Heinäkuun paahde painoi raskaana Sampi Väinölän niskaa hänen kääntäessään keruukoneen maantieltä pellon pientareelle. Juomapullosta valutettu suullinen helpotti hieman, mutta se ei kauaa auttaisi. Ilma hänen ympärillään oli niin kuumaa, että sen saattoi nähdä väreilevän läheisten vaarojen yllä. Hän silmäili ympärillään leviäviä kullanruskeita peltomäkiä ja kohotti sitten katseensa taivaalle. Kaukana hänen yläpuolellaan yksinäisten sääsatelliittien punainen tuike liikkui hitaasti läpi taivaankannen.
Uutisissa oli jo viikkojen ajan puhuttu Siperian yllä leijuvasta valtavasta vyöhykkeestä, joka uhkasi länttä hallaöillä ja aikaisella talvella. Lähes kaikki Pohjois-Euroopan säänmuuntajat oli lähetetty taistelemaan sitä vastaan, mikä ei jättänyt juurikaan resursseja budjetoiduille sadekuuroille. Sato saataisiin kyllä korjattua, mutta se oli pakko tehdä tappavassa ja pölyisessä helteessä.
Sampi laski katseensa omiin tummanvihreisiin peltohehtaareihinsa. Hänen poikansa, Altto ja Tapani, jyristivät jo läpi multaisten rivien. Potut kolisivat tyhjien laarien pohjalle ja perunanvarret kiertyivät koneiden kyljillä omiksi, tiukoiksi paaleikseen. Päiväksi palkattu renki puuhasi vielä oman koneensa moottorin sisuksissa. Väitti, että voimansiirto kaipasi öljyistä rättiä.
Sampi oli juuri siirtämässä jalkaansa jarrulta kaasulle, kun ajurin matala murina tienmutkan takaa sai hänet vilkaisemaan taakseen. Isotalon äijän ikivanha Tesla oli helppo tunnistaa ja Sampi sammutti koneensa huokaisten. Mitähän vanha juoru-ukko tällä kertaa halusi?
Tesla pysähtyi aivan keruukoneen viereen ja sammutti moottorinsa. Ajoneuvon sisältä kuuluva matala vonkaisu sai Sammen irvistämään. Isotalolla olisi edessään kallis vaihdelaatikon vaihto, jos tuolle ei tehtäisi mitään.
Ajurin ovi heilahti sivulle ja Isotalon Martti kömysi ähkäisten jaloilleen. ”Aamuja”, hän tervehti.
”Aamuja”, Sampi vastasi. ”Mitä Martille?”
Vanhempi isäntä kiipesi pellonpientareen päälle ja vaikka Sampi olisi halunnut säilyttää kiireisyyden mielikuvan, oli naapurin mies sen verran pitkäaikainen juttukaveri, että ei hän kehdannut. Hän kääntyi istumaan sivuttain tuolissaan, nojaten kyynärpäät polviinsa.
”Liekö uutiset luit, ennen kuin lähdit aamulla menemään?” kyseli Martti.
”Jotain silmäilin kahvikupin ylitse, mutta en mitenkään ihmeemmin. Mitäs siellä?”
”Etusivun juttu Torisanomissa. Mitä lie olet lukenut. Se Karislahden tila on saanut taas lisäluvat laajennukseen. Nyt menee jo Mustasuon maat ruoppaukseen ja viinipelloksi!”
Sampi suoristi selkäänsä ja katsoi kohti länttä. Välissä oli useampia peltoja, maantie ja sen takana juokseva kapea joki, mutta hänen vaaransa oli sen verran korkea, että sieltä saattoi nähdä Karislahden viinitilan kiiltävät peltihallit, jotka taittoivat auringonvaloa suoraan hänen silmiinsä. Tila oli saanut uuden omistajan viitisen vuotta sitten, Uusmaalta lähtöisin olevan Tauno Karislahden, joka oli muokannut yhdessä kesässä vanhoista maitonavetoista ja niityksi menneistä pelloista modernin viinitilan. Suomen alati lämpenevät kesät ja pitkälle jatkuva syksy olivat mahdollistaneet pienimuotoisen viininviljelyn jo jonkin aikaa huolellisesti valikoiduilla ja talveen jalostetuilla rypäleillä, mutta Karislahden tilan väitettiin olevan yksi suurimmista ja kunnianhimoisimmista.
Sampi raapi niskaansa. ”Mistä lie mies kaivaa varansa tuollaiseen. Kuulemma menee vasta ensi vuonna ensimmäinen erä myyntiin, eikä sekään kovin suuri.”
Martti tuhahti. ”Velaks ottanut. Konkurssiin se menee, ja sitten ei jää kuin tyhjiä peltoja ja valutettuja soita. Miulla oli torni siellä suolla, hiivatta! Ei ollut ihan yksittäinen syksy, kun siitä sai niin jumalattoman karhun ammuttua. Vaan ei tänä syksynä.”
Ah, niin tietysti. Metsästys. Hän oli unohtanut.
”Valtion suohan se oli, joten minkäs–” hän ehti aloittaa, mutta sitten huuto pellolta katkaisi lauseen.
”Isä, tule äkkiä! Nyt heti!” Altto huusi ja heilutti kättään pellon koillisnurkalta, läheltä metsänreunaa. Keruukoneen terät oli nostettu ylös maasta, mutta niihin oli tarttunut jotain ohutta ja hitaasti maahan valuvaa.
”Ei voi olla”, Sampi kuiskasi. ”Ei helvetta! Ei nyt.” Hän hyppäsi maahan ja lähti juoksemaan läpi pellon välittämättä katkeavista perunanvarsista tai mahdollisista myyränkoloista, joihin hän saattaisi taittaa nilkkansa.
Hän näki sen jo puolessavälissä peltoa, mutta ei hidastanut vauhtiaan. Terät olivat nostaneet ylös perunoiden juuria ja harmaanmustia, läpimätiä mukuloita, mutta niitäkin enemmän ylös oli noussut tummansinistä ja purppuraa rihmastoa. Se oli kuin paksua hämähäkinseittiä, joka kiilteli kosteana päivänvalossa ja valutti auranvakoon niin paksua visvaa kuin hitaasti ilmassa leijuvia, sinertäviä itiöitä. Sieraimiin tunki terävä, emäksinen tuoksu, joka sai nenäontelon polttelemaan.
Altto oli ottanut tuntuvasti etäisyyttä koneeseen ja Sampi pysähtyi poikansa viereen, puristellen avuttomana käsiään nyrkkiin ja auki, leukapielet kireinä kuin ajurin jouset.
”Se iski ihan yhtäkkiä kekoon”, Altto sanoi hiljaa, kuin häntä pelottaisi isän reaktio. ”Mie jo arvasin, mutta pakko miun oli nostaa se ylös ja kattoa.”
Martti sai Sammen kiinni, hengitys vinkuen ja kainalot märkinä. Hän tuuppasi välittömästi valkoisen hengityssuojaimen molempien käteen. ”Ja nyt hiivatta naamarit naamalle ennen kuin menee liikaa sisään!” hän sähähti. ”Pitäisi aikuisten miesten tietää paremmin.”
Tiesihän Sampi, mutta oli järkytyksessä unohtanut. Hän nosti naamarin kasvoilleen, hieman Alton perässä. Poika oli ollut koneen päällä, mutta ilma seisoi tänään tyynenä. Tarkistuksessa se saisi joka tapauksessa käydä, mutta Sampi uskoi jälkikasvunsa selvinneen säikähdyksellä.
Tapani ja renki hölkkäsivät molemmat kohti. ”Mitä siel on?” hänen toinen poikansa huusi.
”Sinirihmaa!” Altto huusi takaisin saaden sekä veljensä että rengin kompuroimaan järkytyksestä.
”Älä huuda siinä!” Sampi äyskäisi vaistomaisesti, mutta kirosi sitten itsekseen. Mitäpä sitä peittelemään, naapureille oli kuitenkin pakko kertoa pesäkkeestä.
”Eipä ole noin isoa möykkyä vielä näin idästä löytynyt”, Martti kommentoi ääni vakavana. Hän vilkaisi Sampea. ”Menee koko pelto tarkistukseen. B-leima kaikkeen tavaraan, vaikka mitään muuta ei löytyisi.”
Sampi veti henkeä sisään. Päästi sen hitaasti ulos. ”Niinhän se menee.” Hän kääntyi poikiin päin. ”Lapiot käteen ja naamarit tiukalle. Tarkistakaa kaikki viiden metrin välein tästä ulospäin. Sinä myös, Jukola.”
”Emmää oikein sinirihman kanssa tahtoisi”, renki aloitti, mutta vaikeni, kun Sampi mulkaisi.
”Saattaa sitä siunkin isäsi pellolta löytyä. Parempi, kun opit nyt. Hanskat käteen, älä koske mihinkään, vaikka se näyttäis turvalliselta, ja jos jotain löytyy, peittele se takas ja merkkaa paikka. Altto, laske nyt tuo jo alas tuosta!”
”Miun eno meni rihmaan ihan toissa vuonna”, Jukola sanoi. ”Yski kuulemma henkensä pihalle, hirveät paiseet kaulassa. Äitee sano, että se ei ollut koskaan haistanut mitään niin karseaa.”
”Ei se naamarin läpi tule. Enollas kävi huono tuuri, jos se sattui iskemään ensimmäisenä kasaan. Ota nyt lapio käteen, tässä menee muutenkin koko päivä. Mie jään siulle velkaa tästä.”
Jukolan kädet puristivat hetken päättämättöminä lapionvartta, mutta sitten hän nyökkäsi ja lähti kiertämään konetta. Altto oli tällä välin laskenut terät maan alle ja lapioi parasta aikaa rihmastoa peittoon.
Sampi käveli lähemmäs, Martti perässään. ”Menikö henkeen?” äijä kysyi pojalta.
Altto pysähtyi ja pudisti päätään. ”Ei, mie jo arvasin, joten en mie pahemmin hengitellyt. Miulla ois pitänyt olla naamari kopissa, mutta se on joutunut jonnekin.”
”Ei oo näiltä seuduilta löytynyt mitään ihan hetkeen”, Martti kommentoi. ”Huomenna on kyllä kaikilla aivan varmasti maskit niin taskussa kuin kopissa.”
Sampi nyökkäsi. ”Saat käydä kylällä tarkastuksessa joka tapauksessa. Varmaan parempi jos myö kaikki, mutta hyvä, että olet kunnossa.” Hetken emmittyään hän kurotti ja puristi pojan olkapäätä. ”Lähe sie tien suuntaan, myö katotaan tuo metänreuna.”
Martti käveli hänen mukanaan läpi vihreän perunalehvästön. Sampi iski lapion maahan laajenevassa pisteiden kaaressa. Jokainen ylös kaivettu juurakko toi mukanaan ratisevan ja poikki napsuvan rihmojen verkoston, joka vuosi sinistä visvaa, värjäten maan. Rihmojen katkun pystyi haistamaan naamarista huolimatta, mutta Sammen oli pakko uskoa, että itiöitä se ei päästäisi lävitse. Martti piti sen verran etäisyyttä, että hän ei joutunut aivan pahimpaan katkuun, mutta hänen matalaääninen manailunsa kantoi juuri ja juuri Sammen korviin.
Sitten oltiin pellon perällä ja ylös nostettu lapionterä oli aivan sininen ja märkä.
He katsoivat hetken vaitonaisina edessään avautuvaa mäntymetsää.
”Pakko se on tarkistaa”, Martti sanoi.
”Tässä on kuule puolentoista metrin oja ihan just tän takia!”
”Ja jos rihma pääsee ylös noihin neulasiin, sitä on viikon kuluttua jokaisella pellolla täältä alatuuleen. Tarpeeks paha, että se on perunoissa. Tuskin Honkanenkaan välttää B-leimaa ohrassaan. Pakko se on.”
Sampi empi hetken. Mutta pakko se oli. ”Helvetta! Altto, tuo kirves!”
Varttituntia myöhemmin kaikki seisoivat Sammen ympärillä, kun tämä hakkasi lähellä pintaa olevaa juurta. Varoittamatta kirves päästi märän, rikkovan mäsähdyksen ja terän ohi karkasi pieni pilvi kidemäisiä itiöitä.
Sampi riuhtaisi aseen irti ja jäi vaitonaisena tuijottamaan juuren sisältä paljastunutta mustikkaista massaa, jota purppuraiset juonteet raidoittivat.
Hän oli hetken hiljaa. ”Tapani, soita Honkaselle. Pyydä apua ja käske tuomaan kirveitä.” Poika nyökkäsi vaitonaisena, tunki hanskat taskuunsa ja kaivoi puhelimen esiin. Altto siirtyi omia aikojaan aloittamaan toisen juurakon hakkausta sillä aikaa, kun Jukola lähti katsomaan, oliko hänellä kirvestä mukanaan.
Hetken hiljaista. ”Se tais alkaa täältä mettästä”, Martti totesi.
”Ihan läpimätä tää on”, Sampi sanoi ja potkaisi sammalta avaamaansa kuoppaan. ”Hyvä, jos ei mee naapureitten mettät kaivosta alas.”
”Haet korvauksia–”
”Sil menee talvi, kun pellosta saa ees jottain, mutta ne mettäkorvaukset on ihan senttejä kunnon tukkipuuhun verrattuna. Täs piti olla Maijan opintorahat vuuen kahen päästä. Emännän keittiöremontti. Kaikki.”
Ei osannut Martti siihen juuri mitään sanoa. Murahti vain.
***
Iltapäivä oli jo pitkällä, kun Sampi ajoi ajurinsa Karislahden pihaan.
Honkanen poikineen oli saapunut paikalle auttamaan, naama punoittaen ja julma katse silmissään, mutta minkäpä kukaan asialle mahtoi. Sampi oli itse ajanut kotiin ja ottanut yhteyden ensin Ulkolaistuhokeskukseen ja sitten kaikkiin lähipitäjän isäntiin. Vahvistuksia viestiin oli tihkunut yksi kerrallaan takaisin, kun UTK:sta soitettiin ja käskettiin varmistaa, että merkkaustyöt saataisiin valmiiksi iltaan mennessä. Poltto aloitettaisiin heti, kun vain mahdollista, vaikka sitten keskellä yötä, koska ylihuomiseksi oli melkein pakko sallia navakkaa itätuulta.
Lopulta ainoastaan Karislahti oli vastaamatta viestiin. Sampi palasi auttamaan merkkaustöissä, mutta sitten koitti kello kolme, eikä vahvistusta ollut vieläkään kuulunut. Hän yritti soittaa, mutta kukaan ei vastannut.
”Mihin se helvetan nuija on puhelimensa unohtanut!” hän manasi ja hyppäsi ratin taakse.
Hän pysäytti tilan päärakennuksen eteen, mutta kun ovikellon soittaminen ei tuottanut tulosta, käveli hän kohti hopeisia halleja. Mielessään hän muisteli, kun paikka oli vielä ollut Jänkisen maitotila. Enää ei ollut vaahteraa talojen nurkalla tai koiratarhaa kierrettäväksi matkalla tunkiolle. Katoilla upouudet, auringon mukana kääntyvät paneelit. Hiekkainen piha oli peitetty jonkinlaisella harmaalla kivituhkalla. Ei sentään asvaltilla.
Valtavat, rekanmentävät liukuovet olivat kiinni, mutta niihin upotettu pienempi kulkuovi lepäsi auki.
Sampi harppasi korkean kynnyksen yli ja pysähtyi hetkeksi antaakseen silmien tottua.
”Päivää”, kuului kysyvä tervehdys pimeydestä.
”Päivää”, hän vastasi. ”Väinölän Sampi tuolta joen suunnalta. Tauno Karislahti tavattavissa? Olisi asiaa.”
Hahmo astui lähemmäs ja paljastui siisteihin vaatteisiin ja vitivalkoiseen takkiin pukeutuneeksi, vyötärölihavaksi mieheksi, joka riisui parasta aikaa mustia lateksihanskoja käsistään. ”Tässähän minä. Väinölä, sanoit? Taidettiin tavata, kun tilalla oli avoimet ovet silloin vuosi pari sitten.”
Sampi tarttui miehen ojentamaan käteen. ”Ollaan myö taijettu nyökätä senkin jälkeen kerran pari ruokakaupassa, mutta silloin kunnolla joo.”
”Mikäs sinut tänne tuo? Pelloilla näkyy jo kovasti koneita, joten luulisi sinunkin olevan sadonkorjuussa.”
”Siitä tulinkin sanomaan. Laitoin viestiä kaikille tiloille, mutta täältä ei tullu vahvistusta. Poika löys tänä aamuna sinirihmaa pellolta. Iso kasa ja sitä löyty mettästäkin. UTK laittaa koko kylän tarkistukseen. Pitäis alottaa heti, kun vaan mahollista.”
Karislahti meni hiljaiseksi ja häneltä kesti kauan nyökätä vastaukseksi. Hänen ilmeensä kiristyi, mikä sai Sammen huomaamaan hänen poskiaan kirjovat verisuonet. Ei tarvinnut miettiä, kuka tällä tilalla suoritti laadunvalvontaa. ”Vai niin. Pahoitteluni peltojen puolesta.”
”Enemmän se mettä harmittaa, mutta kiitos. Siitä tarkistuksesta?”
”Meillä tarkistetaan pellot kerran viikossa, edellisen kerran toissapäivänä. Riittänee UTK:lle, mutta voin soittaa ja kysyä.”
Sampi nyökkäsi. ”Asia sitten sillä selvä.”
Hänen silmänsä alkoivat vähitellen tottua hämärään ja hän siirsi katseensa Karislahden olan yli.
Viimeksi hänen täällä ollessaan halli oli ollut lähes tyhjillään, mutta nyt mattapintaisten metallisäiliöiden rivit kulkivat seinästä seinään, putkien ja kulkusiltojen mutkitellessa niiden päällä. Lattiantasossa halli oli yhtä sokkeloa, eikä tankkien välistä kauas nähnyt. Aurinko siivilöityi sisään korkealla olevista ikkunoista ja valo paljasti hallin olevan kauttaaltaan pölytön. Ilma oli ovensuussakin kylmää ja raikasta.
Karislahti hymähti hymy suupielessään. ”Täyttynyt sitten viime näkemän, eikö?”
”Onhan tuo. Tosin, täytyy myöntää, että luulin nykyajan viinitynnyreiden olevan isompia.”
Karislehti teki vähättelevän eleen. ”Isoilla Ranskan ja Italian viinitiloilla varmasti. Näin kaukana viinin sydänmailta täytyy erottua joukosta. Minun tilallani kokeillaan ja innovoidaan. Jokainen erä on uusi ihmeellisyys, jossa tehdään jotain, jota ei olla koskaan aiemmin koeteltu. Mutta… ja tätä ei sitten lehdistölle myönnetä, on tämä vielä vähän enemmän arvailua kuin tiedettä. Tai taidetta, jos sen haluaa ilmaista positiivisesti. En itse näe syytä panna tulemaan kymmenentuhannen litran satsia, jos on riskinä, että sitä ei vain kertakaikkisesti voi juoda.”
Sampi nyökkäsi. ”Käy järkeen. Mutta ilmeisesti arvailu osuu edes joskus oikeaan?”
Karislahti hymyili tyytyväisesti. ”Suurin osa tästä on vielä kaukana kypsyydestä. Nämä ensimmäiset”, hän sanoi ja viittasi vasemmalleen, ”jo kehtaa laittaa myyntiin ensi kesänä, mutta eivät ne mitään priimaa tule olemaan. Alkaapahan projekti kuitenkin tienaamaan takaisin. Mutta kyllä se paras tavara on vasta pantu aluilleen. Siitä tulee sitten juomaa!”
”Liekö verraten millaista, jos saa kysyä? Täytyy tunnustaa, että kyllä se kalja on itselle paremmin maistunut.”
Karislahti heilautti kättään vähättelevästi, mutta Sampi erotti innon miehen äänestä. ”Uusiahan tässä ollaan, mutta minulla on miehiä töissä, jotka ovat olleet paljon isommillakin tiloilla tekemässä. Ranskassa ja Etelä-Euroopassa. Kaliforniassa ennen vanhaan. Meillä on vanhat opit, mutta suomalaisilla rypäleillä, suomalaisella erikoismaulla. Tästä maasta tulee jotain, mitä kukaan ei ole aiemmin saanut laitettua viiniin. Ja me kehitymme aivan koko ajan. Uusia makuja, uusia tapoja tehdä viiniä.”
Hän katsoi Sampea uteliaasti. ”Sopiiko maistattaa, nyt kun tuli puheeksi?”
Sampi mietti. Merkkaustyöt olivat olleet loppusuoralla, kun hän oli lähtenyt. Lähes koko metsä siinä oli mennyt. Altto ja Tapani olivat menneet Honkasen tilalle avuksi ja sinne kai hänenkin pitäisi lähteä.
”No jos yksi lasinpohja?” hän sanoi.
Ei mennyt kuin hetki, kun hän löysi itsensä seinän vierustalta. Karislahti nappasi hyllyltä paksun, jalattoman viinilasin, johon hän laski pienestä pönkästä pöydänkulmalla. Sampi katsoi viiniä valoa vasten. Neste oli tummaa ja juoksi paksuina puroina alas lasin pintaa. Siivilöityvä valo sai sen syttymään kymmenessä punaisen sävyssä, tummin lähes yhtä mustaa kuin kevätmulta.
Viini imeytyi suoraan kielen lävitse. Maku oli päätähuimaavan vahva. Jopa liiaksi. Irvistystä oli miltei mahdotonta pidätellä. Tuntui kuin olisi kumonnut kokonaisen kolpakon yrttiviinaa. Hänen kielensä makunystyrät kipristelivät tuskasta.
”Jep, kyllä se ihan aitoo tavaraa on”, hän sai kakaistua.
Karislahti hymyili kohteliaasti. ”Vaatii totuttelua, tämä korkean tason tavara. Ja ei se tuoreena ole, mitä se voi olla. Tässä tehdään pulloja kellareihin, pitkään juoksuun, kypsytykseen. Keräilijöille. Historiaan.”
”Vaatii varmaan miesvoimaa tuo keräily ja jalostus”, Sampi sanoi, yrittäen vaihtaa puheenaihetta johonkin, joka ei vaatinut häntä maistelemaan lisää.
”Koneethan sen pitkälti hoitavat. Automatiikka. Enemmän minulla on väkeä tuotesuunnittelussa. Toki tankit vaativat oman huoltonsa, hallien ylläpito tietyn määrän tunteja, mutta sellaista työvoimaa saa kyllä palkattua. Nytkin on haku päällä. Osa-aikainen jäi äitiyslomalle.”
”Miten osa-aikainen?” Sampi kysyi, miettien metsäänsä, josta olisi aamulla jäljellä enää tuhkaa ja muutama kannontynkä.
”Kymmenisen tuntia viikossa, joustava. Hallit pitää putsata, mäskiastioita tyhjentää. Sen sellaista.”
”Jaa niin. Ihan sillä kysyn, kun miulla saattaisi olla tyttö pienen taskurahan tarpeessa.”
***
Sampi jaksoi hädin tuskin nostaa jalkojaan routaisten multapenkereiden ylitse tapellessaan tietään ylämäkeen. Hengityssuojain painoi kipeästi nenänvartta, nyörit pureutuvat syvälle korvien lihaan. Suussa maistui muovilta, mutta vielä hän ei uskaltanut heittää suojainta pois. Paksut työhousut roikkuivat raskaina iän kaventamilla lanteilla, mudan ja tuhkan kaakeloimina.
Hän yritti pidätellä yskäänsä, mutta keuhkoissa tuntui kuin jokin yrittäisi paeta suoraan kylkiluiden lävitse.
Lopulta hän ylitti mäenharjan ja riuhtaisi maskin kasvoiltaan. Hän nojasi hetken traktorin rengasta vasten ja yski keuhkojaan puhtaaksi. Suojaimen voimakas kemiallinen tuoksu vaihtui savuun, hikeen ja mahahappoihin.
Sampi rojahti nojaamaan selkä rengasta vasten ja käänsi kasvonsa tulosuuntaan. Valtavat tulenliekit verhosivat itsensä paksuun savuun, joka kohosi taivaalle vaihtaen väriä mustasta siniseen, siitä harmaaseen, sulautuen lopulta marraskuun pilviverhoon. Liekkien jylinä peitti alleen kaiken muun äänen.
Kaikkosten metsä oli jo yhdestoista, jonka UTK oli määrännyt poltettavaksi.
Mäenharjan ylitse kompuroi lisää miehiä ja naisia. He ilmestyivät savusta kuin haamut kuolemasta. Heidän repaleiset, tulen koskettamat paitansa roikkuivat tuhkan mustaamien kehojen päällä. Sampi muisti kouluaikojen kuvan kaskenpoltosta ja pienestä tytöstä tuijottamassa toivottomana kohti katsojaa.
Hän tajusi yhden tulijoista Altoksi, kun tämä oli muutaman metrin päässä. Heidän katseensa kohtasivat. Viheliäinen tietoisuus siitä, että hänen esikoisensa oli jo aikuinen mies, viilsi syvältä. Paksuniskainen ja pää täynnä pellavaa. Mies parhaissa voimissaan. Kasvot tuhkan peitossa, silmät liikaa nähneet.
Ei Sampi oikein osannut muuta tehdä kuin puristaa Alton olkapäätä siirtyessään kulkemaan tämän rinnalla. Tämä painoi päätään painuksiin vastauksena.
Huomenna olisi pantava Monosten suometsä tulelle. UTK oli luvannut erikoiskalustoa, mutta siitä tulisi silti pitkät ja märät kaksi päivää. Sampea hirvitti, kuinka Monosten vanha isäntä jaksaisi suon hyisiä vesiä.
***
Sampi kuuli ulko-oven lukon surahtavan ja nojautui nojatuolistaan katsomaan eteisen suuntaan, jossa Maija tömisteli parasta aikaa kengistään kuraa ja loskaa kaakeleille. Tyttö oli ollut tekemässä pitkää vuoroa näin lauantai-iltana ja vaikutti silmiensä perusteella rättiväsyneeltä.
Tytön askel oli kuin kaksikymmentä vuotta vanhemmalla. Raskas ja ekonominen.
”Oliko rankkaa?”, hän kysyi.
”Joo, olhan se”, Maija haukotteli suunnatessaan jääkaapille. ”Pomo otti tänään vastaan jotain ulkomaista porukkaa. Ensin piti juosta pullaa ja kahveja, ja sen jälkeen ties mitä. Esitellä paikkoja, rupatella mukavia. Tiedät kyllä.”
Sampi rentoutui takaisin tuolinsa pohjalle. Seinällä mumisi jokin kauppadraama, johon hän ei ollut kyennyt keskittymään hyvään toviin. ”Mistäs olivat?”
”Saksasta itään kai. Ehkä Unkarista?”
Sampi hymähti vastaukseksi ja pitkän aikaa oli hiljaista, kun tyttö kokosi tuvan pöydällä voileipää.
”Isä?”
Hän hymähti kurkussaan osoittaakseen kuuntelevansa.
”Ne kysyi miulta, että voisinko mie ottaa lisää tunteja ens kuussa.”
”Mites koulu?”
”Ihan hyvin se menee. Kokeethan miulla enää on. Kun myö mietittiin, että myö lähettäis Annikan ja Kimin kanssa Argentiinaan kesällä. Otettais viikko aurinkoa, shoppailtaisiin, sen sellasta.”
Sampi joutui sulkemaan silmänsä. Aiemmin tyttö olisi vain pyytänyt rahaa ja sen myötä lupaa. Nyt tämä oletti, että joutuisi itse kustantamaan matkansa.
Korvaukset maatalousministeriöltä olivat tulleet vuodenvaihteessa, ja summa oli ollut niin pieni, että hän oli joutunut laskemaan numerot kolmeen kertaan uskoakseen. Kyllä sillä perheen ruokki ja siemenperunat osti, kunhan peltoihin sai taas kylvää, mutta mihinkään ylimääräiseen ei olisi missään nimessä varaa moneen vuoteen. Ehkä ei enää koskaan, kun metsästä ei ollut saanut edes sen vertaa, että sitä olisi pystynyt kutsumaan nimelliseksi. Pohjanmaalla oli myös tehty sinirihmalöytöjä, ja huhuttiin, että suurin osa korvauskassasta oli mennyt sinne.
”Arvosanat eivät sitten saa tippua. Tienaat miten hyvin tahansa, niin reissuun ei ole asiaa, jos todistus ei ole riittävän hyvä.”
”Juu, totta kai! Ei tietenkään. Kiitos, isä!”
Hänen tyttärensä kiitti häntä siitä, että sai raataa töissä. Hänen teki mieli huutaa, mutta eihän se olisi kuin säikäyttänyt tytön.
***
”No miltä se nyt maistuu sitten?”
Sampi käänsi päätään ja löysi Isotalon Martin seisomasta viereltään. Kunnantalon isossa auditoriossa soristiin vuolaasti. Karislahden viinitila oli järjestänyt lähestyvän kevään kunniaksi viininmaistelutilaisuuden, jossa kesäkuussa myyntiin tulevia viinejä pääsi koettamaan ensi kertaa. Pitkän ja raskaan talven jälkeen koko kylä oli päättänyt tarvitsevansa edes jotain viihdettä, mutta sali oli osoittautunut liian pieneksi. Puolet ihmisistä seisoskeli käytävillä ja talon isossa eteishallissa. Karislahti itse oli häipynyt hakemaan uutta erää edellisen loputtua.
Sampi otti uuden siemaisun lasistaan. Viini oli mustaa ja kuivaa kuin turvesuo heinäkuussa, mutta talven aikana sen maut olivat heränneet henkiin. Nyt hänestä tuntui kuin viini kasvaisi kiinni hänen kitalakeensa ja vaeltaisi siitä hitaasti alas. Jokainen uusi käänne toi mukanaan uuden salaisuuden, uuden maun viinin kätköistä. Se oli parempaa kuin mikään, mitä hän oli koskaan maistanut. Se oli kuin tuhannella yrtillä höystetty ruokalaji, joka parani jokaisella suupalalla. Nimenomaan siksi, koska se viipyili ja tuntui levittäytyvän hänen suunsa sisällä.
Ja Karislahden mukaan oikeasti hyvä tavara oli vasta kypsymässä?
”Ihan juotavaa, jos pitää”, hän vastasi vähätellen ja silmäili ukon täyttä lasia. ”Eikö maistu?”
Martti pyöritteli hetken lasiaan ja otti sitten siemaisun, irvistäen lähes välittömästi. ”Ei maistu, ei”, hän mutisi ja laski lasin pöydälle. ”Teennäisten ihmisten litkua. Koskaan ole luottanut ihmisiin, jotka lipittävät viiniä, kun oluttakin olisi tarjolla. Vielä vähemmän niihin, jotka tuntuvat maistavan koko samperin metän yhessä lasissa. Viinissä on rypäleitä ja alkoholia. Mistä ne pähkinät, yrtit ja savut sinne muka ilmestyvät?”
”Jaa-a”, Sampi sanoi. ”Enpä tiedä. Ei ole itellekään juuri maistunut. Mitä nyt Ellun kanssa joskus, kun on juhlittavaa.”
”Ja maistaako Sampi montakin sammalta ja kuusenkerkkää juhliessaan?”
Sampi naurahti. ”En sitten yhtä ainutta. Kyllä se punaviiniltä on maistunut. Yleensä halvalta sellaiselta. Mutta kyllähän tämä–”
Auditorion toisella puolella alkoi kuulua elämää, kun Karislahti ja hänen palkollisensa työnsivät sisään uutta tynnyriä. Ihmismassa Sammen ja Martin ympärillä harveni, kun väki ohjautui tavoittelemaan uutta lasillista. Sampi näki Maijan selittävän jotain innokkaasti muutamalle eläkeläispariskunnalle, jotka nyökyttelivät vaikuttuneen näköisinä, kun heille näytettiin pädiltä mainospätkiä. Tyttö näytti kovin ammattimaiselta suorissa housuissaan ja äitinsä pikkutakissa. Kiharat nutturalle nujerrettuina, jälleen kuten äidillään. Sammen kurkkuun tarttui jotain.
Martti oli vaeltanut istumaan katsomon alimmalle penkkiriville. Vanha, puinen taittopenkki narahti ikävästi miehen tuntuvan elonpainon alla, mutta kesti vielä tällä kertaa. Sampi siirtyi istumaan miehen kanssa pyöritellen lasia sormissaan. Tytärtään katsellen.
Karislahden ympärillä velloi kylänväkeä kuin merta majakalla.
”Ei mennyt viinitila sitten poltettavaksi”, Isotalo sanoi.
”Ei mennyt, ei.”
”Kaikki siitä ympäriltä kyllä. Teikäläisen pellot ja mettät. Jukoloiden, Honkasten, Kurkien. Meikäläisen.”
Sampi vilkaisi vanhempaa miestä. Tämä istui hieman etukumarassa ja tuijotteli viinitynnyrin suuntaan, märehtien hampaitaan. Miettien tummia ajatuksia. ”Liekö sitten, että ei rihma tuohon viiniköynnökseen niin hyvin tartu?” hän tuumaili. ”Kun ei Karislahella kai mettää pitäisi olla.”
”Lahjonut se on ne UTK:n äijät”, Martti sanoi. ”Rahaa sillä nimittäin tuntuu olevan. Osti Kurkien pellot. Kuulemma vielä anteliaalla hinnalla, kun ei siihen saa mitään kylvää moneen vuoteen.”
Sampi mietti, oliko Martti levitellyt tätä teoriaa pidemmältikin. ”Ei tuo UTK sinirihman kanssa lähe leikkimään. Portugalin jälkeen EU katsoo kyllä niin tarkkaan, että menee oikein.”
Martti hymähti. ”Ei se vaadi kuin yhen samperin nuijapään, joka kuvittelee, että hänen pankkitilinsä on tärkeempi kuin yhen kylän pellot.”
”Ei ne ole mitään etelän tyyppejä siellä. Ihan paikallisii miehii ja naisii. Monosen Marun veli on maakunnan ylivastaava, Herran tähen.”
”Ei ne ole etelän etuoikeus nuo nuijapäät! Miul on kuule omissa lapsenlapsissa sellasii saamarin idiootteja, ettet uskoisi. Vaik olen miten yrittännyt. Yleismaailmallinen tauti.”
”Jos sie niin sanot.”
He vaipuivat hiljaisuuteen. Sampi toivoi, että Martti osaisi olla levittelemättä tätä juttua. Kylä oli tällä hetkellä polvillaan maassa. Kurjet olivat ensimmäinen perhe, joka oli päättänyt ottaa irti sen, mitä saivat, ja muuttaa muualle, mutta Sampi ei uskonut heidän jäävän ainoiksi. Karislahden viinitila oli kylän harvoja nousukiidossa olevia yrityksiä.
Sitä parannut keinuttaa ainutta venettä, joka näytti pysyvän pinnalla.
***
Sampi säpsähti, kun Ellu laski käden hänen olkapäälleen. Huhtikuun lopun valo virtasi pölyisten ikkunoiden läpi ja hän oli joutunut kääntämään tuvan pöydän näytön kirkkauden aivan maksimiinsa pystyäkseen lukemaan sähköpostiinsa ilmestyneitä asiakirjoja.
”Olet tuijottanut sitä jo yli tunnin”, hänen vaimonsa sanoi istuutuessaan hänen vierelleen.
Sampi vilkaisi kelloa. Ellu oli tosiaan tullut kotiin jo aikoja sitten. ”Anteeksi, en edes huomannut.”
Ellu kallisti päätään ja siristi silmiään valoa vasten. ”Karislahden viinitila?” hän luki näytön yläkulmasta.
”Tekivät tarjouksen pelloista ja mettästä.”
Ellu oli pitkän tovin hiljaa. ”Kuinka paljon?”
”Neljäsataa.”
Sampi katsoi poispäin Ellun henkäistessä. ”Mutta sehän on–”
”Huomattavasti enemmän, mitä valtion yhtiöt ovat tarjonneet.”
”Sampi, se on miltei kaksi kertaa enemmän! Sillä saa jo–”
”Talon kaupungista ja hieman säästöön. Mutta mitäs sitten?”
Tuvan toisella seinustalla televisio näytti pakollista valtion uutislähetystä Panamasta, jossa sinirihman alkulähdettä vastaan edelleen taisteltiin. Korkealta kuvattu uutiskuva näytti armeijan lentokoneita kylvämässä napalmia kilometrin laajuisen kraaterin ylle. Tulen ja tuhon keskellä sinipurppurainen rihmasto kiemurteli ja vääntelehti räjähdysmäisen kasvutahtinsa ohjaamana luoden vaikutelman siitä, että jokin elävä ja tiedostava pyrki karkuun ihmisen aiheuttamalta hävitykseltä.
Hetken vallitsi hiljaisuus, kun he molemmat kuuntelivat, kuinka Amerikan ministeriöt vakuuttivat, että rihmasto oli edelleen hallinnassa.
Ellu laski sormensa miehensä kämmenselälle. ”Mitä sitten? Sitten me etsimme töitä. Aina jotain löytyy. Hyvälle koordinaattorille on aina projekteja, vaikka sitten määräaikaisia. Ja ei meillä ole vuosikymmentäkään eläkkeeseen.”
Hänen kätensä puristui nyrkkiin Ellun sormien alla. Niiden kosketus oli kevyt, melkein arka. ”Hyvälle koordinaattorille, joo. Vaan mitenkäs äijä, jonka ainut taito on ajaa traktoria ja pitää se kulkemassa?”
”Osaathan sinä nyt muutakin. Paperit korkeakoulusta ja kaikki.”
”Siit on kolmekymmentä vuotta, kun meikäläinen on niitä taitoja viimeksi tarvinnut, saati käyttänyt. Ja kyllä työnantajat sen näkevät.”
”Aina sitä jotain löytyy”, Ellu sanoi, mutta hyvin hiljaa, varovasti. ”Altto ja Tapani ovat jo omillaan.”
”Tämän piti jäädä Altolle.”
”Onko tässä enää niin paljon jättämistä? Metsä elpyy kyllä vuosikymmenten päästä, mutta mitenkä pellot?”
”Kyllä ne saadaan kuntoon. Pitää säästää aineisiin, ottaa ehkä vähän velkaa, mutta–”
Ellu huokaisi ja nousi seisomaan. ”Siun peltosi ne ovat. Mutta älä heitä noita papereita vielä menemään. Juttele Altolle, kun se tulee kesäksi. Mihin mennessä Karislahti haluaa vastauksen?”
”Ei maininnut.”
Ellun sormet silittivät hänen harvenevien hiustensa lävitse. ”Osaat sie muutakin kuin sen traktorin”, tämä sanoi ja siirtyi aloittamaan illallista.
***
Tupa oli pitkästä aikaa täynnä puheensorinaa. Oli toukokuun toiseksi viimeinen päivä ja huomenna vietettäisiin Maijan valmistujaisia. Sukua saapuisi paikalle enemmänkin, mutta nyt paikalla oli vain perhe. Altto ja Tapani olivat palanneet kotiin opinnoistaan ja Ellu oli ottanut pitkän viikonlopun, kun koko lapsikatras oli kerrankin saman katon alla.
Sampi istui pöydän kärkipaikalla syöden miltei hajamielisesti, huomio lasten ja Ellun kanssakäymisessä. He olivat höllänneet hieman budjettia ja pitkästä aikaa pöydässä oli aitoa kanaa. Yrteissä haudutettua ja kermassa liotettua. Sampea hymyilytti, kun hän mietti millaista jupinaa Martti saisi aikaiseksi, jos ukko tämän näkisi. Hirveää tuhlausta. Porvareiden metkuja. Kaikkea sellaista.
”Yliopistolla meillä on lihaperjantai. Aina jokin liharuokalaji tarjolla, joskin se maksaa ylimääräistä, ellei se ole jauhelihaa”, Altto selitti.
Tapani nyökkäsi päätään. ”Korkeakoulussa ihan sama. Perjantaina ei kannata mennä ruuhka-aikaan yrittämäänkään ruokalaa. Aivan saatanan täynnä!”
”Se on hyvä, että pääsette kokeilemaan”, Ellu kommentoi, muistellen varmasti omia opiskeluaikojaan, jolloin aitoa lihaa oli saanut useimpina päivinä viikosta. ”Korvikkeet eivät vain ole sama asia.”
He kaikki nyökkäsivät.
Altto siemaisi viinilasistaan. ”Tämä ei varmaan ole Karislahtea?” hän kysyi.
Ellu ja Maija tuhahtivat yhteen ääneen. ”Niin kuin meillä olisi varaa!” Ellu parahti.
”Tämä tonkkakama? Karislahtea? Voi, Altto!” Maija ivaili.
Tapani maisteli omaansa ja hymähti. ”Ihan hyvää minusta. Miten erikoista se Karislahden kama sitten on?”
”Voi kuule!” Maija puuskahti. ”Se on parempaa kuin mikään, mitä olet juonut! Se on… se on enemmän kuin viiniä. Se on kuin söisit kymmenen ruokalajin illallisen yhden lasillisen aikana. Se on jotain, mitä ei pysty kuvailemaan. Se on–”
”Sisko on syvällä firman propagandan pauloissa”, Altto kuiskasi kovaan ääneen.
Maija mottasi häntä olkapäähän. ”Paraskin puhuja. Ole koskaan edes maistanut sitä! Sano sille, isä!”
Hän puhdisti kurkkuaan. ”Oli se kieltämättä ainutlaatuisen makuista. Mutta viissataa euroa per pullo? Ei, siinä kyllä tulloo miulla raja vastaan. Ei tuo hinta-laatusuhde oikeen täyty.”
”No siinä on kaikenlaista menoerää mukana”, Maija viitsi sanoa, mutta joutui myöntämään, että Karislahden viini oli aivan törkeän hintaista. Siitäkin huolimatta ensimmäinen erä oli jo loppuunmyyty. Kuin myös toinen. Ja kolmas. Neljännessä oli vielä muutamia pulloja jäljellä niille, jotka olivat valmiita maksamaan nelinumeroisia summia.
***
Sampi makasi sängyllään kädet ristittynä niskan taakse. Kuunnellen talon ääniä. Altto ja Tapani olivat lähteneet kylille iltauutisten jälkeen, aikomuksenaan nähdä vanhoja lukiokavereitaan. Heille oli teroitettu, että huomenna Maijan juhlissa olisi parempi olla selvinpäin ja skarppina. Sampi kuitenkin luotti lapsiinsa.
Nyt hän kuunteli talon lävitse kantautuvia hiipivien askelten ääniä. Yksikään hänen lapsistaan ei ollut tajunnut, miten taitavasti hän oli ohjannut talon ilmanvaihdon sitä rakentaessaan. Hän kuunteli Maijan käyskentelyä huoneessaan ja hymyili kuullessaan huoneen ikkunan avautuvan.
Hän nousi istumaan vuoteellaan, varoen herättämästä Ellua, ja katsoi ikkunasta pihalle, jossa tumma hahmo pujahti vanhalle hirsiaitalle, pulloa kädessään puristaen. Varttia myöhemmin toinen hahmo ilmestyi kesähämärästä. Hän tunnisti naapurin Annikan vihreän takin tämän livahtaessa sisään. Muutaman minuutin kuluttua aitan takana oleviin vaahteroihin heijastui makuupirtin hehkulamppujen hohde.
Hän oikaisi itsensä takaisin sängylle ja vaipui uneen. Pitäköön nuoriso hauskaa.
****
Sampi ei ollut varma, heräsikö yökkimiseen vai itkuun, mutta yhtäkkiä hän oli valveilla. Hän yritti kuunnella. Myöhäiskevään tuuli rämisytti oksia kattoikkunaa vasten, mutta jotain muuta se oli. Sitten hän alkoi erottaa vaimeaa, lohdutonta itkua. Sen jälkeen tulevasta ylenannon äänestä ei voinut erehtyä.
Hän töni Ellua, kunnes tämä heräsi.
”Maijalla on jokin hätänä”, hän sanoi matalalla äänellä, kun hänen vaimonsa sai räpyteltyä itsensä hereille.
Kello näytti vain muutamaa minuuttia yli yhden yöllä. Altto ja Tapani eivät välttämättä olleet edes kotona, hän mietti etsiessään tietään ovelle.
Hän harppoi portaat nopeasti alas. Alakerran kylpyhuoneen valo hohti valkoisena ja terävänä.
Oviaukon toiselta puolelta hän löysi tyttönsä itkemässä, selkä ja kaula tuskasta vääntyneenä pöntön ylle. Neule Maijan yllä roikkui miltei puoliselässä ja hiukset olivat hiestä märät.
”Mikä hätänä?” hän sai kysyttyä, mutta sitten hän haistoi sen. Veri alkoi jyskyttää hänen korvissaan peittäen kaiken muun, eikä hän pieneen, ohikiitävään hetkeen uskaltanut kumartua katsomaan. Tapellen sappea vastaan hän oli ottanut askeleen ja varmistanut hajun lähteen, kun Ellu ryntäsi sisään ja kumartui välittömästi lohduttamaan lastaan.
Hänen vaimonsa kurkusta irtosi niin lohduton kauhun kirkaisu, että Sampi ei olisi uskonut, että ihmisestä lähtee sellaista ääntä. Äiti kirposi lapsestaan irti ja kompuroi pakokauhuisesti vasten oviaukkoa, silmät valtavina, käsi nenän ja suun peittona.
”Sampi, onko se herranjumala!?”
Maija puhkesi parkumaan avointa itkua, mutta tämä laukaisi uuden oksennuksen ryöpyn ja pöntön veteen virtasi uusi aalto sinistä, visvaista kuonaa. Sampi erotti pitkänä miehenä jopa huoneen seinustalta pitkät, härmäiset rihmat, jotka tyttö oli suoltanut sisuksistaan. Purppuraa ja tummansinistä. Monikärhäiset lisääntymisnuput, jotka sulkeutuivat avoimessa ilmassa kuin kuolevan kukan terälehdet.
Sampi oli ylpeä mies, eikä hän koskaan tulevina vuosina pystynyt myöntämään itselleen, että häneltä kului kokonainen minuutti kerätä tarpeeksi sisua vetää t-paidan kaulus nenän ylitse ja kumartua silittämään Maijan selkää. Hän kuuli tuvan puolelta Ellun huutavan hätälinjalle heidän osoitettaan.
”Miten ihmeessä– mistä sinä oikein–” hän sai takelleltua, yrittäen siirtää tytön hiuksia pois tämän ohimoilta koskematta kuitenkaan niihin takertuneisiin rihmoihin.
Maija ei voinut muuta kuin itkeä ja kakoa, hartiat kivusta kireänä. Vatsa niin sisäänvedettynä, että sen luuli katoavan selkärankaan. Sampi yritti minimoida omaa hengitystään ja keskittyi silittämään ahdasta, pientä ympyrää tytön lapaluiden väliin. Ei hän osannut edes hyräillä mitään.
Aika tiivistyi yhteen, painavaan pisteeseen, johon he jäivät vangiksi. Lopulta valot syttyivät pihamaalle ja pelastuslaitoksen ajovalot pyyhkivät läpi tuvan ikkunoista. Sisään juoksivat ensimmäisenä UTK:n ruskeapukuiset, varpaista nenänpäähän suojautuneet puhdistusjoukot, jotka kiskoivat Sammen irti tyttärestään ja lähtivät kiikuttamaan häntä molemmista olkapäistä kohti isoa kuljetusvaunua. Yksi, aivan yhtä suojautunut hahmo piti ensihoitajia ja palomiehiä etäällä pihan toisella puolella. Takaansa hän ehti kuulla vaimonsa epätoivoisen huudon ja Maijan kivun rääkäisyn. Hänet työnnettiin sisään ja ovet paiskattiin kiinni.
***
Kolme päivää Sampi, Ellu ja heidän poikansa istuivat teho-osastolla. Kolme päivää he joutuivat vastailemaan UTK:n, ministeriön ja poliisin kysymyksiin. Kolme päivää ilman vastauksia, ilman varmuutta. Vatsoissa alati kalvava huoli ja pelko.
Sampi oli jättänyt vaimonsa istumaan Maijan sängyn vierelle, kääriytyneenä ohueen, valkoiseen suojapukuun, steriloidut kädet puristaen tytön kalpeaa käsivartta vaaleansinisillä lakanoilla.
Maijan sydänkäyrä oli hidas, mutta toistaiseksi vakaa. Tämä oli läpikäynyt kolme leikkausta, jokainen edellistä riskialttiimpi. Rihmasto oli ollut syvällä, mutta ei onneksi hermokudoksessa. Siitäkin huolimatta lääkärit olivat puhuneet tarpeesta kasvattaa vähintään toinen keuhkoista uudelleen niin pian kuin mahdollista. Vatsalaukusta ja suolistosta ei edes keskusteltu, ne oli jo leikattu ja lähetetty poltettavaksi.
Naapurin Annikan ruumis oli joutunut samaan polttouuniin. Tyttö oli kärrätty sisään vain puoli tuntia Maijan jälkeen, mutta hän ei ollut selvinnyt aamuun saakka.
He olivat käyneet läpi vaihtoehtoja. Maija tulisi elämään loppuelämänsä koneisiin sidottuna. Lääkärit pitivät todennäköisenä, että rihmasto valtaisi yksi kerrallaan jokaisen tytön elimen ja lihaksen, joista jokainen olisi korvattava, jos tyttö halusi elää. Aggressiivinen säteilyhoito ja lääkitys hidastaisivat prosessia, mutta sen pysäyttäminen oli liki mahdotonta. Yksikin eloon jäänyt itiö riitti aloittamaan prosessin yhä uudelleen ja uudelleen.
Suomessa Maija saisi sentään elää tiukan karanteenin alaisena. Missä tahansa Amerikan valtiossa hänet olisi tässä kohtaa jo poltettu. Talo myös. Ehkä jopa muu perhe.
UTK oli käynyt läpi koko heidän talonsa. Alakerran kylpyhuone oli revitty putkia myöten auki, mutta rihmaston ei uskottu levinneen kodin jätesammiota pidemmälle. Pihaa ympäröivän pellon laitaa koristi nyt valtava monttu siinä, mistä sammio oli kaivettu ylös ja viety puhdistettavaksi.
Mitään ei ollut löytynyt. Maijan ja Annikan uskottiin saaneen tartuntansa jostain muualta. Sampi oli selannut läpi kymmeniä uutisartikkeleita, joissa tapausta kutsuttiin ainutlaatuiseksi. Ennenkuulumattomaksi. Herätykseksi. Kutsuksi toimenpiteisiin.
Kylän lukiota kaluttiin läpi parasta aikaa, seuraavaksi siirryttäisiin tyttöjen ystävien ja kontaktien taloihin.
Mutta Sampi tunsi lapsensa. Hän paiskasi ajurin oven takanaan kiinni ja suunnisti talon sijaan aitalle. Sen ylempää kerrosta käytettiin edelleen nukkumiseen kuumina kesäöinä. Hän astui matalasta oviaukosta sisään huoneeseen ja antoi katseensa kiertää kahdessa sängyssä, seinän huonoissa maisematauluissa, lattian keinokuitumatossa ja oven edustan piirongeissa.
Ahdasta oli. UTK oli etsinyt täältäkin, mutta Sampi ei uskonut, että he olivat siirtäneet vasemmanpuoleista piironkia paikoiltaan.
Kaapiston takaa paljastui pieni virhe aidan tukeissa. Kolo, jonne hän oli lapsena piilottanut tavaraa ja jonka hän oli salaliittomaisesti antanut vanhimman poikansa löytää.
Hän kurotti ja veti esiin pitkän, hoikan ja läpikotaisin sinisen viinipullon. Se oli suljettu kierrekorkilla ja sen sisällä loiskui vielä tilkka nestettä. Ei etikettiä.
Ulkona hän kaatoi nesteen pihan hietikolle. Ajovaloissa se kuulsi punaisena ja tomusta tahmeana, mutta sen leikkaavasta tuoksusta ei voinut erehtyä.
Sampi tiesi tämän pullon. Hän oli nähnyt sen designista kertovan jutun paikallisuutisissa.
***
Itäinen taivas värjäytyi mustelman väriseksi, kun Sampi kurvasi Karislahden hallin eteen. Vauhti lennätti kivituhkan palasia vasten peltiseiniä ja moottori päästi vihaisen ulvaisun. Hän pakotti oven aukeamaan nopeammin ja ryntäsi hallin ovelle.
Lukossa.
Hän astui takaisin ajurille ja kaivoi rälläkän takakontista. Leikkauskiekko jyrähti käyntiin ja muutamaa hetkeä myöhemmin kipinät lentelivät, kun syntetisoidut timanttiterät kävivät töihin.
Minuuttia myöhemmin punareunainen lukkopesä kolahti sisään hallin lattialle. Sampi vaihtoi rälläkän isoon ja painavaan jakoavaimeen, punniten sitä kädessään. Valonkatkaisijan löytämiseen meni hetki, mutta pian varasto kylpi kirkkaassa, valkoisessa valossa.
Hän alkoi astella tankkien välissä. Rivistöt eivät osuneet yksi yhteen toistensa kanssa ja niiden väliin oli ripoteltu muuta koneistoa, jotka pitivät putket toiminnassa, säätelivät ilmankiertoa, ylläpitivät täydellistä lämpötilaa ja ilmankosteuden tasapainoa.
Halli ei kuitenkaan ollut loputon ja sen perältä Sampi löysi roikkuvin muovein eristetyn tilan, joka piti sisällään pienen tankin ja kokonaisen viidakon lasisia pulloja, putkia ja muita kemian työkaluja, joiden käyttötarkoitusta hän pystyi vain arvailemaan.
Hän nosti hengityssuojaimen kasvoilleen ja astui sisään.
Tankki oli kuten muutkin. Sinetöity, läpinäkymätön, painemittarein ja vuodatusputkin varustettu. Pöytien lasitavara hohti puhtauttaan, mutta lattian betoniin oli siellä täällä syöpynyt tummia roiskejälkiä.
Desinfiointiaineiden ja puhdistavien happojen alta hän erotti emäksisen löyhkän.
”Olen niin pahoillani tyttärenne puolesta”, ääni sanoi hänen selkänsä takaa. Karislahti oli astunut ääneti verhojen sisäpuolelle.
Sammen kädet kiertyivät nyrkkiin. ”Mikä mielipuoli sinä oikein olet?”
”Hän ei tiennyt koko totuutta. Tein hänelle kuitenkin hyvin selväksi, että kypsymätön viini ei ole juomakelpoista. Myrkyllistä suoraan. Tästä huolimatta tankista 2B1A on laskettu neljä päivää sitten 60 senttilitraa nestettä.”
”Minun tyttöni, minun pikku Maijani”, Sampi kuiskasi ääni tukahtuneena.
Karislahti huokasi ja pudisti päätään. ”Kaikki tämä vaiva, kaikki tämä huoli. On tässä minulla selittämistä. UTK tulee tännekin, koska totta kai tartuntaan kuolleen työpaikkaa epäillään myös.”
”Maija ei ole kuollut!”
Karislahti katsoi häntä silmästä silmään. ”Ei vielä. Ja ei ehkä koskaan. Jos hän saa tarvitsemaansa apua. Minä voin järjestää sitä hänelle. Erikoislääkäreitä. Sinirihman asiantuntijoita Keski-Amerikasta.”
Sampi ei voinut uskoa korviaan.
Karislahti levitti käsiään. ”Olemme molemmat isäntiä. Tilallisia. Meitä yhdistää syvä pragmaattisuuden perintö. Mikä vain pitää tilan pystyssä, eikö vain? Teille se on raakaa työtä, osaamista, hyvää tuuria ilmojen ja pakkasten suhteen. Minulle se on kemiaa. Oikein yhdistyvien raaka-aineiden riemulaulua. ” Hän hieroi leukaansa. ”Tietääkö Väinölän Sampi ruokalajia nimeltä fugu? Se oli japanilainen, pallokalasta valmistettu ateria. Väärin käsiteltynä pienikin suupalanen pystyi tappamaan aikuisen miehen. Kyseinen kala on tietysti nykyään kalastettu sukupuuttoon, mutta aikoinaan se oli yksi maailman arvostetuimmista ja kalleimmista herkuista. Kuolettavin myrkky kätki sisäänsä täydellisimmän maun.”
”Mutta eihän sinirihmasta-”
”Minä olen juonut sitä. Te olette juonut sitä. Puhdistettua, tiivistettyä rihmaston visvaa. Alkoholi reagoi sen kanssa. Oikein siivilöitynä, oikein kypsytettynä, maailman tappavimmasta organismista kuoriutuu neste, jonka makua on mahdoton kuvailla. Se on ekstaasia kielellä, sanoinkuvaamatonta. Melkein… jumalallista. Maailman huippuravintolat, kaikki keräilijät, tulevat maksamaan kymmeniätuhansia euroja yhdestä oikein jalostetusta pullosta.”
Sampi tunsi käsiensä tärisevän.
Karislahti huokaisi syvään. ”Tyttärenne kohtalo on surullinen. Mutta hän voi elää. Omalla tavallaan. Olettaen… että hän saa oikeanlaista hoitoa.”
Sammen vatsan paikalle oli asettunut palanen lyijyä. ”Mitä sinä–”
”Kyllä, hoitoa. Elinsiirtoja, huolella jalostettuja kantasoluja. Ehkä jopa täysin uuden ruumiin. Rihma ei ole levinnyt hänen aivoihinsa, eihän? Yhteiskunta ei tule maksamaan teille mitään näistä. Miksi he maksaisivat? On niin epätodennäköistä, että hoidot takaavat uhreille edes muutamia vuosia lisää elinaikaa. Mutta, se ei ole mahdotonta.”
”Jos?” hän sai kysyttyä.
Karislahti katsoi häntä sympatia silmissään. ”Minä en ole teidän vihollisenne. Minun viinitilani laajenee vuosi vuodelta. Kymmenen vuoden päästä voin nähdä, että se työllistää suurimman osan tämän kylän miehistä ja naisista. Ja minä lupaan, että turvallisuuteen panostetaan. Teidän tyttärenne kaltaista tapaturmaa ei voi enää ikinä – IKINÄ! – tapahtua.”
Sammen päässä soi Maijan sydänkäyrän tuskaisen hidas piipitys näytön mustalla ruudulla.
Karislahti mutristi suutaan ja nykäisi valkoisen takkinsa liepeitä suoremmaksi.
”Joten… mitä sanotte?” hän kysyi.
Sampi kohotti pitelemäänsä jakoavainta ja pyyhkäisi viereisen pöydän laboratoriovälineet lattialle. Rikkoutuvan lasin ääni täytti huoneen.
Karislahden toinen silmäkulma värähti, mutta hymy pysyi hänen punakoilla kasvoillaan. ”Herra Väinölä… Sampi, pyydän! Tiedän, että teihin sattuu, mutta mitä hyötyä teillä on sabotoida kunnan suurimman työllistäjän–”
”Sinä tapoit minun Maijani!” hän huusi-
”No tuo nyt on täysin erheellinen–”
”Minun Maijani!” hän huusi ja löi katse punaisena itse tankkia, saaden siihen hädin tuskin aikaan edes lommon.
Karislahti valahti valkoiseksi. ”EI! Varokaa nyt vähän!” Hän syöksyi kohti Sampea. Paksut, lihaiset kämmenet ojossa.
Sampi huitaisi vaiston varassa, miltei huolimattomasti, ja vanhempi mies tippui, kun jakoavain osui vasten hänen ohimoaan.
Karislahti makasi maassa.
Sampi seisoi miehen yllä, keuhkot käyden kuin palkeet, nyrkit täristen. Hän saattoi sielunsa silmin nähdä itsensä kohottamassa jakoavainta uudelleen. Lyömässä miehen kasvoja, rintakehää, käsivarsia, vatsaa. Murjomassa, kunnes mitään ei ollut jäljellä.
Lopulta hän päästi avaimen putoamaan sormiensa välistä ja kumartui varmistamaan, että mies vielä hengitti. Hän mietti, olivatko miehen kaulan ja kasvojen paksut verisuonet aiheutuneet pelkästään pitkäaikaisesta alkoholismista vai oliko niissä sittenkin häivähdys purppuraa.
Sampi jätti miehen makaamaan hallin lattialle ja käveli ulos.
Auringon ensimmäiset säteet valaisivat vaaran rinteillä kasvavia viiniköynnöksiä, jotka olivat vasta heräämässä talvesta. Kasvit olivat selviytyneet erinomaisesti. Karislahti oli valinnut lajikkeensa huolella jalostaen ja tänä kesänä hän saisi kerättyä kaksinkertaisen sadon viime vuoteen nähden.
Jokien ja teiden toisella puolella erottuivat aamun usvassa naapureiden pellot, joista melkein kaikki kuuluivat nykyään Karislahdelle. Monille niistä hän saisi istuttaa jo tänä kesänä.
Sampi katseli kotiseutuaan hetken verran. Sitten hän kaivoi puhelimen esiin, etsi tietyn ryhmän kontakteista ja antoi puhelun soida.
Vähitellen uneliaita kasvoja alkoi ilmestyä näytölle. Enimmäkseen kylän talojen nuoria, joitakin jotka olivat selvästi vielä hereillä edellisen illan jäljiltä.
”Herätelkääs vanhempanne”, Sampi sanoi. ”Kyllä meillä on vielä yksi tila, joka on poltettava.”