiselle laelle. Silotteli valkeat hiukset miten parhaiten taisi, asetteli kädet ristiin laihalle rinnalle. Kaari katsoi sinipiikasisarensa suloisia, epäinhimillisiä kasvoja. Sitten hän käännähti ja otti pari askelta korkeaan heinikkoon. Hän valikoi ja taittoi hentoja ketokukkia, jotka hän asetti Tytin oksasormien lomaan. Oli enää viimeinen asia tehtävänä. Kaari kaatoi bensiinikanisterin sisällön ohuena norona kaikkialle halkojen lomaan ja Tytin puuruumiin päälle. Hän yski ja kakoi väkevässä katkussa, kunnes muovisäiliö oli tyhjä. Enempää miettimättä Kaari raapaisi tulitikun. Hän vei liekin kasan juurelle, piti siinä kunnes tuli hulmahti eloon.