Heimon vanhimmat naiset tiesivät, milloin ne iskivät. He varoittivat meitä etukäteen. Heidät suojattiin ensimmäisenä ja parhaiten, ja muistan istuneeni parrakkaan naisen aferin helmoissa ja pidelleeni kaksin käsin kiinni teltan liepeistä, kun hiekka viimein saapui.
Mutta erään kerran he eivät tienneet mitään, ja kun hiekkamyrsky erottui horisontissa, oli jo myöhäistä suojata ketään. Emme ehtineet pystyttää leiriä. Käytimme kuljettamamme myyntikankaat hyödyksemme ja suojauduimme niihin miten kykenimme. Sain käteeni pitkän nauhan, jonka päästä minun tulisi pitää kiinni. Se kulki kädestä käteen kuin verisuoni: siinä kulki elämänlanka, joka pitäisi heimon koossa.
Muistan setäni liukkaat kädet vartaloni ympärillä ja kamelimme satulan narskeen. Muistan hänen kaapunsa helman, joka oli kiedottu minun suojakseni: muistan hiekan, jota oli kaikkialla, ja muistan sen, etten saanut enkä uskaltanut ottaa sedän tiukaksi sitomaa ja paksua bernuz-kangasta pois kasvoiltani. Muistan, että Marrakeshiin oli pitkä matka, että kankaat piti saada myydyksi ajoissa ja ettemme voineet pysähtyä. Sitä, miten putosin, en enää muista – enkä sitä, miten selvisin.
Luulen, että hänellä oli jotain tekemistä koko jutun kanssa.
Kutsun häntä Siniseksi Mieheksi, sillä hän oli kauttaaltaan siniseen pukeutunut, ja kun kerran näin hänen paljaan käsivartensa, senkin iho oli sinilaikukas. Kangas värjäsi samalla tavoin setäni ja kaikki heimoni miehet. Kiinnitin siihen silti huomiota, sillä hänellä ei ollut heimoa mukanaan. Millainen mies olisi niin sininen ja silti aivan yksin?
Hän tuli samaan aikaan kahdesta suunnasta ja ei mistään ryhdikkäästi astuva kameli mukanaan. En nähnyt tulijan kasvoja, sillä hänellä oli ihan oikea tagelmust, joka oli syvempää sineä kuin setäni käyttämä. Siitä tiesin, että hän oli mies eikä poika, vaikka hänen tapansa kävellä irtonaisella hiekalla olikin kevyen lapsenomainen.
Tulija jätti kamelinsa viereeni. Sen varjo lankesi mukavasti kasvoilleni, ja siksi en liikkunut, vaikka pelkäsinkin miestä. Hänellä oli lanteellaan takoba, mutta hän liikkui liian huolettomasti ollakseen soturi. Pystyttäessään telttaa viereeni hän ei vaivautunut pitämään silmällä edes minua tai kamelia. Mieleeni tuli, että voisin ottaa kamelin ja karata, mutta se oli vain unenomainen hairahdus eikä kestänyt kovin pitkään.
Heräsin hämärästä teltasta. Näin, että hän lakkasi soittamasta imzadia – kummallinen mies, miksi hän koskisi naisten soittimeen? Menneinä aikoina juosseen raudikon teräväksi pingotettu jouhi värähteli vielä, mutta en muista kuulleeni sointuja. Hän antoi minulle vesileilin, ja join niin ahnaasti, että mies joutui toppuuttelemaan minua. Senkin muukalainen teki vain koskettamalla leiliä kevyesti, sanomatta mitään.
Telttakankaan läpi kuulsi tulen kajo. Liekki oli rakeinen, kuin silmissäni olisi ollut vieläkin hiekkaa. Tuo sama rakeisuus heijastui Sinisen miehen silmistä. Hän tuoksui savulle, auringolle ja lämpimille asioille.
Oli yö, ja minun oli kylmä. Hän peitteli minut antilooppitaljalla ja asettui viereeni makaamaan. Kun olin juuri nukahtamassa, kuulin hänen karhean äänensä mumisevana tagelmustin läpi.
“Mikä on nimesi?”
Vastasin, mutta en enää muista, mitä sanoin. Hän hymähti.
“Eihän se ole mikään miehen nimi”, hän sanoi ja käänsi kylkeään.
***
Päivien kuluessa selvisi, että kamelin nimi oli Ifrai, mutta omaa nimeään mies ei minulle kertonut. Mitään muutakaan hän ei paljastanut itsestään, eikä hän kysellyt minusta. Miehen läsnäolo sai minut varuilleni. En kysynyt, kuka hän on, en mistä hän on tulossa tai minne menossa, sillä minusta tuntui, että sellaiset kysymykset olivat vääriä. Minua piteli pelko, sillä tuo siniseen verhoutunut mies olisi voinut hetkenä minä hyvänsä jättää minut aavikolle ja lähteä. Sen sijaan hän jakoi kanssani vähäiset vetensä ja vielä vähäisemmät ruokansa.
En tiennyt, mitä nyt tapahtuisi. Seurasimmeko heimoni jälkiä? Olimmeko matkalla etelään vai pohjoiseen? Milloin olisimme perillä, milloin pääsisin takaisin heimoni luo? Kun sitten eräänä aamuna kuivaliha oli loppu eikä vettäkään ollut enää paljoa, tiesin, että minun oli kysyttävä edes jotakin.
Sininen mies soitti taas imzadia. Hän ei muuta tehnytkään. Hän istui telttansa vierellä suorassa auringonpaahteessa silmät kiinni ja antoi kielen valittaa heikkoon tuuleen. Pelkäsin tuota ääntä, sillä minusta hän ei soittanut sitä oikein, eikä vähäisin syy sille ollut se, että hän oli mies.
”Missä heimosi on?”
Imzadin väräjävä huuto taukosi. Mies avasi silmänsä ja kallisti päätään. Hän jatkoi soittoa, mutta ei irrottanut katsettaan minusta. Mietin, millainen mies soittaisi naisten soitinta. Hänen täytyi olla jo tuhansien djinnien kiroama.
Pienet, hiekan raastamat haavat Sinisen miehen silmien ympärillä syvenivät, ja kullanruskeissa silmissä pyörteilivät elämänmittaiset myrskyt, pahemmat kuin se, joka oli riistänyt minut heimolta. Näin niissä itseni kuvajaisen, vapisevan pojannulikan pelko ja kaipaus ja epätietoisuus katseessaan.
Imzadin kieli värähti. Kuvajaiseni hajosi hiekaksi. Kiljuin kuin pikkutyttö, eikä hän estänyt minua, kun otin Ifrain ja pakenin.
Pakoni ei ollut harkittu, se oli selvää. Päivä oli tuskin puolessa eikä minulla ollut vettä tai suojaa. Ennen kuin aurinko edes hipaisi loputtomia dyynejä ympärilläni, annoin ruumiini valahtaa veltoksi ja putosin selälleni kuumalle hiekalle.
Ifrai jäi viereeni ja nuoli kasvojani yöhön saakka. Näin unta heimostani.
***
Hän oli jälleen pystyttänyt teltan, mutta talja oli tällä kertaa eri antiloopista. Telttaan oli kannettu monta leilillistä vettä, ja ympärilläni velloi vastapaahdetun lihan tuoksu. Kun näin hänen puhdistavan takobaansa verestä, hän teki sen yhtä huoletta kuin soitti naisten soitinta, varomatta rautaan koskemista. Hän näki, että olin hereillä.
“Olisit voinut kuolla”, Sininen mies totesi värittömällä äänellä. “Ja jos en olisi itsekäs, olisin antanut niin tapahtua.”
En saanut selitystä sille, miksi mies oli tullut perääni tai miten hän oli löytänyt minut. Ajattelin, että kun jalkani taas kantaisivat, voisin ottaa mukaani pari leiliä ja ratsastaa Ifrailla pois ennen kuin mies toteuttaisi uhkauksensa. Mutta seuraavana päivänä Ifraita ei näkynyt missään.
Olin vuohi, jota kävelytettiin teuraalle. Olin sidottu häneen. Hän ei kajonnut minuun, mutta pelkäsin häntä silti. Minulla ei kuitenkaan ollut muita vaihtoehtoja kuin seurata Sinistä miestä ja uutta kamelia, jonka nimi oli Halee.
Jos minulle myöhemmin olisikin tarjottu vaihtoehto, en tiedä, olisinko tarttunut siihen. Hän opetti minua löytämään suunnan tähdistä, vaikken koskaan tiennyt, minne olimme menossa. Hän näytti, miten teltta pystytettiin niin, ettei mikään hiekkamyrsky sitä kaataisi, vaikkemme koskaan kohdanneet yhtään hiekkamyrskyä. Hän olisi halunnut minun soittavan imzadia. Kieltäydyin ja sanoin, että mies on kirottu, jos sellaiseen koskee.
“Tiedän”, hän sanoi ja soitti. Vuotta myöhemmin istuin hänen sylissään ja annoin hänen kuljettaa kättäni ja jousta pitkin imzadin kieltä, enkä tuntenut oloani yhtään enempää kirotuksi kuin ennenkään.
***
Aika oli minulle yhtä kuin pojan kasvu mieheksi, miehen taival vanhukseksi. Olisin seurannut sitä Sinisen miehen kasvonpiirteistä, mitannut kuunkierroiksi kiertyviä päiviä ja yhtäkkiä vuosia hänen juonteidensa syvyydestä. Kesti kauan huomata, että vain auringon sijainti muuttui, että aika oli yhtä näkymätöntä kuin tuuli: sen tunsi, muttei nähnyt, eikä sitä voinut seurata ennen kuin näki jo myrskyn.
Hän ei virkkanut sanaakaan ojentaessaan minulle suuremmat kengät. En saanut koskaan tietää, minne vanhat päätyivät. Niitä olisi ollut hauska vertailla. Kuinka monta askelta pitää pojan painaa hiekkaan ennen miehistymistä?
Suuria lukuja on helpompi ymmärtää, jos osaa laskea. Hän piirsi hiekkaan numeroita ja laskutoimituksia, minä ratkaisin ne ja hän piirsi lisää. Kerran hän kirjoitti: mitä on ääretön jaettuna kahdella? En osannut vastata. Hän piirsi seuraavan laskutoimituksen ja me jatkoimme eteenpäin.
Pitkiä aikoja en koskaan oppinut mittaamaan, enkä uskaltanut opetella.
***
Olin jo nuorukainen, kun ensi kerran tapasimme muukalaisen. Se ei ollut iloinen kohtaaminen, sen näki Sinisen miehen kasvoista heti, kun toinen mies ja kameli erottuivat horisontissa.
Sininen mies ei sanonut mitään. Itse asiassa hän ei edes katsonut mieheen. Laskeutuessaan kamelinsa selästä tulijakaan ei katsonut häneen eikä puhutellut häntä: vieras toimi kuin ei olisi nähnytkään Sinistä miestä. Minulle hän puhui, mutta teki sen kielellä, jota en ymmärtänyt. Sain jälkeenpäin kuulla Siniseltä mieheltä sen olleen arabiaa.
Mies näytti minulle leiliään, avasi korkin ja käänsi pullon alassuin. Pisaraakaan ei pudonnut hiekalle. Hän sanoi jotakin, pyynnön tai kysymyksen. Katsoin Sinistä miestä, joka istui telttansa suulla ja tarkkaili minua. Leili, joka ei ollut koskaan tyhjä, lojui hänen vieressään. Hän ei estellyt minua, kun otin leilin ja koetin kaataa siitä tuntemattoman miehen leiliin. Mies näytti jo helpottuneelta, hymyilikin. Hänen hymynsä muuttui pian surumieliseksi, kun kävi ilmi, ettei vettä ollut.
Ravistelin leiliä epäuskoisena. Katsoin Siniseen mieheen, joka kiristi imzadinsa kieltä ja alkoi soittaa kaikessa rauhassa. Levittelin käsiäni arabiaa puhuvalle miehelle, joka kyynel silmäkulmassaan kiipesi takaisin kamelinsa selkään. Hän katsoi minua kummastellen, osoitti minua sormellaan ja oli juovinaan tyhjästä leilistään. Se oli kysymys, johon en pystynyt vastaamaan elekielellä, joten hän vain painoi päänsä ja lähti.
Laskin Sinisen miehen leilin hänen viereensä. Se tuntui jälleen täydeltä.
“Hän nääntyy ennen kuin saavuttaa Tamenghestin”, sanoin ja katsoin miehen etääntyvää hahmoa. “Hän tietää sen.”
Imzadin soitto ei tauonnut. Sininen mies alkoi hyräillä. Yritin tavoittaa hänen katseensa, nähdä ripauksen siitä, että tapaus olisi jotenkin vaivannut häntä, pienen jyväsen syyllisyyttä. “Mikset auttanut häntä?”
Sininen mies soitti yhä, mutta hän nosti katseensa minuun, ja hiekka hänen silmissään pyörteili entistä kiivaammin.
“Aavikko ei ole täällä auttaakseen”, hän sanoi.
“Me olisimme voineet auttaa. Minä olisin voinut. Olisin vienyt hänet perille.”
Sininen mies kallisti päätään. Jousi hänen sormiensa välissä sai uutta pontta, ja voimakas kirahdus karkasi imzadin kielestä.
“Joskus aavikkoketun täytyy syödä poikasensa, jotta se selviäisi. Se ei ole itsekkyyttä, sillä seuraavana vuonna kettu saa uuden poikasen. Voi olla, että poikanen syö emonsa. Sellainen on aavikko.”
“Mitä tarkoitat?”
Seuraava sointu oli niin matala, että se särki korviani, vaikkei juuri kuulunut. Sininen mies sovitti sanansa säveleen, mutta laulua se ei ollut.
“Heimosi hylkäsi sinut keskelle hiekkamyrskyä.”
“Jos he olisivat ryhtyneet etsimään, koko heimo olisi saattanut eksyä. Eivät he voineet muuta – he pelastivat itsensä.”
“Tiedän. Tiedätkö sinä?”
Olin vaiti. Sininen mies nosti jousen imzadin kieleltä. Syvä, rauhallinen ilmavirta pullisti hänen tagelmustinsa pintaa suun kohdalta.
“En voi jakaa äärettömiä aikoja kanssasi. Jonakin päivänä minun on nimettävä sinut.”
Muukalaista emme enää nähneet, emmekä enää koskaan puhuneet hänestä.
***
Vaikka minä en laskenut päiviä, hän taisi sen tehdä.
Hän istui hiljaa iltanuotiolla kanssani täydenkuun alla. Kameli hänen sylissään oli ollut nimeltään Akah. Hän oli maustanut sen tavalla, joka oli minulle vieras, mutta liha oli mureaa ja hyvää. En vieläkään nähnyt hänen kasvojaan, mutta minusta tuntui, että hän hymyili. Hymyilin hänelle takaisin ja tiesin, että hän näki sen, vaikka olin pitänyt omaa tagelmustiani jo muutaman kuunkierron ajan.
“Kymmenen vuotta”, hän virkkoi. “Aamun sarastaessa.”
Hän työnsi kätensä kaapunsa sisään ja otti sieltä hopeisen korun. Hän siveli sitä peukalollaan ja painoi suudelman sinisen tagelmustinsa läpi sen keskelle. Hän punnitsi korua kädessään, epäröi, ja teki tuon kaiken nyt silmissään vakavuus ja niihin pysähtynyt hiekka.
Hän antoi sen minulle. Neljään suuntaan osoittavan tanaghiltin kärkeen taottua rengasta kiersi teksti, jota en ymmärtänyt, vaikka hän oli opettanut minut lukemaan ja kirjoittamaan. Se ei ollut tamasheqin kieltä: kuviot eivät muistuttaneet lainkaan niitä, joita olimme yhdessä piirtäneet hiekan pintaan.
Katsoin häntä riipuksen yli. Hänen silmänsä olivat siristyneet, ja minun mieleeni juolahti, että hymy ja vakavuus olivat poissa ja niiden tilalla oli sanaton suru.
“Annan sinulle maailman neljä nurkkaa”, hän sanoi. Tuuli heilautti hänen tagelmustinsa reunaa. Odotin, että hän jatkaisi rituaalin loppuun.
Hän painoi katseensa. Pyörteet hänen silmissään peittyivät nuotion hehkuun. Hän pudisti päätään ja vaihtoi asentoa, ja minun teki mieli kysyä, josko häneen jostakin syystä sattui – niin tuskaiselta hän näytti, ja helpottaakseni tuota tuskaa puhuin perinteen viimeiset sanat itse.
“Sillä mies ei tiedä, missä niistä hänen on lopulta kuoleman.”
Hän hätkähti. Hänen silmänsä laajenivat, ja hän katsoi suoraan minuun. Minusta alkoi tuntua, ettei tuli hänen katseessaan ollut enää pelkkä kuvajainen. Hän nousi ylös vapisten rajusti, ja olisin taas halunnut kysyä, oliko hän sairas, mutta en uskaltanut.
“Tenere!”
Hän veti henkeä ja huusi uudelleen.
“Tenere!” Hän osoitti minua vavahtelevalla etusormellaan tulen yli. “Nimesi olkoon Tenere.”
Hän antoi kätensä pudota lanteelleen. Vaikka puolet hänen kasvoistaan peitti tagelmust ja toinen puoli jäi varjoihin, näin ja kuulin, että hän itki. En ymmärtänyt mitään. Kun nousin ylös, hän ei antanut minun lähestyä, vaan otti takobansa huotrasta ja ojensi terän väliimme.
Sininen mies ei ollut koskaan uhannut minua millään, eikä hän ei ollut koskaan ajanut minua pois leiristään. Nyt hän teki sen, sanatta, pelkillä uhkaavilla eleillä ja katseella. Tiesin, että jos nyt lähtisin, hän ei tällä kertaa tulisi hakemaan minua ja nääntyisin aavikolle.
Mitä vaihtoehtoja minulla oli? Sininen mies ei enää halunnut minua leiriinsä. Hän oli antanut minulle jotakin, tanaghiltin ja nimen, kertomatta syytä kummallekaan, ja nyt hän halusi minusta eroon. En käsittänyt, mitä pahaa olin tehnyt, mutta noudatin hänen vaatimustaan ja käänsin hänelle selkäni.
***
Matka, joka vaadittiin leirin jäämiseksi pois näköpiiristä, oli lyhyempi kuin olin ajatellut. Irtohiekan tehtävä oli hidastaa vaeltajan kulkua kaikin mahdollisin tavoin, mutta sinä yönä minusta tuntui, että hiekka suorastaan työnsi minua eteenpäin. Vaellukseni aikana en tuntenut nälkää enkä janoa, en kylmää tai väsymystä, mutta olin liian poissa tolaltani kiinnittääkseni siihen huomiota ennen aamua. Olin täydellisen varma kuolemastani. Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että tuo varmuus ja sen tuoma pelko estivät minua ajattelemasta tarpeeksi, jotta olisin voinut yrittää kumota sen, minkä Sininen mies oli minulle antanut.
Ehkä hän oli laskenut sen varaan, en tiedä. Kun aamunsarastus toi mukanaan hämmästykseni siitä, että olin selvinnyt näin pitkälle, oli jo myöhäistä kieltäytyä saamastani lahjasta.
Olin palannut takaisin leiriin. Jollain tapaa tiesin jo etäältä, mitä oli tapahtunut. Kun pyyhkäisin teltan ovikankaan syrjään, näin miehen, jonka alastomat kasvot eivät olleet kymmenessä vuodessa vanhenneet lainkaan. Hän oli avannut tagelmustinsa ja viikannut sen viereensä: sille hän oli asettanut takobansa ja tyhjän kupin, jonka pohjalle teen- ja mintunlehdet olivat käpertyneet yhdessä jonkin sellaisen kasvin kanssa, jolla ei ollut mitään tekemistä atay-teen kanssa. Imzad makasi hänen vierellään.
Hänen silmänsä liikkuivat. Hiekka oli kadonnut hänen iiriksistään. Nuuhkaisin hänen teekuppiaan ja hätkähdin, sillä tuo tuoksu muistutti minua lapsena ihailemistani sotureista ja heidän keihäänkärjistään.
“Tenere”, hän kuiskasi. “Soita minulle.”
Hän esitti vaatimuksensa häpeämättä, ja samalla tavoin häpeämättä minä annoin vihani kuultaa äänestäni.
“Mitä olet tehnyt?”
Hän ei vastannut. Hän katsoi minua silmiin, ja hetken luulin, että hiekkapyörteet palasivat hänen katseeseensa. Kun hän käänsi katseensa pois, tajusin, että tuo kullanruskea hohde ei ollut hänen omaansa: se oli vain heijastus, näkymä siitä, mitä hän itse näki edessään. Hiekka oli nyt minun, ei hänen.
Olisin voinut huutaa vihani ja pelkoni ulos. Olisin voinut itkeä ja karjua, mutta en kyennyt. Tiesin, että Sininen mies oli muuttanut elämääni peruuttamattomasti, ja olisin halunnut syyttää häntä siitä, mutta jokin pidätteli minua.
“Sinä olet hiekkaa, Tenere”, hän kuiskasi. “Hiekka on ikuista.”
Hän sulki silmänsä, eikä seuraavan henkäyksen jälkeen enää tullut uutta.
Sinä iltana nousi hiekkamyrsky, yhtä paha kuin se, joka oli kerran riistänyt pienen pojan heimoltaan. Istuin keskellä aavikkoa tuulen riuhdottavana, annoin hiekan riipiä ihoani ja tunkeutua silmiini, eikä se sattunut. Näin hädin tuskin päivänlaskua tai uuden nousua.
Vesileilini, joka oli ollut jo ensimmäisenä päivänä uhkaavan tyhjä, oli toisena päivänä piripintaan täynnä. Akahin liha säilyi tuoreena ja hyvänä laukussani. Sinisen miehen antama tanaghilt lämmitti rintakehääni. Maailman neljä nurkkaa pitivät minut hengissä, halusinpa tai en.
Kolmantena päivänä pakotin itseni nousemaan jaloilleni, vaikka tuuli olisi halunnut kaataa minut kumoon. Ajattelin Sinistä miestä, yhteisiä hetkiä ja vuosia, jaettua elämää. Ymmärsin tuskin mitään siitä, mitä hän oli tehnyt ja miksi oli tehnyt.
Olin vihaisen sijaan murheellinen, ja kun ymmärsin sen, myrsky loppui yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Otin Sinisen miehen jälkeensä jättämän takoban ja kirjoitin nimeni hiekkaan. Tenere tervehti minua silmieni edessä, muttei auttanut minua ymmärtämään.
***
Vaelsin yksin aavikolla pysähtyen toisinaan piirtämään hiekkaan, myöhemmin laskemaan asioita: näkemäni käärmeet, tuntemani tuulenpuuskat, valkenevat päivät, omat hengenvetoni ja sen, montako kertaa päivän aikana korjasin tagelmustini asentoa. Se oli minun tapani jäsentää havaintojani ja katsoa niitä kaukaa, kiertää haukan lailla aavikon rajoja ja yrittää ymmärtää sitä, mikä läheltä katsottuna oli pelkkää hiekkaa. Mutta jokainen luku, jonka kirjoitin, pyyhkiytyi ennen pitkää pois, vaikka ympärilläni ei olisi tuullut lainkaan. Riippumatta siitä, mihin suuntaan menin, minusta ei jäänyt jälkiä, ei toivottuja eikä ei-toivottuja.
Ensimmäisten päivieni aikana tein kaksi havaintoa. Ensinnäkin hiekka ei koskaan estänyt kulkuani, mutta silti vaikutti siltä, etten koskaan päässyt mihinkään. Toisekseen, niin kummallista kuin se olikin, joko aavikko teki kuten tahdoin tai sitten sopeuduin entistä paremmin siihen, mitä se minulle tarjosi. Kun olin väsynyt, löysin täydellisen paikan teltalle. Kun minun oli kylmä, tuli syttyi helposti, ja kun kuuma, aurinko vaikutti hellittävän otettaan minusta. Kantamani laukku painoi tuskin mitään, ja sinne mahtui kaikki, mitä tarvitsin.
En aikoihin tottunut pystyttämään telttaa yksin, en myöskään nukkumaan tai heräämään yksin. Yritin puhua itsekseni täyttääkseni Sinisen miehen jättämän hiljaisuuden, mutta se ei tuntunut hyvältä. Minua pelotti tavalla, jolla en ollut koskaan pelännyt. Valvoin öisin takoba käsissäni, mutta en varautuakseni roistojen hyökkäykseen tai edes siihen, että myrkkykäärme luikertelisi telttaan. Minua valvottava kauhu oli jotakin muuta, ja sen vuoksi pitelin takoban terää itseäni kohden.
Kun arvelin, että Sinisen miehen kuolemasta oli kulunut ainakin vuosi, osasin nimetä pelkoni. Sen nimi oli ikuisuus.
***
Leiri avautui edessäni odottamatta. Siihen kuului kuusi telttaa, jotka oli siroteltu ympäriinsä niin kuin ne olisivat vain pudonneet taivaalta ja rysähtäneet hiekkaan. Niiden ympärille oli painunut sorkanjälkiä, mutta ainuttakaan kamelia tai vuohta ei näkynyt. Tarkkailin tilannetta aikani. Paikka vaikutti autiolta.
Kun olin jo aikeissa kiertää hylätyt teltat, seisova paahde kantoi korviini vaimeaa itkua. Se ei kuulostanut täysikasvuisen valitukselta, ja pelkkä ajatus jossakin noista teltoista parkuvasta lapsesta väänsi rintaani. Tovin ajattelin, että hänellä täytyi olla rinnallaan äiti tai isä, mutta kun itku ei ottanut laantuakseen, menin ja kurkistin yhteen teltoista.
Pieni, tuskin puhuvan ikään ehtinyt tyttö makasi teltan keskellä. Hänen vieressään lojui sameasilmäinen nainen, jonka kädet olivat jähmettyneet pitelemään leiliä. Nainen ei liikkunut, vaikka tyttö töni häntä. Tytön harmaa iho oli kuin vahaa, hänen liikkeensä hitaita, ja tiesin, että jos olisin tullut vasta huomenna, leiri olisi ollut jo eloton. En ollut varma, kumpi ajatus teki oloni enemmän epämukavaksi: ajatus siitä, ettei eloonjääneitä olisi ollut vai siitä, että ainoa eloonjäänyt oli lapsi. Voin pahoin, enkä pitkään toviin osannut tehdä mitään.
Pakotin jalkani liikkeelle. Tyttö ei kääntynyt katsomaan, kun astuin telttaan, eikä hän lakannut itkemästä, kun nostin hänet syliini. Pyyhin hänen poskensa peukalollani ja hyssyttelin häntä. Toivoin sydämeni pohjasta, että hän rauhoittuisi ja säästäisi sekä voimiaan että ennen kaikkea jokaista vesipisaraa kehossaan.
Hän lakkasi huutamasta ajallaan. Vapaalla kädellä otin leilini ja annoin sen tytön käsiin, mutta vettä ei ollut, vaikka olin varma, etten ollut juonut leiliä vielä läheskään tyhjäksi. Tyttö näytti siltä, että halusi taas itkeä, muttei yksinkertaisesti jaksanut, sillä hän nojasi päätään rintaani vasten ja vaikka hänen alahuulensa vapisi, hän ei päästänyt ääntäkään.
Kannoin hänet ulos teltasta ja suojasin häntä paahteelta kietomalla hänet kaapuuni. Mielessäni suutelin tanaghiltiäni ja rukoilin, että se opastaisi minut veden äärelle.
***
Tyttö heikkeni nopeasti, eikä leilini täyttynyt, vaikka ravistelin sitä. Olin eksyksissä. Ymmärrykseni oli jäänyt jälkeen, ja pelko oli jälleen ilmaissut läsnäolonsa: lapsi kuolisi pian syliini, ja olisin taas yksin.
Aurinko laski dyynien taakse ja ilma viileni hetkessä. Olin uupunut. Laskin tytön lämpimälle hiekalle ja peittelin hänet telttakankaallani. Polvistuin hänen viereensä ja hipaisin hänen poskeaan. Hän oli vielä lämmin, ja hänen rintakehänsä kohoili, mutta hän oli hyvin syvässä unessa.
Koetin viimeisen kerran kaataa leilistäni vettä kämmenelleni, tuloksetta. Katsoin ympärilleni ja yritin nähdä niin pitkälle kuin suinkin. Loputon hiekka ympäröi meitä. Suru työntyi väkisin esille silmieni takaa.
Rojahdin polvilleni tytön viereen. Huusin ja karjuin, kirkaisin sanani aavikon yöhön.
“Mitä minun täytyy tehdä?!”
Kukaan ei vastannut.
***
En ole vieläkään varma, oliko se unta vai totta, mutta keskellä yötä nousi jälleen hiekkamyrsky. Se pyörteili ympärilläni, repi tagelmustini päitä ja teki seisomisen hankalaksi. Myrsky kiertyi edessäni hahmoksi, ihmisen muotoiseksi, ja muuttui vähitellen sinisen sävyiseksi.
Vaikka näin Sinisen miehen taas edessäni, tiesin, ettei se ollut hän eikä edes yrittänyt olla. Hän oli jokin muu, joka oli vain ottanut hänen hahmonsa.
Sininen mies ei sanonut mitään. En tiennyt, kuinka kauan tilaisuuteni olisi vielä tässä, joten nousin jaloilleni ja rikoin hiljaisuuden heti, kun siihen hämmennykseltäni kykenin.
“Mistä saan vettä?”
Miksi oletin, että hän kertoisi? Olin epätoivoinen ja yksin. Pelkäsin tulevia aikoja enemmän kuin mitään muuta: pelkäsin, ettei vesi tai ruoka loppuisi koskaan, ettei aavikko koskaan päästäisi irti minusta, ellen irrottaisi sen otetta väkisin. Sininen mies oli katkaissut siteensä yhdellä kupillisella teetä, mutta minä en siihen syystä tai toisesta kyennyt. Takoban terää, omaan rintakehääni suunnattua, piteli aavikko itse.
Hän katsoi minua vaiti niin pitkään, että luulin jo, ettei hän vastaa.
“Joskus aavikkoketun on syötävä poikasensa, jotta se selviäisi. Se pelastaa itsensä, mutta kiroaa toisen.”
Painoin pääni. Ymmärryksen puute kidutti mieltäni, ja tuska kuulsi äänestäni.
“Tyttö kuolee, jos ei saa vettä.”
“Toivotko hänen elävän?” Ennen kuin ehdin vastata, kuvajainen jatkoi. “Pelkäätkö itsesi elävän? Jos toivot, sinun on pelättävä. Oletko itsekäs, Tenere?”
Avasin suuni. En vastannut. Hän oli hetken vaiti.
“Onko aavikkokettu itsekäs?” hän lopulta kysyi.
Hän haihtui hitaasti tuuleen, sirosi pieniksi, kultaisiksi jyviksi, hajosi kappaleiksi. Yksinäisyys rutisti minua tulevien vuosiensa voimalla.
“Odota!” huusin ja juoksin hänen peräänsä. “Älä jätä minua!”
Häntä ei enää näkynyt, mutta kuulin hänen viimeiset sanansa pääni sisällä.
“Miten voisimme jakaa jonkin, joka ei koskaan lopu?”
Kyyneleet olivat kastelleet tagelmustini. Hiekkamyrsky oli laantunut. Yö oli kirkas, mutta tähdetön. Mieleni mustuus leijui ylläni eikä tehnyt harkinnasta yhtään helpompaa.
Olisin voinut toteuttaa suurimman toiveeni ja torjua pahimman pelkoni. Halusin jonkun rinnalleni: jonkun, jonka kanssa jakaa aina uudelleen täyttyvä vesileili, jonka kanssa katsoa taivasta ja kirjoittaa hiekkaan. Jos tyttö olisi ollut vanhempi, hän oli osannut lausua oman toiveensa. Hän olisi sanonut, ettei halua kuolla.
Itse olisin mielelläni kuollut, jos sitä ennen minun ei olisi tarvinnut olla yksin.
***
Kun seuraavana aamuna työnsin telttakankaan sivuun ja astuin ulos, näin jo etäältä, että hiekan pinnassa oli jotakin kummallista. Menin lähemmäs ja tunnistin heti aavikkoa halkovat takoban viillot. Siinä luki Tenere sellaisena kuin olin sen Sinisen miehen kuoleman jälkeen kirjoittanut.
En voi sanoa, etten olisi katunut. En voi sanoa, ettenkö katuisi yhä. En voi syyttää päätöksestäni edes ymmärtämättömyyttä, sillä nyt jos koskaan ymmärsin tarpeeksi: hänen joka sanansa, meidän jokaisen iltamme. Aavikkoketun ja äärettömyyden hiekassa. Selviytymisen ja itsekkyyden summan, vapauden, yhtä suuri kuin kuolema. Sen, että kuolemaa pahempi on vain se, ettei kuolekaan.
Tytön varjo lankesi hiekalle viereeni. Kun otin leilini, se oli taas täysi.
Kirjoittaja on turkulainen oikeustieteen opiskelija, joka tasapainottaa tiukan arkista juridiikkaa kirjoittamalla vapaa-ajallaan toisenlaisista todellisuuksista. Toisinaan hänen fiktiivisiin teksteihinsä eksyy myös lain väärän puolen toimijoita.