I
”Mikä olet miehiäsi?” kysyi ryöväripäällikkö Punaleijona. Hän istui jalat ristissä miestensä ympäröimänä, kädessään juoma-astia, jonka sisältämään sakeen hän valutti mausteeksi verta käärmeen katkaistusta kaulasta. Punaleijona heilautti tuuheaa, tummanpunaiseksi värjättyä hiuspehkoaan taaksepäin ja naulitsi kissamaisten keltaisten silmiensä tuiman katseen kohti hänen edessään seisovaa samuraita.
Samurain kädet ja jalat olivat siteiden peittämät ja hänen kasvonsa kätki ylösalaisin käännetyn korin muotoinen, noella tummaksi värjätty tengai-olkihattu. Pehmeän äänensä perusteella hän kuitenkin oli nuori mies, hieman yli kahdenkymmenen. Yllään hänellä oli oljista punottu matkaviitta mustavalkoisen kimonon päällä, ja hänen lanteellaan roikkui katana punamustaksi lakatussa huotrassa. Samurai vastasi tyynen rauhallisesti Punaleijonan tuijotukseen, joka yleensä sai urheimmankin miehen tyhjentämään rakkonsa.
”Esitin sinulle kysymyksen”, ryöväripäällikkö ärähti, nuoren samurain rauhallisuuden ärsyttämänä. ”Eivätkö shogunin persuksia nuolevat hännystelijät enää opeta nuorisolleen käytöstapoja?”
”Suokaa anteeksi”, samurai vastasi ja kumarsi. ”Mies, jota kutsuin isäkseni, opetti minut katsomaan kasvokkain kohtaamaani soturia tarkasti silmiin. Sillä onhan niin, että yksinkertaisin tapa arvioida tämän tahto ja kelpoisuus on seurata, kuinka tämä vastaa suoraan katseeseen.”
Nuorukaisen pehmeässä, miellyttävässä äänessä ei ollut ivan hiventäkään, mutta hänen sanansa lisäsivät ryöväripäällikön ärtymystä ennestään. Koskaan ennen hänelle ei ollut puhuttu niin röyhkeästi omien miestensä edessä.
Harmailla mailla, näillä Tentendo-maan levottomilla rajaseuduilla, hänen kaltaisensa miehet olivat valtiaita. Häväistyt samurait, maantierosvot, rikolliset sekä muut lainsuojattomat elivät täällä, laittomuuden ja kaaoksen hallitsemassa joutomaassa. Vahvat ottivat mitä halusivat ja heikot kuolivat tai alistuivat. Jopa Purppurakaupungissa hoviaan pitävän shogunin hallinto oli jo ammoin luopunut yrityksistä palauttaa nämä villiintyneet alueet sivistyksen ja järjestyksen piiriin.
”Vastatakseni ensimmäiseen kysymykseenne, arvon Punaleijona”, samurai jatkoi, ”nimeltäni olen Toshiro. Kotiseutuni on Igarashin lääni Haikaralinnan hallintoalueella, ja isäntäni sekä mies, jota kutsun isäkseni, on linnan valtias, korkeasti kunnioitettu Yagami Jin’emon-herra.”
”Vai Haikaralinnan valtiaan poika”, Punaleijona sanoi, ja häijy hymy levisi hänen huulilleen. ”Sinähän tärkeää sukua olet. Mitäpä arvon nuoriherra kaipaa näiltä raukoilta rajoilta, joita ei shogunin valokaan kosketa?”
”Etsin erästä arvoesinettä, jonka uskon olevan teidän hallussanne, arvon Punaleijona. Niin ainakin sanoivat miehet, jotka ohjasivat minut tänne.”
Punaleijonan hymy hyytyi hivenen. Tätä hän ei ollut odottanut. Yleensä hänen eteensä astuvat samurait etsivät vain mainetta. Harmaita maita karttoivat niin aurinkojen valo kuin shogunin armeijat, mutta se ei ollut koskaan estänyt uskalikkoja vaeltamasta sinne.
”Nulikka”, Punaleijona sanoi niin vaarallisella äänellä, että hänen miehensä vetäytyivät useita askelia taaksepäin. ”Leikit tulella. Mikäli tarkoitat sitä, mitä luulen sinun tarkoittavan, erehdyt pahasti, jos luulet minun luopuvan siitä vapaaehtoisesti.” Puhuessaan Punaleijona nousi seisomaan, kohottautuen koko vaikuttavaan pituuteensa, ja hänen kätensä hakeutui miekan kahvalle. Nuori samurai Toshiro veti tyynesti esiin oman miekkansa.
”En erehtynyt, arvon Punaleijona. En uskonut hetkeäkään, että tapaamisemme ei päättyisi miekkojen paljastamiseen”, Toshiro sanoi asettuen taisteluasentoon. Punaleijonan silmät kapenivat vihaisiksi keltaisiksi viiruiksi, ja hän kiskaisi oman miekkansa tupesta. Ryövärit kerääntyivät kaksikon ympärille läpitunkemattomaksi kehäksi, huutaen kannustusta päällikölleen ja sähisten Toshirolle solvauksia.
Toshiro ja Punaleijona kiertelivät toisiaan miekat valmiusasennossa. Toshiro piti katanaansa yhdellä kädellä pään yläpuolelle kohotettuna, terä osoittaen suoraan eteenpäin kohti ryöväripäällikön sydäntä. Punaleijona taas piti miekkaansa koholla kaksin käsin, terä ylöspäin osoittaen valmiina iskuun, jolla halkaisisi vastustajan kahtia.
”Lakia pakoilevia rikollisia. Nuoria samuraita, jotka haluavat kunnostautua taistelussa. Vanhoja samuraita, jotka kaipaavat nuoruutensa päivien taistelun huumaa”, Punaleijona luetteli. ”Moni ylittää Harmaiden maiden rajan miekka, keihäs tai vaikka omat nyrkit valmiina. Olen tappanut kaltaisiasi ennenkin, kirppu.”
”Soturi on mies, joka ei sääli henkeään”, Toshiro vastasi. ”Mutta minulla on suoritettavana tärkeä velvollisuus. Siksi en voi sallia itseni kuolla miekkaanne.”
”Haikaralinnassa osataan ehkä kasvattaa kaunopuhujia, mutta miten on soturien laita?” Punaleijona sanoi. Hän virnisti paljastaen teräviksi hiotut hampaansa ja hyökkäsi.
Taistelu oli ohi hetkessä. Vain muutama pehmeä askel, ja Toshiro väisti. Katana leikkasi lihaa ja luuta. Veri purkautui auki viilletystä valtimosta kuin tuulessa leijuvat punaiset lehdet. Pelätty ryöväripäällikkö lysähti polvilleen rinta veressä.
Nähdessään päällikkönsä kaatuvan ryövärit puhkesivat kiljumaan raivosta ja kauhusta kuin villipetolauma. Miekkoihinsa ja keihäisiinsä tarttuen he syöksyivät Toshiroa päin kauhun lietsoman murhanhimon vallassa.
Mutta joukkovoima ei heitä auttanut. Samoilla sulavilla, vähäeleisillä liikkeillä nuori samurai vuoroin väisti, vuoroin torjui iskut, ja jokaisen liikkeensä hän viimeisteli tappavan teräksen hienovaraisella sivalluksella. Oli kuin ryövärit olisivat taistelleet kuolemaa kylvävää tuulta vastaan.
Ei kestänyt kauaa ennen kuin viimeinen heistä syöksyi karjahtaen vielä yhteen raivokkaaseen yritykseen. Terä välähti, viheltävä ääni kuului kylmän metallin leikatessa ilmaa. Ryövärin ote miekastaan kirposi samalla kun hänen päänsä vielä lensi halki ilman ennen putoamistaan yhä polvillaan olevan Punaleijonan viereen.
”Taisin… arvioida sinut väärin,” Punaleijona sanoi ja naurahti vaivalloisesti suupielistä noruvan veren läpi. Toshiro pyyhki veren miekkansa terästä ja työnsi sen takaisin huotraan. Hän käänsi katseensa lyötyyn ryöväripäällikköön, ja kasvot peittävän hatunkin läpi Punaleijona vaistosi, että tällä kertaa nuorukaisen katse oli tiukempi ja painostavampi.
”Mikäli tiedät, mitä haluan, anna se.”
”Voittaja… määrää säännöt,” Punaleijona sanoi ähkäisten tuskasta.
Hän työnsi kätensä kauluksensa sisään ja veti esiin riipuksen, jonka päässä oli kookas käärmeen hammas. Hammas oli valkoinen mutta ajan kellastama ja mittaa sillä oli saman verran kuin aikuisen miehen kämmenellä sormenpäistä ranteeseen. Punaleijonan ojentaessa riipuksen Toshiro otti sen hänen kädestään. Hän käänteli ja tarkasteli sitä otsa rypyssä. Hammas oli ontto, ja sen kylkeen oli kaiverrettu runo.
Oi Suuri Käärme,
valkoinen ja mahtava,
saavu luoksemme.
”Usvajärven Suuren Käärmeen hammas”, Toshiro sanoi ääni väristen. ”Olen odottanut tätä hetkeä.”
”Mitä sinä… siitä käärmeestä haluat?” Punaleijona huohotti. ”Vaikka mitä sen on väliä… koko entinen elämäni… tuhoutui sen takia… ainoa jäljellä oleva muisto oli vain… tuo hammas, jonka sain… päivää ennen kuin se tapahtui…”
”Usvajärvi ja sitä ympäröinyt seutu kuului kaksikymmentä vuotta sitten Kuroganen klaanin hallintopiiriin”, Toshiro sanoi. ”Olit klaania palvellut samurai, vai kuinka?”
”Kyllä…” Punaleijona korahti ja lisää verta valui hänen suupielistään. ”Olin Punaleijona Ganryu, ylpeä Kuroganen klaanin samurai. Sitten se… käärme… kääntyi meitä vastaan… hävitti linnan… kylät… kaupungit… isäntäni… toverini…” Toshiro kuunteli samalla kun työnsi hammasriipuksen kauluksensa sisään.
”Kysyit, mitä haluan Suuresta Käärmeestä”, hän sanoi. ”Sen uhrina ansaitset vastauksen: perheeni.”
Punaleijona kokosi viimeiset jäljellä olevat voimansa ja pakottautui puhumaan.
”Saanko… esittää pyynnön…?” Toshiro katsoi häneen osoittaakseen kuuntelevansa. ”Tapa… minut nyt… menetin silloin… tilaisuuden kuolla. Elin häpeässä… vajosin pohjalle… ja muutuin irvikuvaksi… siitä mitä ennen olin. Mutta jos… saan kuolla minua vahvemman miehen miekasta…” Punaleijona naurahti. ”Voin edes… viime hetkilläni… vielä kerran olla oikea samurai…”
Toshiro veti miekkansa jälleen esiin ja asettui Punaleijonan eteen. Hänen asentonsa oli kuin seppuku-avustajan, joka katkaisee kuolevalta soturilta kaulan varmistaen, että tämä kuolee arvokkaasti.
”Kiitos… Haikaralinnan Toshiro”, Punaleijona sanoi.
Miekka välähti, ja kaatuneen ryöväripäällikön pää putosi maahan kevyen tömähdyksen myötä. Toshiro seisoi hetken vaiti pyyhkien miekkaansa. Sitten hän nosti kainaloonsa Punaleijonan pään ja vei sen kauemmas ruumiiden keskeltä. Päästyään riittävän kauas Toshiro kaivoi maahan pienen kuopan, johon laski ryöväripäällikön pään. Se makasi nyt yhdessä Harmaiden Maiden lukemattomista nimettömistä haudoista.
Täytettyään kuopan Toshiro työnsi Punaleijonan miekan multaan pystyasennossa terä alaspäin. Toshiro kumarsi haudalle ja luki mielessään lyhyen rukouksen kaatuneelle vastustajalleen ennen kuin lähti jatkamaan matkaansa. Hän puristi rinnassaan nyt roikkuvaa hammasriipusta ja käveli määrätietoisin askelin suunnaten askeleensa itään, kohti Usvajärveä.
II
Pudonneet lehdet kahisivat askelten alla, kun Toshiro kulki läpi hiljaisen bambumetsän. Kolme päivää oli kulunut siitä, kun hän oli voittanut hammasriipuksen Punaleijonalta. Hän oli vaeltanut halki Harmaiden maiden, ohittaen entisaikain sotien ja pahantahtoisten ayakashien tuhoamia linnoja, kyliä ja kaupunkeja.
Matkan aikana Toshiron oli monasti vallannut outo, kiihkoisa tunne. Aivan kuin hänen sydämensä olisi lyönyt tavallista lujempaa, kuin veri suonissa olisi saanut uutta vimmaa ja nopeuttanut kiertoaan. Sama tunne oli toistunut päivittäin, sitä voimakkaampana mitä lähemmäs samurai tiesi tulevansa määränpäätään.
Kulkiessaan Toshiro pohti, tunsiko Suuri Käärme samoin. Vaistosiko se hänen lähestymisensä? Toshiro ei pitänyt itseään miehenä, joka uskoi näkymättömiin siteisiin vihamiesten, ystävien tai perheenjäsenten välillä. Silti jokin hänen rinnassaan ja päässään sanoi, että tuntematon voima yhdisti hänet ja Suuren Käärmeen toisiinsa. Tämä voima veti Toshiroa sen luokse ja hän uskoi, että se myös kertoi Suurelle Käärmeelle hänen tulostaan.
Bambumetsän raja tuli vastaan. Toshiro astui ulos metsän varjosta ja vaimeista äänistä kukkulalle, jota valaisi myöhäisen iltapäivän aurinkojen kullanpunainen hehku. Hän katsoi ympärilleen siristetyin silmin ja näki viimein sen, mitä oli jo monta päivää odottanut näkevänsä. Etäällä kukkulasta, mutta ei enää kaukana näkyi puiden ympäröimä tummavetinen järvi, osin helmenvalkean sumuverhon peittämä.
Hatun alla Toshiron suu levisi tyytyväiseen, jännittyneeseen hymyyn ja hän tunsi sydämensä lyövän villisti kuin rummut Tulikuun juhlan aikana. Hän katsoi hetken kukkulan laelta, kuinka sumuharsot muuttivat vaivihkaa muotoaan, ja lähti sitten laskeutumaan ripeää puolijuoksua alas rinnettä.
Tunteja myöhemmin Toshiro saapui metsän läpi järven rantaan. Sumun läpikin hän näki kylän jäännökset ympärillään. Valtavan painon alle murskautuneita taloja. Maassa makaavia ruostuneita miekkoja, keihäitä, sirppejä ja kuokkia. Eläinten sekä ihmisten luurankoja. Pirstoutuneita jizo-patsaita.
Kaikki oli enemmän tai vähemmän sammaleen, köynnöskasvien, ruohon tai valkoisten suovehkan kukkien peitossa. Ihmiselämä oli kadonnut täysin. Jäljellä oli pelkkiä surullisia raunioita, joissa vaeltelivat muinoin eletyn elämän haaleat varjot.
Suuren Käärmeen kaksi vuosikymmentä sitten aikaansaama hävitys oli varmasti ollut siitä selvinneille unohtumaton painajainen. Todellinen luonnonmullistus, jonka juuret olivat muutaman ihmisen ahneudessa.
Toshiro asteli järven rantaan, missä oli vielä jäljellä muutama vanha ja lahonnut kalastajien vene. Hän käveli, kunnes jalat koskettivat vettä. Toshiro tunsi veden viileyden ja miellyttävän kosteuden, veti syvään henkeä ja mietti. Tämä oli hänen syntymäkotinsa. Paikka, missä hän oli saanut alkunsa, ennen kuin mullistus alkoi ja heitti hänet kohtalon tuulien vietäväksi. Kiihkoisa tunne hänen kehossaan voimistui. Hän oli saavuttanut määränpäänsä.
Perääntyminen ei ollut enää vaihtoehto. Toshiro sulki silmänsä ja palautti mieleen Jin’emon-herran sekä Kayon. Heidän kuvansa karkaisivat hänen mielensä kuin sepän ahjon tuli miekan terän, ja Toshiro veti Punaleijonalta voittamansa käärmeenhampaan esiin. Hän asetti hampaan terävän pään suuhunsa ja puhalsi siihen koverrettuun reikään.
Kimeä, visertävä ääni rikkoi sumuisen järven ympärillä lepäävän painostavan hiljaisuuden, leikaten sitä kuin kokin veitsi tofua. Toshiro puhalsi pilliin vielä kahdesti, työnsi sen takaisin kauluksestaan sisään ja odotti.
Kauanko aikaa kului? Muutama minuutti? Useita tunteja? Ohikiitävä hetki? Sykkivä kiihko Toshiron rinnassa ja suonissa sotki hänen ajantajunsa. Se teki hänet kuuroksi ja sokeaksi kaikelle, mitä tapahtui pilliin puhaltamisen ja sen hetken välissä, kun järven peilityyni pinta alkoi rakoilla.
Jotakin nousi esiin. Se oli valkoinen kuin alkutalven vastasatanut lumi ja valtava kuin Haikaralinnan takana kohoava vuori. Rantaan, jossa Toshiro seisoi, löivät rajut, äkilliset aallot, kun suunnaton olento nousi järven syvyyksistä. Sen valkoisten suomujen peittämä pitkä ja paksu ruumis oli kuin maailmaa kannatteleva puunrunko. Sen pää oli niin suuri, että se olisi voinut yhdellä suupalalla nielaista pienen kaupungin – mitä se oli todennäköisesti aikoinaan tehnytkin.
Shirohebi, Usvajärven Suuri Käärme kohottautui korkealle Toshiron yläpuolelle, ja nuori samurai perääntyi muutaman askeleen. Mitkään legendat, tarinat, kuulopuheet ja matkakertomukset eivät olleet valmistaneet häntä tällaiseen näkyyn.
”Kauan on siitä, kun viimeksi kuulin tuon äänen”, Suuri Käärme sanoi. ”Vihaamani äänen.” Se naulitsi suurten, vihreänkeltaisten silmiensä katseen rantavedessä seisovaan samuraihin. Toshiro pohti, tuntuiko hiirestä tältä sen ollessa kasvokkain tavallisen käärmeen kanssa. Mutta nyt ei ollut aika pelätä.
”Usvajärven Shirohebi”, Toshiro sanoi, ”on kunnia vihdoin tavata sinut. Olen tehnyt pitkän matkan tätä hetkeä varten.”
”Samurai”, Shirohebi sanoi, ”Ihminen. Samaa rotua kuin ne, jotka pettivät minut. Kääntyivät minua vastaan. Samaa tuhannesti kirottua rotua!”
Sydämenlyönti.
Mikäli Toshiro olisi reagoinut yhden sydämenlyönnin verran liian myöhään, hän olisi kuollut. Shirohebin suunnaton häntä nousi järvestä. Käärme iski sen kokoonsa nähden valtavalla nopeudella rantaan ja murskasi veneiden jäänteet pieniksi kappaleiksi. Jymähdys oli ihmiskorvia huumaava, maa tärähti iskun voimasta. Metsässä pelästynyt lintuparvi kohosi lentoon.
”Odota, Shirohebi!” Toshiro huusi. ”En tahdo taistella…!” Mutta kun Suuri Käärme syöksyi häntä päin kita ammollaan kuin vuorenrinteen syvä rotko, Toshiron oli pakko taas väistää. Käärmeen hampaat iskeytyivät maahan. Niistä tihkuva myrkky sai ruohon kuihtumaan ja maaperän sulamaan Toshiron silmien edessä. Kun käärme valmistautui taas hyökkäykseen, Toshiro otti puolustusasennon, jota oli harjoitellut Jin’emon-herran kanssa lukemattomia kertoja Haikaralinnan dojolla. Miekkaansa hän ei kuitenkaan vetänyt esiin.
Shirohebi syöksyi jälleen häntä kohti. Toshiro väisti hyppäämällä sivulle ja ponnisti lähellä kasvavasta puusta pitkän loikan, jolla pääsi käärmeen selän päälle. Toshiro tunsi Shirohebin valtavien lihasten liikkuvan hänen jalkojensa alla. Oli kuin hän olisi seissyt keskellä maanjäristystä. Käärme sihahti vihaisesti, kohottautui ja käänsi päänsä. Se syöksähti jälleen samuraita kohti heiluttaen paksua ruumistaan estäen Toshiroa saamasta kunnollista jalansijaa väistämiseen. Hänelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kyyristyä ja kieriä pitkin Shirohebin kylkeä alas maahan. Ei ehkä samurain arvokkuuden mukaista, mutta se pelasti hänen henkensä.
Toshiro nousi nopeasti pystyyn ja otti puolustusasennon, valmiina seuraavaan hyökkäykseen.
Mutta sitä ei tullut. Shirohebi oli pysähtynyt ja kallisti valtavaa valkoista päätään. Keltaiset silmät tarkastelivat Toshiroa arvioivasti.
”Liikut hyvin ihmiseksi”, Suuri Käärme sanoi. ”Etkä ole vetänyt miekkaasi, toisin kuin muut samurait minut nähdessään.”
”Syy sille on yksinkertainen, arvon Shirohebi”, Toshiro sanoi helpottuneena. Tilanne näytti nyt huomattavasti paremmalta. Shirohebi oli valmis kuuntelemaan häntä. Samurai nosti kasvonsa peittävän olkihatun pois päästään ja pudotti sen maahan. Toshiro katsoi ylöspäin antaen Shirohebin katsoa tarkasti hänen kasvojaan. Käärmeen silmät eivät voineet laajeta kuin ihmisen, mutta Shirohebin päästämä yllätyksen ja järkytyksen äännähdys oli kovin inhimillinen.
Toshiron kasvot olivat kuin ihmisen, mutta eivät kuitenkaan olleet. Hänen ihossaan oli valkoisia suomuja, kasvot olivat littanat ja huulettomat. Hänen silmänsä olivat suuret, vihertävän keltaiset ja niiden pupillit olivat ohuet mustat viirut.
”Sinähän…” Shirohebin ääni kuiskasi. Käärme tuli lähemmäs, tarkastellen Toshiroa eri tavalla ja huolellisemmin kuin kertaakaan aiemmin.
”Riisu ylävartalosi”, se käski. Toshiro totteli, irrotti käsiään peittäneet siteet ja avasi kimononsa yläosan. Hänen kätensä, käsivartensa ja vartalonsa olivat yhtä lailla suomuiset ja matelijamaiset.
”Ymmärrätkö nyt, miksi en tullut taistelemaan? Miksi en vetänyt miekkaani, miksi hyökkäämättäkin taistelin paremmin kuin useimmat samurait? Olemme samaa maata, sinä ja minä, arvon Shirohebi… äitini.”
III
”Mutta kuinka…?” Shirohebi kysyi. ”Ihmiset veivät kaikki munani kaksikymmentä vuotta sitten…”
”Kuten monet lääninherrat ja korkea-arvoiset samuraisuvut tekevät, Kuroganen klaani, joka näitä seutuja ennen hallitsi, oli tehnyt liiton väkevän ayakashin kanssa. Sinun kanssasi. Vastineeksi suojelusta ja avusta he rakensivat sinulle pyhätön tämän järven keskelle ja opettivat kansan palvomaan sinua suojelevana jumaluutena. Tämä huilu”, Toshiro sanoi nostaen hampaasta koverretun huilun esiin, ”Oli sopimuksen symboli. Kun Kuroganen klaani puhalsi siihen, tiesit tulla heidän avukseen. Eikö olekin näin?”
”Kyllä”, Shirohebi vastasi, ”mutta sinä päivänä minut petettiin. Kuulin kutsun ja uin sitä kohti. Rannassa seisoi punatukkainen samurai. Hän sanoi olevansa huilun uusi kantaja vanhan Toranosuken kuoltua, ja tahtovansa esittäytyä minulle. Uuden kantajan ja minun ensimmäinen kohtaaminen oli aina ennen tapahtunut vasta virallisen seremonian yhteydessä, mutta osoitin hänelle silti suosiotani. Ja sillä välin…” Shirohebi päästi pitkän, vihaa tihkuvan sihahduksen.
”Sillä välin joukko Kuroganen klaanin samuraita, ahneuden sokaisemia hölmöjä, souti keskelle järveä ja ryösti pesästäsi hautomasi munat… minut niiden joukossa”, Toshiro viimeisteli lauseen. Hän huokaisi ja pudisti päätään. Oliko Punaleijona ollut mukana juonessa? Vai huijattiinko hänet, tärkeään tehtävään nimitetty nuori samurai, houkuttelemaan Shirohebi pois pesältä? Sitä hän tuskin saisi koskaan enää tietää.
”Kun palasin pesälle ja huomasin munien kadonneen, ymmärsin, mitä ihmiset olivat tehneet”, Shirohebi kertoi. ”Pettäneet luottamukseni, rikkoneet sukupolvien ajan kestäneet valat ja sopimukset, ryöstäneet lapseni! Tunsin, kuinka musta, kaiken nielevä viha kalvoi sisintäni. Hyökkäsin heitä vastaan, vaatien muniani takaisin. Mutta ne olivat kadonneet. Raivo valtasi minut. En välittänyt, mitä tuhosin…” Shirohebi katsoi rannan tuhoutunutta kylää, ja sen ääneen nousi surua. ”Tunsin myöhemmin syyllisyyttä… vaiensin sen sanomalla itselleni, että minut oli petetty ensin. Ja kuitenkin…”
”Munat ryöstäneet miehet kaiketi tiesivät, että heidän tekonsa kostautuisi. Eikä vain Kuroganen klaanille, vaan koko läänitykselle,” Toshiro sanoi. ”Olen tuloksetta yrittänyt selvittää, mitä heille ja veljilleni ja sisarilleni tapahtui. Tiedän vain, että he myivät yhden munan, minut. Kuoriuduin Pöllökaupungissa asuvan rikkaan kauppiaan varastossa, keskellä arvoesineitä ja harvinaisuuksia, joilla hän kerskaili ystävilleen ja vierailleen. Ayakashin muna oli tervetullut lisä hänen kokoelmiinsa, mutta kuoriutunut käärme ei ollut. Ensimmäisiä muistojani on, kuinka minut ajettiin pois talosta, piiloon Pöllökaupungin syvimpiin ja kurjimpiin loukkoihin. Ympärilläni oli vain ihmisiä, joten yritin omaksua ihmisen hahmon. Mutta…” Toshiro osoitti merkitsevästi käärmemäisiä kasvojaan ja karvatonta, suomuista ihoaan.
”Kenties olisin joutunut kestämään vähemmän käärmeen muodossa. Varastin ja jopa tapoin henkeni pitimiksi. Minut nähdessään ihmiset joko kavahtivat tai vainosivat minua, hirviölasta. Lukemattomia kertaa minua heiteltiin kivillä, lyötiin kepeillä tai jahdattiin miekkojen ja seipäiden kanssa.” Shirohebi sihisi. Toshiro saattoi tuntea äitinsä suuttumuksen kihelmöintinä ihollaan.
”Jos olisin tiennyt… jos vain olisin ollut kanssasi…” Suuri Käärme kuiskasi, ”kukaan ei olisi uskaltanut kohdella sinua kaltoin.”
”Eräänä päivänä jäin kiinni ja minut sidottiin paaluun piinattavaksi”, Toshiro jatkoi kertomustaan. ”Mutta silloin hän saapui: Yagami Jin’emon-herra, Haikaralinnan valtias. Hän sätti vainoajiani ja otti minut mukaansa. Hän kasvatti minut, antoi minulle kodin, vaatteita ja ruokaa, opetti minut lukemaan, kirjoittamaan ja taistelemaan. Jin’emon-herra auttoi minua sopeutumaan ihmisten maailmaan ja teki minusta samurainsa. Hän nimesi minut ja kutsui minua pojakseen. Minua, jota ei ollut koskaan kutsuttu muuksi kuin sekasikiöksi, hirviöksi, mutantiksi.”
Toshiro vaikeni muistaessaan Jin’emon-herran kanssa viettämiään yhteisiä hetkiä. Miekkailutunteja Haikaralinnan dojossa, puutarhassa tehtyjä kävelyretkiä, yhdessä nautittuja sakekupillisia. Rauhallisia teeseremonioita, runous- ja mustemaalaustunteja… ja kuinka Kayo oli useammin kuin kerran ollut heidän seurassaan.
”On Jin’emon-herran ansiota, että saatoin tänään tulla luoksesi, äiti. Hän käytti useita vuosia selvittääkseen kuka olin ja mistä tulin, tulevaisuutta varten.”
”Tulevaisuutta?” Shirohebi kysyi.
”Jin’emon-herra on käynyt vanhaksi, eikä hän elä enää pitkään”, Toshiro kertoi. ”Hänellä ei ole verisukulaisia, hänen ainoa perheensä ovat minä ja Kayo-neito, kasvattitytär. Kun hänen sukunsa sammuu, lääni tarvitsee uuden daimion. Niinpä Jin’emon-herra ehdotti minulle ja Kayolle, että menisimme naimisiin ja ottaisimme hänen perillisinään yhdessä haltuumme Haikaralinnan läänityksineen. Lisäksi Yagamin suvun sammuessa purkautuu myös sopimus, jonka Jin’emon-herran esi-isät aikoinaan solmivat Haikaralinnaa suojelevan tori-kamin, suuren vartijalinnun, kanssa. Sen tapahtuessa läänitys ja sen väki ovat pahantahtoisten ayakashien ja muiden kielteisten voimien armoilla.”
Toshiro laskeutui puhuessaan polvilleen. Pitäessään tauon hän kumartui Shirohebin edessä, kämmenet koskien maata ja painoi päänsä.
”Siksi pyydän, arvoisa äitini, että tulisit kanssani Haikaralinnalle. Että suojelisit voimallasi maata, jonka tulen perimään. Kayoa, joka on lupautunut vaimokseni. Lapsia, jotka tulevaisuudessa saamme. Väkeä, jota tulemme hallitsemaan.”
”Pyydätkö minua siis asettumaan jälleen ihmisten palvelukseen? Sinä, oma poikani.”
”En palvelukseen, arvon äiti. Pyydän sinua palaamaan perheesi luokse. Kayo on jo lapsena nähnyt todellisen olemukseni. Pelkäämättä hän on aina kohdellut minua ystävänään, veljenään, ja sittemmin rakkaanaan. Hänkin toivoo tapaavansa sinut, äiti, osoittaakseen sinulle kunnioitusta miniänä.”
Shirohebi ei vastannut. Se katsoi maassa polvillaan olevaa, ihmisen muotoista olentoa, jota sen oli vaikea tunnistaa omaksi lapsekseen.
Se oli niin erilainen kuin Shirohebi itse. Se puhui kuin ihminen, ajatteli, käyttäytyi ja liikkui kuin ihminen. Ihminen, joita kohtaan Shirohebi oli vuosia kantanut kaunaa, joita se oli vihannut ja kironnut siitä hyvästä, että nämä riistivät siltä sen lapset. Shirohebi oli vannonut, että ei enää solmisi sopimuksia ihmisten kanssa, ei enää alistuisi sopimuksiin, jotka olivat niin helppoja rikkoa.
”Eikö kaksikymmentä vuotta ole ayakashinkin elämässä riittävän pitkä aika olla yksin, seuranaan vain kauna ja katkerat muistot?” Toshiro kysyi. ”Jos tulet mukaani, voit seurata, kuinka jälkeläisesi syntyvät ja varttuvat suojeluksessasi. Eikö se olisi parempi tapa elää kuin viettää pitkiä, ilottomia vuosia sumuisella järvellä, vihan ja kaunan kalvaessa sydäntä? Olen löytänyt sinut, äiti, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Etkö sinä olisi valmis löytämään poikaasi?”
Vallitsi hiljaisuus, jonka rikkoi vain Shirohebin hengitys ja laineiden liplatus, kun lintu sieppasi kalan nokkaansa kaukana järvellä. Toshiro pysyi polvillaan, kasvot maassa. Sitten hänen korviinsa kantautui outoa kahinaa, kuin vaatteita olisi riisuttu. Hän kuuli askelia. Ihmisen askelia. Toshiro kohotti katseensa.
Hänen edessään seisoi nainen paljasjaloin, yllään suomukuvioinen kimono, yhtä valkoinen kuin selkään asti ulottuvat, avoimena roikkuvat hiukset. Naisen kasvot olivat sirot ja iättömät, yhtä aikaa nuoret ja hyvin vanhat. Kulmat olivat vahvat, suu ohut ja ankara, ja hänen silmänsä olivat käskevät ja väriltään vihreänkeltaiset.
”Milloin viimeksi mahdoin ottaa ihmishahmon?” Shirohebi pohti ja nosteli kalpeita, paljaita jalkojaan. ”Moni kuolevaisten polvi on sen jälkeen kai jo muuttunut tomuksi.”
”Äiti…” Toshiro sanoi, ääni värähtäen mielenliikutuksesta.
”En ole antanut anteeksi ihmisille, enkä usko että tulen koskaan antamaan”, Shirohebi sanoi. ”Mutta lapseni onni ja tulevaisuus ovat tärkeämpiä”, se jatkoi ilme pehmentyen.
Igarashin läänin Haikaralinnan valtiaan perillinen, jonka urotyöt samuraina tulisivat jäämään Tentendo-maan historiaan, kumarsi kunnioittavasti äidilleen.
Ville Rautiainen (s. 1991) on filosofian maisteri ja spekulatiivisesta fiktiosta kiinnostunut harrastelijakirjoittaja Jyväskylästä. Hän haluaa luoda tarinoita ja maailmoja, joihin haluaisi itsekin lukijana uppoutua, sekä ihmeen tuntua johon spekulatiivisessa fiktiossa aikoinaan niin ihastui. Rautiainen toimii myös Keski-Suomen Sarjakuvaseuran aktiivina.