Makasin kerrostalon katolla, muovisessa pyykkikorissa, ja join olutta ilman paitaa. Matin jatkuva nyyhkytys oli alkanut vituttaa sen verran voimalla, että join aivan puhtaasti humaltuakseni. Istuimenani toimiva punainen pyykkikori oli muovautunut selkäni mukaan ja jalkani retkottivat sen ulkopuolella. Kovinkaan mukavasta istuma-asennosta ei ollut kyse, mutta tänään oli tyydyttävä siihen, mitä oli tarjolla.
Vaikka olimme korkealla puiden latvojen yläpuolella, eivät meitä ympäröivät varsinais-suomalaiset maisemat olleet mitenkään sykähdyttäviä. Paimion kaupunki ei ollut varsinaisesti tunnettu pilvenpiirtäjistään, joten näkymät koostuivat erilaisista puista ja siellä täällä esiin pilkahtavista peltikatoista. Hieman kauempana näkyvän tolpan päässä ABC-aseman peukalologo pyöri laiskasti. Oli vaikea uskoa, että kaikkialla ympärillämme oli myös kaupunki. Sairaala ja mäkihyppytorni olivat bensa-aseman tolpan lisäksi oikeastaan ainoat maamerkit, jotka nousivat esiin vihreän pumpulin seasta idän suunnassa. Ainakin luulin, että se oli itä. Paimion profiili oli kuin sen yleinen tunnelmakin, kukaan ei halunnut nousta mössön yläpuolelle ja nekin, jotka nousivat, olivat turhaksi tuomittua humpuukia jostain muualta.
Olimme onnistuneet sotkemaan pienen kotipesämme vain muutamassa tunnissa. Tyhjiä olutpahveja ja muuta roskaa oli heitelty ympäri kattoa, oven viereisessä varjossa oli pino einespizzoja ja rivi limu- ja vesipulloja ja tietysti lisää olutta. Yhdessä kasassa katon nurkassa oli läjä keittiöveitsiä ja retkikirves, Holkeri oli raahannut Metkahinnasta jopa rautakangen mukanaan. Aseeksi kuulemma.
Kurkotin käteeni uuden kaljan ja sihautin sen auki. Metallisten tuuletuskoneiden varjossa istuva Matti nyyhkäisi, nosti päänsä ja katsoi käteeni ilmestynyttä tölkkiä. Aurinko paistoi jo matalalta ja oli aivan liian kuuma.
”Miten säkin jaksat tuota kaljaa vaan lipittää? Eikö vittu kiinnosta mikään, hä?” Matti kysyi itkuisella äänellä ja pyyhki nenänsä hupparinsa hihaan. Mustassa paidassa oli minulle tuntemattoman metallibändin logo, jota ei ollut luultavasti edes tarkoitettu luettavaksi. Lämpöä oli reilusti yli 30 astetta, mutta raskas huppari pysyi silti visusti Matin päällä. Shortsit se oli sentään osannut pistää jalkaansa.
”No mitä pitäis tehdä? Tulla sun kanssa nyyhkimään ja vollottamaan äitin perään?” Tuhahdin ja korjasin asentoani allani nitisevässä korissa. Otin muutaman liioitellun janoisen kulauksen lämpimästä kaljatölkistä ja röyhtäisin mielenosoituksellisesti. ”Yhyy, yhyy.”
”Hei, voitko pitää turpas kiinni? Anna Matin olla. Ei tarvii enää leikkiä kovista”, Holkeri sanoi. Hän istui muutaman metrin päässä meistä ja luki vanhaa sanomalehteä. Niitä oli löytynyt katolle johtavilta portailta puolen metrin pino. Holkeri oli sentään pukeutunut säätilaa kunnioittaen, valkoinen hihaton t-paita ja jonkinlaiset omituiset haaremihousut eivät ehkä olleet tyylikkäin asuvalinta, mutta ainakin ne näyttivät mukavilta. Poninhäntä oli solmittu takaraivolle, Holkerin suosimalla vähän sinnepäin -henkisellä tyylillä. Hippi loppuun asti.
”Joo joo”, murahdin ja nojasin niskaani korin venyneeseen päätyyn. Matti oli taas ottanut puhelimen käteensä ja naputteli sitä hermostuneena luisevaa polveansa vasten. Myös puhelin oli varustettu jonkun möykkäbändin logoja vilisevällä muovikuorella. Pian puhelin sujahti kuitenkin takaisin hänen taskuunsa.
”Moi”, pieni ääni sanoi yllättäen talon katolle johtavalta ovelta. Käännyin katsomaan.
Arviolta 11-vuotias tyttö seisoi oven suussa. Hänellä oli yllään vihreä kesämekko ja huolimattomasti solmitut tennarit. Oranssit hiukset oli pistetty ponnarille, joka sojotti punaisen lippiksen alta. Lippiksessä luki Beefeater. Tyttö oli heittänyt olalleen aivan liian ison maastokuvioisen repun ja sylissään hänellä oli lähes hänen itsensä pituinen hirvikivääri.
”Saaks tulla?” tyttö kysyi.
”Öö, joo joo, tänne vaan. Ja moi”, sanoin ja punnersin itseni korista ylös, hieman huojahtaen. Lämpö ja olut tekivät tehtävänsä, pienet kipinät sykkivät näkökenttäni laitamilla. ”Haluuks limuu tai jotain?” kysyin ja hamuilin samalla paitaa päälleni. ”Mikä sun nimi on?”
”Petra”, tyttö sanoi ja astui katolle pälyillen meitä lippiksensä alta. ”Kauheen kuuma.”
”Joo, niin on.” Holkeri oli myös noussut lehtiensä keskeltä ja tullut ihmettelemään tilannetta. ”Onks toi sun pyssy? Toimiiks se?” hän kysyi osoittaen Petran sylissään pitelemää kivääriä.
”Eiku tää on isin”, Petra sanoi tiputtaen repun selästään katolle. Repussa luki isolla Badlands. Metsästysreppu, tajusin. ”Ja tuol on panokset”, Petra jatkoi osoittaen reppua ja tökkäsi sitten maassa olevaa oluttölkkiä ujosti tennarillaan laskien katseensa. ”Mä en halunnu enää olla kotona ja näin teiät täällä meiän ikkunasta”, Petra jatkoi. ”Voisiks mä jäädä? Isi ja äiti on jossai.”
”Joo, jää vaan. Saadaaks me kattoa tota tykkiä?” Holkeri kysyi ja ojensi kätensä kohti kivääriä. Petra ei vastustellut vaan ojensi kiväärin Holkerille ja paineli varjossa olevien limupullojen luo. Täydessä hippiuniformussa ja kivääri kädessään Holkeri oli niin omituinen näky, että en voinut olla naurahtamatta tilanteelle.
Mattikin oli kompuroinut varjosta jaloilleen ja tuli ihmettelemään kivääriä. ”Aika vitun kova”, hän sanoi, silminnähden piristyneenä. ”Nyt voidaan tehdä ees jotain, vähän pistää vastaan!” hän jatkoi innostuneena. ”Miten toi toimii?”
Katsoimme Holkerin kanssa toisiamme ja kohautimme olkiamme lähes samanaikaisesti. Ilmeisesti yhdelläkään meistä ei ollut aavistustakaan oikeiden aseiden sielunelämästä. Elokuvissakin aseet vain aina toimivat, tuosta vain, painat liipaisinta ja pahat tyypit makaavat siististi maassa. Kivääriä ihmetellessämme Petra käveli takaisin luoksemme. Hän oli ottanut mukaansa kokonaisen pullon, jota kannatteli käsissään. ”Ei ollu mukei”, Petra sanoi anteeksipyytävän oloisena ja kallisti vaikean näköisesti isoa kolapulloa huulilleen.
”Tiedäks sä, miten toi sun iskän pyssy toimii?” kysyin. ”Nn”, Petra vastasi pudistaen päätään posket täynnä kolaa.
”Voi vittu, mä kokeilen silti”, Matti ilmoitti, nappasi aseen Holkerilta ja alkoi pyöritellä sitä käsissään. Matti yritti taivuttaa piippua polvensa päällä ja etsi vipuja, jotka olisivat avanneet aseen. Matin siirtyessä räpläämään liipaisinta sekä minä että Holkeri otimme muutamia nopeita askeleita taaksepäin.
”Varo nyt vähän”, sanoin varovasti kun Matti oli saavuttanut vaiheen, jossa tuijotti kattoa vasten tuetun aseen piipusta sisään. Matti ei vastannut mitään vaan jatkoi kiväärin kanssa äheltämistä. Lopulta kyllästyin ja tartuin aseen piippuun. ”Annas mä koitan.”
Matti riuhtaisi aseen takaisin itselleen ja käänsi minulle selkänsä. ”Mee ny juomaan sitä kaljaas vaan”, hän tiuskaisi. Typerä pentu.
”No et sä varmaan saa sitä asetta auki kun et näe pillitykseltäs mitään!” huudahdin ja tartuin Mattia olkapäästä. ”Anna tänne se nyt!”
Mutta Matti ei luovuttanut. Hän tönäisi minut selällään kauemmas ja kääntyi ympäri. Matti nosti aseen kohti minua ja heilutteli piippua kasvojeni edessä. ”Ihan ekaks ammun saatana sut!”
”Tyypit heeei…” Holkeri yritti tilanteen sivusta ja astui meidän ja Petran väliin. Katsoin Mattia silmiin minuun tähdätyn piipun yli. Itkuiset ja punaiset silmät vastasivat katseeseeni. Aseen piippu tärisi.
”Voiks te antaa mun pitää tän pyssyn?” Matti kysyi hiljaa ja niiskaisi. Nyökkäsin ja astuin pari askelta taaksepäin. Petra katseli meitä ihmeissään punaisen lippiksensä alta Holkerin selän takaa, edelleen avonaista kolapulloa kaksin käsin pidellen. Nyökkäsin Matille uudestaan, varmemmin, ja kävelin sitten mitään sanomatta Holkerin katolle kantaman sanomalehtipinon luokse. Ehkä ase olisi parhaassa käytössä toimintakyvyttömänä Matin käsissä.
Nappasin pinosta yhden lehden ja palasin takaisin pyykkikoriin. Matti roikotti asetta sen hihnasta, samalla pyyhkien silmiään hihaansa. Holkeri jutteli Petralle jotain ja osoitti limu- ja pizzavarastoa, Petra nyökkäili hymyillen. Otin paitani uudestaan pois ja viskasin hikisen mytyn katolle, alati lisääntyvä kuumuus alkoi käymään hermoille toden teolla. Tuuli kannatteli helteisen mäntykankaan tuoksua.
Selailin käteeni osunutta paikallislehteä hajamielisesti, kykenemättä keskittymään sen sisältöön. Lehti oli vain muutamia päiviä vanha, ehkä viimeiseksi jäänyt sellainen. Viimein rivien väleissä harhaileva katseeni osui uutiseen, joka jaksoi kiinnostaa tarpeeksi. Luin lyhyen uutisen muutamia kertoja ennen kuin vakuutuin siitä, että se oli oikeasti painettu silmieni edessä avautuvaan lehteen.
”Jätkät, hei! Laku on kuollu”, huudahdin nostamatta katsettani lehdestä.
”Mistä sä tiedät, missä se on?” Holkeri kysyi. Hän ja Petra istuivat vieressäni katon ainoassa varjoisassa kohdassa, tuuletuskoneisiin selkiään nojaten ja söivät jakamaansa pizzaa.
”Eiku jo kaks viikkoa sitten”, sanoin. Uutinen tuntui absurdilta, omat sanani eivät sopineet meitä ympäröivään tilanteeseen.
”No vittu?” Mattikin havahtui aseprojektinsa parista.
”Joo, Kunnallislehdes lukee.”
Rykäisin ja suoristin lehden sivua. ”Paimion yläasteen ja lukion kuvaamataidon opettaja Pekka ”Laku” Lakkunen menehtyi viime viikolla lomamatkallaan hotellihuoneessaan New Yorkissa. Kuoleman syyksi on ilmoitettu sairauskohtaus. Lakkunen oli kuollessaan vain 39-vuotias”, jatkoin muistokirjoituksen lukua Matin ja Holkerin kuunnellessa hiljaisina. Petraa ei näyttänyt kiinnostavan. Valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 97. Muusikko ja esseisti.
Tunsin omituista haikeutta uutisen johdosta. Laku oli ollut yksi niistä opettajista, joiden kanssa jopa minä olin viihtynyt. Sellainen hontelo ja pitkä kaveri, pyöreät silmälasit ja taiteilijaponnari takaraivolla. Todellinen kuvaamataidon opettajan stereotyyppi, mutta ei mikään katkeroitunut tai epäonnistunut taiteilija. Laku tuntui olevan meidän kanssa jokseenkin samalla aaltopituudella, naureskeli meidän vitseille ja soitti c-kaseteiltaan Donna Summeria samalla kun pikkunasut tuhrivat luokassa papereitaan ja pulpetteja. Olin aina saanut Lakusta sen fiiliksen, että se oli ensisijaisesti jotain muuta kuin opettaja. Että sen elämä ei ollut koulussa vaan jossain muualla. Siksi se varmaan ymmärsi meitäkin. Laku, kuten mekin, oli koulussa vain käymässä.
”Laku oli symppis”, Matti sanoi kun pääsin muistokirjoituksen loppuun ja laskin lehden syliini. ”Mut ainakin lähti tyylillä, hotellihuoneessa Nykissä! Just noin kuvisopen kuuluukin heittää veivinsä. Yliannostus, ihan saleen! Viagra-överit! Toivottavasti se ei ollut kuollessaan yksin.”
”No opettaja se vaan oli”, mumisin.
”Oot vitun tyly jätkä”, Matti vastasi ja paiskasi sitten yhteistyökyvyttömän hirvikiväärin katolle ja potkaisi sitä karkeasti kiroillen. Hetken asetta mulkoiltuaan hän kaivoi puhelimen shortsiensa taskusta. ”Ei saatana, mä soitan nyt mutsille. Ihan sama, mitä on sanottu! Mä soitan nyt.”
”No kyl sit meikäkin!” Holkeri huudahti ja kaivoi puhelimen taskustaan samalla nousten seisomaan.
”Ei saa soittaa! Telkussa sanottiin”, Petra yritti protestoida puoliksi syöty pizza käsissään, mutta sen enempää Matti kuin Holkerikaan eivät kuunnelleet. Matti oli jo nostanut puhelimen korvalleen ja käveli kauemmas meistä, kohti katon taaimmaista reunaa. Ilmeisesti joku vastasi, sillä Matti huudahti puhelimeen iloisena ja purskahti sitten itkuun. Holkerikin oli saanut jonkun langan päähän, hän jutteli puhelimeen matalalla äänellä kauempana minusta ja Petrasta, joka ahtoi edelleen mikropizzaa suuhunsa.
Ongin itsekin puhelimen taskustani, mutta en suoraan sanoen tiennyt kenelle soittaa. Viimeiset lähetykset olivat kieltäneet GSM-verkon kuormittamisen ankarien rangaistusten uhalla ja olin pitänyt uutista helpotuksena. Ei vaivaantuneita hyvästejä tai merkityksellisiksi pakotettuja viimeisiä sanoja. Katsoin katon perimmäiseen nurkkaan kyyristynyttä Mattia, joka oli saanut kyyneleensä kuriin ja jutteli puhelimeen väsynyt hymy kasvoillaan. Holkeri oli kääntänyt meille selkänsä, mutta hänenkin hartiansa näyttivät nytkähtelevän. Avasin uuden oluen pyykkikorin viereen kantamastani olutkasasta. Hetken puhelimen nimilistaa selailtuani valitsin äitini numeron ja painoin vihreää luuria.
Puhelin hälytti muutaman kerran, sitten hälytysääni katkesi pieneen rasahdukseen ja hälytysääni vaihtui nopeatempoiseen tuuttailuun. Luuri korvaan. Tuijotin puhelimen vihreää ruutua hetken, selailin nimilistaa uudelleen ylös ja alas, mutta lopulta suljin puhelimeni ja pistin sen takaisin taskuuni. Kenelle muka olisin soittanut? Holkeri ja Matti olivat täällä, äiti ei vastannut. Tunsin silmieni takana paineen, jota olin pidätellyt koko päivän, kauemminkin. Kauemmin kuin muistin. Räpyttelin silmiäni kuivaksi minkä pystyin, mutta pidin kädet tiukasti oluttölkin ympärillä. Kyyneleitä en suostuisi pyyhkimään. Maailma tuntui pieneltä.
”Äijälle ei vastata edes ku maailma loppuu, pistää miettimään. Kelle sä muka edes soitit?” taakseni ilmestynyt Matti uteli. Hän näytti reippaammalta kuin koko päivänä. Olin juuri aikeissa vastata jotain törkeää, kun Holkerin riemunkiljahdus keskeytti minut.
”Se aukes!” Holkeri iloitsi kahtia taittunut hirvikivääri käsissään. ”Faija osas neuvoa puhelimessa”, Holkeri selitti samalla kun kaivoi Badlands-repusta panoksia ja asetteli niitä kiväärin lippaan sisään. Holkeri naksautti kiväärin kiinni omistajan elkein, veti latausvivusta, suuntasi piipun kohti läheisiä puita — ja laukaisi. Korvat lukkoon paiskaava laukaus kajahteli Paimion kattojen yllä, aseen rekyyli oli heittää Holkerin selälleen. Pari oksaa räjähti irralleen männystä, jota kohti Holkeri oli ampunut.
”Äijä osu! Aivan vitun päällikkö meininki!” Matti hihkui ja syöksyi repulle. Hän alkoi repiä muoveja irti räikeän vihreän, pahvisen panospakkausen ympäriltä.
”Kattokaa!” Petra oli noussut äkisti pystyyn ja osoitti sormellaan jonnekin Turun suuntaan. Avattu kolapullo oli kaatunut ja tumma vaahto pulppusi pullosta katolle. Käännyimme katsomaan, korvat edelleen laukauksen kaikujen voimasta soiden.
Läntinen taivaanranta oli värjäytynyt keltaisen ja oranssin eri sävyillä ja valtavat vihreät lonkeromaiset tahrat kiemurtelivat pitkin taivasta, värjäten sen sineä nopeasti tummemmaksi ja tummemmaksi. Näytti aivan siltä kuin siniselle seinälle olisi heitetty maalia, joka nyt valui järjenvastaisesti kohti kattoa. Kaukana horisontissa näkyi liikettä — tummia hahmoja, tai yksi iso, liikkui hitaasti keltaista taivasta vasten.
”Mikä toi on?” kysyin, oikeastaan odottamatta vastausta keneltäkään. Kuumuus oli jo saavuttanut luonnottomat mittasuhteet, huomasin korvalehtieni kärventyvän kuin saunassa.
”No niin, saatana. Game over, toverit”, Matti sanoi ja kääntyi meitä kohti. ”Mä mietin jo eilen et, mitä tässä pitäis sanoa… Ja haluun vaan sanoa et mä oon kuitenkin kiitollinen, et ehdin nähdä Pesosen Tanjan alasti ja vaikka kuinka monta kertaa”, Matti sanoi ja virnisti. ”Ei ei tää elämä ny ihan vituiksi menny.”
”Mäkin oon tyytyväinen, että sä ehdit nähdä sen”, Holkeri nauroi. ”Mun mielestä oli kiva nähdä Egypti. Ja mutsi ei pakottanut mua lukioon, sekin oli jees.”
”Mä oon myös perkeleen kiitollinen siitä, että en ikinä kasvanut niin vanhaksi, et olis koko ajan pitänyt muistella parempia aikoja, niinku te koko ajan teette”, Matti jatkoi vielä.
”Mä pääsin Legolandiin”, Petra ilmoitti iloisesti. Hän oli ottanut lippiksen pois päästään, oranssit hikiset hiukset olivat liimaantuneet pitkin naamaa.
”Mä…” aloitin, mutta en tiennyt miten jatkaa. ”Mä en oo ikinä nähnyt edes Ahvenanmaata”, sanoin keksimättä mitään parempaakaan ja naurahdin kuivasti. Olimme kokoontuneet katon reunalle ja seisoimme nyt ringissä toisiamme katsellen. Kaikki olivat hiestä märkiä. ”Miks mä en ikinä tehnyt mitään?” kysyin ihmetellen Holkerilta ja Matilta. Tuuli oli alkanut nousta, koko maailma tuntui vetäytyvän kohti taivaanrannassa riehuvaa ilmestystä. Pyykkikori pyöri tuulen saattelemana katon reunan yli.
Nostin katseeni kohti taivasta ja sen pinnalla vaeltavia värejä ja äkkiä tajusin itkeväni. Tässä se nyt oli. Kaikki mitä oli ollut tehtävissä. Jokainen sana sanottu. Viimeinen muistoni perheestä oli korvaan lyöty luuri. Ei yhtään asiaa, mistä osaisi olla kiitollinen. Ei Legolandia, ei Pesosen Tanjaa. Elämäni oli ollut pikkukaupunki Varsinais-Suomessa ja sitten kuolema.
”Olispa saanu sanoa äidille edes ’moi’ ennenku tää tapahtu”, sanoin nyyhkäysten välistä. ”Mut ei sitte”, totesin ja tunsin lähes kiehuvan kuumien kyynelten polttavan poskiani. Pimeys laajeni selkäni takana ja polttava tuuli suhisi korvissani.
”Hei, sä saat ampua”, Holkeri sanoi ja sysäsi kiväärin syliini. Vilkaisin Mattia, joka nyökkäsi höyryävät kyyneleet poskillaan. ”Lähdetään mekin tyylillä, vähän ku Laku!”
Otin kiväärin käsiini ja käännyin kohti murenevaa horisonttia. Taivas oli käpertymässä kasaan, aivan kuin koko taivaankansi olisi lohkeillut ja putoillut maahan isoina, tuleen leimahtaneina palasina. Nostin kiväärin olkaani vasten ja tähtäsin meitä hitaasti lähestyvää hahmoa. Kyynelten läpi se näytti hieman ihmiseltä. Raivoavan tuulen kohinan läpi kuulin vielä, miten Matti karjui pahimpia törkeyksiään yllemme kumartuvalle tuholle. Laukaisin kiväärin kohti lähestyvää pimeyttä, samalla itsekin täyttä kurkkua huutaen.