”Măria aprĕsta! Trōxima măriee merart yenāi! Kuningatar tulee esiin! Saapukaa katsomaan kuningattaren kruunajaisia!”
Hovin airuet olivat kiertäneet Marimean, kuningattaren kaupungin, katuja auringonnoususta alkaen. Tiedottaminen kuului protokollaan, vaikka pääkaupungissa tuskin oli yhtään kansalaista, joka ei tiennyt, mitä häneltä puoliltapäivin odotettiin. Tuolloin tuore kuningatar käyttäisi ensimmäisen kerran oikeuttaan tulla yhtä aikaa kauttaaltaan kaikkien katsomaksi.
Jalokiviseppien kortteleissa kävi kuhina. Kruunajaisia vietettiin hyvin harvoin alle puolen vuosisadan välein. Sen suurempaa kunniaa kuin saada oma kivi Măriumin kuningattaren kruunuun ei ollutkaan, ja kruunusta käsin kiven vaikutus ulottui koko valtakuntaan.
Poikkeuksiakin oli, kuten jalokivimestaritar Ārana Mostel, joka oli korkannut ensimmäisen quiva-pullon heti herättyään eikä ollut koskenutkaan töihin.
”Ei kiinnosta, ei kiinnosta…” hän toisteli itsekseen, jo aavistuksen epäselvästi.
Xestor ei vastannut, yritti vain näyttää kiireiseltä, vaikkei mestaritar ollut antanut oppipojalleen mitään tekemistä koko aamupäivänä.
”Miksen voinut syntyä muutama vuosisata sitten, jolloin stagniitti vielä teki kauppansa kuin suolakala!”
Mostelin killan ylpeys oli tomunharmaa, hämmästyttävän kova kivi, jonka voima oli estää asioita muuttumasta. Vanhoina hyvinä aikoina stagniitti oli usein ollut varteenotettava vaihtoehto kruunukiveksi, mutta viimeistään kuningatar Măria Ĭmpetus 7:n suosima uudistusmielinen politiikka oli sysännyt sen kauas pois muodista. Nykyisinä aikoina lähinnä historioitsijat ja kiviharrastajat muistivat stagniitin olemassaolon.
”Ārana, sinä vanha kanttura!” kajahti kumea ääni pajan ovelta.
Tulija oli mestaritar Feyya Azeyen, jonka pajalla hiottiin nykyään erittäin suosittuja amerdeja, muutoksen kiviä. Azeyen oli Mostelin luontainen arkkivihollinen, ja hänen kivensä oli vedonlyönnissä yksi suurimmista ennakkosuosikeista.
Mestaritar Mostel ei edes vaivautunut kohottamaan katsettaan lattiasta, mikä oli äärimmäisen epäkohteliasta, mutta Azeyen ei antanut sen häiritä.
”Huomaan, että olet alkanut juhlistaa meidän voittoamme jo etukäteen”, Azeyen murjaisi ja iski silmää. ”Kunpa kaikki killat luottaisivat naapureihinsa niin kuin te!”
Vastausta odottamatta Azeyen kääntyi kannoillaan ja poistui näyttäen selkää pajan emännälle. Tökeröt ja ilmeisen tahalliset etikettivirheet eivät olleet kilpailevien kiltojen välillä mitenkään tavattomia, mutta Xestoria puistatti moisen käytöksen todistaminen lähietäisyydeltä.
”Mestaritar, meidän täytyy lähteä!” hän viimein puuskahti Azeyenin kadottua nurkan taakse. ”Aurinko on jo melkein huipulla!”
”Alombra, poikaseni, kuu nouskoon! Aurinko saa tänään minun puolestani painua veturilehmän ahteriin.”
”Entä jos meidät kuitenkin valitaan?”
”Sinä saat edustaa meitä jos niin kovasti haluat. Nauti nyt kun teikäläinen lopulta nousee valtaistuimelle. Tästä ei hyvää seuraa, sano minun sanoneen!”
Xestoria ei tarvinnut kahdesti käskeä. Jalokivimestarin oppiin pääseminen oli ollut hänelle oikea onnenpotku, harvinaislaatuinen tilaisuus päästä kiinni arvostettuun ammattiin, eikä hän todellakaan aikonut kieltäytyä hänelle tarjotusta kunniatehtävästä. Hän kahmi nopeasti pajasta mukaansa kaikki valmiin näköiset kivet, joita hän löysi neljä, ja heitti ne kassiinsa. Mestaritar Āranan valitus vaimeni hänen korvissaan, kun hän livahti pajan ovesta ja liittyi kuningattarellista keskusaukiota kohti virtaavaan päiden vuohon airuiden kuulutusten yhä kaikuessa kapeilla kaduilla.
***
Kuningattarellinen keskusaukio oli vaikuttava paikka jopa Marimeassa, jossa talot koristeltiin niin näyttäviksi ja huomiota herättäviksi kuin niiden omistajien varallisuus suinkin antoi myöten. Aukio oli rakennettu yhdistyneen Măriumin valtion ollessa vielä nuori, tarkoituksena mahduttaa sinne tarvittaessa koko pääkaupungin väestö yhdellä kertaa. Vuosisatojen vieriessä väkiluku oli kuitenkin jatkuvasti noussut, ja nykyään osa joutui seuraamaan tapahtumia kauempaa eneris-peilien välityksellä.
Nelikulmaista aukiota ympäröivät valtakunnan tärkeimpien voimien tyyssijat: kuningattarellinen palatsi, matriarkaatin keskushallintorakennus, yliopisto ja jumalten temppeli. Kustakin rakennuksesta kulki aukion yli pitkä kaarisilta keskellä kohoavaan Näyttäytymistorniin. Sillat näyttivät Xestorista huomattavasti viime näkemää tukevammilta. Ne oli rakennettu kokonaan uudestaan sen jälkeen kun palatsiin johtava yhdyssilta oli muutamaa kuukautta aiemmin romahtanut surmaten kuningatar Măria Ĭmpetus 11:n ja kaikki hänen kolme tytärtään.
Xestoria onnisti: hän onnistui juuri ja juuri ujuttautumaan sivukujalta yhdelle aukiolle johtavista bulevardeista, jolta näki tornin. Oli jälleen hyötyä olla vieläkin laihempi kuin läpeensä ulkonäkötietoiset marimealaiset keskimäärin. Aukiolle asti ei ollut enää mitään asiaa, mutta ainakin hän voisi sanoa nähneensä kruunajaiset omin silmin, vaikkakin kaukaa. Hän oli syntynyt edesmenneen kuningattaren lyhyen valtakauden alussa, joten tilaisuus oli hänen ensimmäisensä.
Tunnelma oli sekä harras että kiihtynyt. Kruunajaiset koskettivat aina koko valtakuntaa, mutta nyt ilmassa oli tavallistakin enemmän jännitettä. Koskaan aiemmin Măriumin historiassa hallitsija ei ollut kuollut ennen aikojaan – eikä prinssistä tullut kuningatarta.
Vedonlyönti kruunuun valittavista neljästä jalokivestä oli suosittua, erityisesti siitä, minkä omista neljästä voimakivestään edellinen kuningatar oli valinnut jälkeläiselleen. Valinnat oli tehty kunkin lapsen syntymän hetkellä, tosin poikalapsen tapauksessa lähinnä muodon vuoksi, ja ainoastaan matriarkkain sisin neuvosto oli näistä tietoinen. Măria Ĭmpetus 11:n kivet olivat olleet kauneutta korostava beoniitti, luovuuteen kannustava briemi, rohkeutta suova valoridi sekä ystävyyttä vaaliva amiaani. Vaikka prinssi Dayan oli esikoinen, miespuolisena hänelle tuskin oli liiennyt kaikkein voimallisinta perintökiveä, joten suosituimmat veikkauskohteet olivat beoniitti ja amiaani.
***
Aurinko saavutti korkeimman pisteensä. Palatsin kellot soittivat kruunajaismarssin ensisävelet, ja hiljaisuus laskeutui. Aukiolla odottavien kansalaisten katseet kääntyivät etelään kohti palatsia.
”Dayan Fĕrio, mĕra vīsam ex elyā! Prinssi Dayan, hän, joka ei enää ole näkyvillä!” kajautti ylipapitar Milnega Oyxe kumealla äänellään.
Palatsista torniin johtavalle sillalle ilmestyi pitkä, kauttaaltaan kiiltävään mustaan kaapuun verhottu hahmo, joka alkoi astella siltaa pitkin hitain askelin rumpujen lyömässä tahdissa. Samaan aikaan oman matkansa aloittivat, kukin taholtaan, keskushallintorakennuksesta ensimmäinen matriarkka Agarna Mēr, kuningattarellisesta yliopistosta rehtoritar Yāyama Brager, ja temppelistä ylipapitar itse käsissään kaksi koristeellista lipasta, joista löytyisi tieto kahdesta ensimmäisestä kruunukivestä.
Kuten perinne saneli, kaikki neljä saavuttivat tornin huipulla olevan pyöreän tasanteen samalla askeleella. Nelikko käännähti kukin kohti omaa tahoaan.
”Rakas edesmennyt kuningattaremme Măria Ĭmpetus 11 – Kuu iäti purjehtikoon hänen valonsa seurassa – on jättänyt perintönsä”, ylipapitar julisti ja avasi juhlallisesti ensimmäisen lippaan, jota koristivat sinikultaiset kuviot.
”Amiaani, ystävyyden kivi!”
Vedonlyöjät olivat siis olleet oikeassa!
Väkijoukko osoitti suosiotaan kellojen soittaessa ystävyyden tunnussävelet. Amiaani ei ollut poliittisesti merkittävä kivi, mutta ainakin prinssi itse saisi olla tyytyväinen, sillä tämä nimenomainen kivi tekisi epäilemättä varsinkin hänen omasta elämästään mukavamman. Musiikin vaiettua ylipapitar Oyxe tarttui toiseen rasiaan, jonka väritys näytti kaukaa katsottuna samalta mutta jonka kaiverrusten Xestor tiesi olevan erilaiset.
”Oraakkeli – hän joka näkee – on katsonut tulevaan ja valinnut kiven, joka parhaiten sitä kuvaa.”
Ylipapitar piti tauon, sillä hän tiesi, miten merkittävä vaikutus Oraakkelin ennustuksella oli jokaisen măriumilaisen elämään. Kyynikot eivät uskoneet, että Oraakkeli todella pystyi näkemään tulevaisuuden, mutta hänen valitsemansa voimakivi vaikutti merkittävästi heidänkin elämiinsä, ja koko valtakunnan kehityssuuntaan. Yleinen näkemys oli, että mitä oikeampaan ennustus osui, sitä helpompi kiven taikavoiman oli sitä vahvistaa.
Viimein ylipapitar raotti lippaan kantta. Odottava hiljaisuus laskeutui.
”Teveria, totuuden kivi!”
Totuuden melodian kaikuessa aukiolla alkoi välittömästi ennustuksen käytännön vaikutusten puinti. Mikäli Oraakkeli oli osunut oikeaan, järisyttäviä paljastuksia voisi tapahtua milloin hyvänsä. Tavallinen kansalainenkaan ei ollut turvassa, sillä kiven voima saattaisi luoda kiusallista valoa pienimmänkin salaisuuden ylle. Măriumissa, jossa se, miltä asiat näyttivät, oli tärkeämpää kuin miten ne todellisuudessa olivat, salaisuudet olivat olennainen osa jokapäiväistä elämää.
”Prinssi ja matriarkat vetäytyvät nyt tekemään omat valintansa!” Milnega Oyxe julisti, ja korkeimman vallan edustajat lähtivät keskustornin tasanteelta paluumatkalle kohti omia domeenejaan.
***
Kahden jäljellä olevan voimakiven valitseminen saattoi kestää pitkälle iltapäivään, mutta harva oli valmis luovuttamaan vaivalla jonottamansa paikan väkijoukossa. Ainoastaan jokunen paahtavan auringon alla huonovointiseksi tullut tai kärsimättömän pikkulapsensa uuvuttama kansalainen raivasi tiensä pois aukiolta prinssin ja matriarkkojen pohtiessa kiviään.
Lopulta rummut ryhtyivät jälleen lyömään tahtia. Kustakin ilmansuunnasta ilmestyi tumma hahmo. Perinteinen koreografia toistui, ja neljä voimaa saavuttivat tornin huipun samalla hetkellä. Prinssi Dayan ja ensimmäinen matriarkka ojensivat ylipapittarelle kantamansa koristeelliset lippaat.
Ylipapitar Oyxe raotti ensin matriarkaatin lähettämää lipasta. Hän piti lyhyen mutta merkityksellisen tauon.
”Stagniitti, pysyvyyden kivi!”
Xestor luuli ensin kuulleensa väärin, mutta hämmentyneet ilmeet kaikkialla hänen ympärillään kertoivat toisin. Kukaan ei olisi osannut odottaa, että hänen kiltansa kivi valittaisiin. Vedonlyöjät kiroaisivat Mostelin kahdeksasti, mutta se oli pieni hinta kunniasta, jollaista he eivät olleet aikoihin saaneet. Valinta oli valtava onnenpotku myös oppipojalle itselleen. Tämän jälkeen olisi vain ajan kysymys, että mestaritar antaisi oppipojalle sukunimensä ja tekisi hänestä killan täysivaltaisen jäsenen.
Xestor Mostel…!
Xestor tiesi, että valittujen kivien mestareiden täytyisi välittömästi saapua kuningattarellisten seppien pajalle, jotta kivet saataisiin kiinnitettyä ja seremonian seuraava vaihe suoritettua. Aikaa palata pajalle herättelemään mestaritarta ei ollut, ja hän olisi luultavasti joka tapauksessa jo sammunut tässä vaiheessa päivää. Samaan aikaan ylipapitar valmistautui paljastamaan kruununprinssin valitseman kiven, mutta Xestor ei enää kuunnellut.
Olipa hyvä, että Xestor oli mestaritar Āranan asenteesta huolimatta tullut paikalle! Olisi ollut katastrofi, jollei kukaan olisi ollut edustamassa kiltaa valinnan osuessa kohdalle…
Milnega Oyxe ilmoitti kruunajaisseremoniassa toisen tauon, jonka aikana kivet toimittavat killat tapaisivat kuningatterelliset sepät. Xestor lähti pyrkimään väkijoukon läpi kohti temppeliä, jossa kaikki neljä kiveä kiinnitettäisiin kruunuun. Perille pääseminen oli haaste, sillä kukaan ei nuoren iän ja sukupuolen takia otaksunut häntä millään tapaa huomion arvoiseksi.
Lopulta Xestor saavutti temppelin ovet. Hänen onnistui saada yksi vartijoista kuuntelemaan sen verran että sai itsensä ja asiansa esiteltyä. Kun ketään muutakaan stagniittimestarittaren edustajaa ei kuulunut, hänet päästettiin lopulta sisään.
Xestor asteli kunnioittavasti kohti papittaria, mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaikka hän yritti kohteliaasti puhutella heitä ja katsoa jokaista niin paljon kuin suinkin mahdollista. Lopulta yksi papittarista kääntyi hänen puoleensa yllättävän ystävällisesti:
”Alombra, poikakulta. Kuinka voin auttaa?”
”Tuon teille pysyvyyden voiman”, Xestor automaattisesti lausui, ”kuten matriarkat ovat määränneet. Edustan Mostelin kiltaa.”
”Totta kai, herra Mostel, tervetuloa! Olen papitar Framena Eliyes. Pahoittelen viivytystä, mutta ymmärtänet, että olet aika nuori mestariksi.”
”En ole mestari, vain oppipoika. Mestarittareni on valitettavasti estynyt”, Xestor selitti, ”kiitos, että otitte minut vastaan.”
”Salyā, ymmärrän! Saisinko kivenne, jos saan pyytää?”
”Minun täytyy tunnustaa, että koska mestarittareni ei päässyt paikalle, en rohjennut itse yrittää valita voimallisinta mahdollista kiveä vaan otin mukaan useampia eri vaihtoehtoja, joista te osannette jumalattarellisessa viisaudessanne valita parhaan.”
”Ainoastaan itse kuningattaremme – Kuu alinomaa katsokoon häntä – osaa tehdä parhaita mahdollisia päätöksiä, mutta voin koettaa kokemukseni avulla tehdä parhaani. Menkäämme hieman sivummalle.”
Xestor kaivoi kassistaan neljä mestaritar Āranan hiomaa stagniittia ja asetti ne varovaisesti kiviselle pöydälle, riittävän välimatkan päähän toisistaan. Kivet olivat toinen toistaan harmaampia, mutta harjaantunut silmä näki niissä sävyeroja. Papitar Eliyes astui ensimmäisen kiven äärelle ja kohotti kätensä. Hetken keskittymisen jälkeen hän sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja kuljetti käsiään kiven yllä rituaalisin elein. Xestor yritti lukea hänen kasvoiltaan, mitä mieltä hän oli kivestä, mutta papitar oli ilmeetön.
Toinenkaan kivi ei aiheuttanut erityistä reaktiota. Kolmannen kohdalla papittaren silmät lävähtivät auki.
”Tämä se on. Olisi mitä suurin kunnia ottaa vastaan tämä voimakivi.”
Xestor ei rohjennut kysyä, eikö Eliyes olisi halunnut tutkia vielä neljännenkin kiven, vaan ojensi välittömästi papittarelle tämän valitseman kiven. Loput kolme hän sujautti varovaisesti takaisin kassiinsa. Mikäli maailma jatkaisi yllätyksellisyyttään samaan tahtiin, ne saattaisivat tehdä kauppansa piankin.
Oppipoika oli aikeissa alkaa perääntyä temppelistä, kun hänen mieleensä pullahti kysymys.
”Papitar, jos saan kysyä… uskotteko, että jokin suuri salaisuus on paljastumassa? Kun kerran Oraakkeli ennusti prinssille totuuden kiven?”
”Sanotaan, että Oraakkelin ennustukset osuvat toisinaan oikeaan, toisinaan vähemmän oikeaan.”
Xestor veti henkeä papittaren suorapuheisuudesta kauhistuneena. Toki kaduilla puhuttiin milloin mitäkin, mutta että kuulla moista jumalkaanonin viralliselta edustajalta!
”Joten älä huoli, poikaseni, en usko, että mitään merkittävää on luvassa.”
”Matriarkat eivät tyystin taida olla samaa mieltä?” Xestor intoutui kiihdyksissään puhumaan enemmän kuin oli sopivaa. ”Tuskin he sattumalta pysyvyyttä valitsivat.”
”Mā! Erittäin tarkkanäköistä sinulta. Voi olla, voi olla. Näin meidän kesken tosin, tiedäthän miten tarkka matriarkaatti on asemastaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun he ovat ylivarovaisia. On toki myös hyvä, että joku pitää huolta myös perinteistä tässä yhä nopeammin muuttuvassa maailmassa.”
”Toivottavasti olette oikeassa.”
”Aika näyttää ja kuu valaisee”, papitar Eliyes totesi hymyillen. ”Nyt riennä kertomaan ilouutiset mestarittarellesi. Minun taasen on kiiruhdettava viemään kivi kiinnitettäväksi. Kiitos vielä kerran tästä erityislaatuisesta stagniitista. Kunnia Mostelin killan! Ja prinssi Dayanin!”
Xestor kiitti mitä kohteliaimmin ja perääntyi temppelistä irrottamatta katsettaan papittaresta, kuten kuului.
***
Kun sepät olivat saaneet työnsä valmiiksi, neljän voiman edustajien marssi kohti Näyttäytymistornia toistui vielä kertaalleen. Tällä kertaa sinikultaisessa arkussa ylipapittaren käsissä oli valmiiksi koottu kruunu.
Tornin huipulla kolme naista tarttuivat prinssin mustaan kaapuun ja vetivät sen yhdellä nopealla liikkeellä hänen yltään. Väkijoukossa kävi kohahdus, aivan kuin joillekuille olisi vasta nyt selvinnyt, että Măriumia hallitsisi vastedes mies. Yhtä kaikki, Dayan sai yleisön jakamattoman huomion. Kuningatar eläisi pitkän elämän, pidemmän kuin kukaan alamaisistaan.
Xestor tarkasteli alastomana kansalleen näyttäytyvää hallitsijaansa ja tunsi ylpeyttä. Dayan oli vain joitakin vuosia häntä vanhempi, ja luultavasti kaunein mies, jonka hän oli ikinä nähnyt. Hänen pronssinen ihonsa suorastaan hehkui auringon loisteessa ja sai jäänsiniset hiukset näyttämään entistäkin huomiota herättävämmiltä. Ne hän oli saanut isältään, kuningataräitinsä valitulta puolisolta, joka oli kotoisin merten takaa jostain kaukaisesta maasta, jonka nimen Xestor oli unohtanut. Ei sikäli että oppipoika olisi koskaan luonnossa jäätä nähnyt, mutta hän oli oppinut sanan kaupunkilaisten puheista. Hiuksiin sointuvat siniset silmät Xestor kuvitteli mielessään, samoin kuin vuoristomaakuntien lumipeitteiset vuoret.
”Mērac ĭmpeta mee, Măriaa Ĭmpeta Decoyda! Katsokaa hallitsijaamme, Măria Ĭmpetus 12:tta!”
Kansalaisten katseet nauliutuivat kuningattareen, joka vielä hetki sitten oli ollut prinssi.
***
Kuningatar puhkesi puhuttelemaan kansaa, mutta Xestorilla ei ollut aikaa jäädä kuuntelemaan. Hän ujuttautui tungoksen läpi ja suuntasi nopeinta tietä takaisin pajalle. Hän toivoi, ettei mestarittaren lyhty olisi vielä kokonaan sammunut.
Ārana Mostel makasi divaanillaan tyhjä pullo kädessään. Uutisten kertominen joutuisi odottamaan. Xestor ei kuitenkaan voisi jättää mestaritarta ennen tämän virkoamista, koska tieto väistämättä kantautuisi perille jotain kautta. Ei kestäisi kauankaan ennen kuin kaikki naapuripajoissa tietäisivät.
”Kun kuitenkin palat halusta kertoa”, mestarittaren karhea ääni raakkui yhtäkkiä, ”sanohan nyt, ketkä valittiin?”
”Meidät!” Xestor kiljaisi malttamatta pidätellä hetkeäkään.
”Keksisit parempia vitsejä. Selkääsikö kaipaat?”
”Totta se on! Kysy keneltä tahansa. En tohtisi vitsailla tällaisesta.”
Mestarittaren verestävät silmät aukenivat.
”Jos nyt leikitään, että puhut totta, minkä kiven veit? Niitä oli vitriinissä kolme valmiina.”
”Löysin neljä. Ja vein kaikki näytille, koska en halunnut tehdä virhettä. Papitar teki valinnan, ei hätää.”
”Neljä? Olen perin varma, että niitä oli kolme. Oletko varma, että hallitset oktaalijärjestelmän? Näytähän, mitkä jäivät jäljelle”, mestaritar komensi vaikuttaen unohtaneen epäilyksensä.
Xestor asetti kolme toinen toistaan harmaampaa stagniittia varovaisesti pöydälle. Mestaritar vilkaisi niitä nopeasti ja tuhahti.
”Tuossa ovat kaikki kolme valmista kiveäni! Mokoma valehtelija, odotahan, kun pääsen tästä ylös!”
”Ārana, rakas naapurini!” kujersi tuttu ääni ovelta.
Tällä kertaa mestaritar Azeyen kuulosti melkeinpä ystävälliseltä. Mostel vilkaisi Xestoria katse hämmentyneesti harittaen.
”Onneksi olkoon! En tiedä, kuinka tämä on mahdollista, mutta kohtalon joki on mutkainen.”
”Feyya. Johan on aikoihin eletty. Et pahastune, jollen nouse tervehtimään.”
”En sitten lainkaan. Ja täytyy kehua, että valitsemanne kivi on paljon vaikuttavampi kuin olisin sinulta osannut odottaa!”
Azeyen peruutti ulos pajasta kohteliaasti mutta sai eleen näyttämään korrektiudestaan huolimatta ivalliselta.
”Se on siis totta! Mutta mikä ihmeen kivi kruunuun päätyi, jos kaikki stagniitit ovat edelleen täällä?” Mostel tivasi Xestorilta.
”Se oli kenties hieman haaleampi kuin muut. Papitar vaikutti varmalta valinnastaan.”
”Haaleampi… Papitar kuka?”
”Framena Eliyes, muistaakseni.”
Mestarittaren silmät laajenivat.
”Mistä löysit kiven?”
”Työpöydältänne, mestaritar. Ei kai se vaan ollut keskeneräinen?”
Ārana Mostel ponnahti pystyyn tarmokkaammin kuin hänen olisi uskonut siinä tilassa kykenevän ja hoippui ulos ovenkarmeja pitkin. Xestor juoksi hänen peräänsä.
Mestaritar pysähtyi päästyään lähimmälle aukiolle, jonka eneris-peili näytti koostetta kruunajaisista. Nähdessään lähikuvan kuningattaresta kruunu päässään hän päästi vertahyytävän parahduksen ja vajosi polvilleen.
”Mikä hätänä?” Xestor kysyi varovaisesti kunnioittavan matkan päästä.
”Sinä kirottu! Olet tuhonnut Mostelin killan, mutta sitä varmaan halusitkin! Oletko koko ajan ollut Azeyenin kätyri?”
”Anteeksi, mestaritar, en ymmärrä…” Xestor sopersi hädissään.
”Katso silmilläsi! Tuo kivi ei ole stagniitti.”
Toden totta: haaleanharmaa kivi kruunussa hehkui väärällä tavalla.
”Sinertävä aura… amerdi.”
”Amerdipa hyvinkin! Käytin sitä stagniitteja hioessani niiden vahvistamiseksi vastavoiman avulla. Ja nyt se on kuningattaren kruunussa, paikalla jossa pitäisi olla minun kätteni työ. Häivy silmistäni, äläkä palaa takaisin! Tiesin, että oli virhe ottaa oppipoika…”
Xestor peruutti entisen mestarittarensa luota katsettaan tästä irrottamatta kunnes häntä ei enää näkynyt väkijoukon läpi, ja juoksi itkien sivukujalle.
***
Xestor harhaili päämäärättömästi pitkin Marimean loputtomia kujia vielä auringon laskiessa. Taloista kuului juhlinnan ääniä, mutta kadut olivat alkaneet hiljentyä. Lopulta hän saapui syrjäiselle tyhjälle aukiolle. Hän lysähti istumaan kiveykselle läpeensä voipuneena.
Vielä iltapäivällä Xestorilla oli ollut edessään lupaava tulevaisuus. Jos hän olisi vain luottanut itseensä ja valinnut minkä tahansa muista kivistä, hän olisi nyt sankari. Kilta oli ollut hänen perheensä, mutta nyt kaikki oli mennyttä.
Xestorin synkät mietteet katkesivat valon välähtäessä aukion hämärässä. Eneris-peili oli herännyt, luultavasti näyttääkseen yön kulkijalle vielä viimeisen kertauksen päivän tapahtumista. Xestor nousi ja lähti kävelemään poispäin.
Sitä kirottua kruunua väärine kivineen hän ei halunnut nähdä enää kertaakaan.
”Xestor, poikaseni, varro tovi…”
Peiliin olivat ilmestyneet papitar Eliyesin väreilevät kasvot.
”Pyydän anteeksi sinulle aiheuttamaani tuskaa, mutta kyse on jostain todella suuresta. Kuuntele hetki, ole hyvä.”
Xestor oli niin voipunut ja typertynyt ettei saanut vastattua mitään.
”Myönnän johtaneeni sinua harhaan. Valitsin amerdin tarkoituksella. Oli suuri onni, että sinulla sattui olemaan sellainen mukana.”
”Mutta miksi? Oli meidän… Mostelin killan suuri hetki. Miksi pilasitte sen? Miksi tuhositte elämäni?”
”Toisin kuin aiemmin annoin ymmärtää, Oraakkelin ennustukset ovat aina oikeassa. On todellakin olemassa suuria salaisuuksia, joiden on korkea aika paljastua. Kuningatar Măria Ĭmpetus 11:n – hänen valonsa läpäisköön kasvoni – ja prinsessojen kuolema ei ollut onnettomuus. Heidät murhattiin.”
Xestor oli sanaton. Kuningattaren ainutlaatuinen oikeus saada kaikkien jakamaton huomio takasi hänelle pitkän iän ja horjumattoman terveyden, minkä ansiosta hän saattoi hallita yli sukupolvien. Hallitsijan elämän päättäminen väkivaltaisesti oli ajatus, jota edes pahimmat riidankylväjät eivät rohjenneet lausua ääneen.
”Mutta edes kuningattaren murha ei ole salaisuuksista synkin. Oraakkelin tarkoittaman salaisuuden täytyy olla aikakausia vanha. Oletko koskaan miettinyt, mitä kuningatar oikein aikoi sinä päivänä kun silta romahti? Koko kaupunki oli kutsuttu paikalle syytä kertomatta. Minä luulen tietäväni syyn: hän aikoi paljastaa tuon muinaisen salaisuuden, joka on jollekulle niin tärkeä, että hän oli valmis pahimpaan rikokseen sitä suojellakseen. Meidän on selvitettävä, mikä se on.”
”Meidän?”
”Jos haluat, otan sinut oppilaakseni. Se on vähintä mitä voin tehdä, kiittääkseni ja hyvittääkseni tekoni. Epävirallisesti, tietysti, mutta lupaan tarjota kaikki mukavuudet jotka soisin tytöllekin. Lyhyen tuttavuutemme aikana olen todennut sinut kekseliääksi nuoreksi, jolla on varmasti paljon annettavaa temppelille. Julkisesti kutsuisimme sinua palvelijakseni.”
Papittaren oppilas!
Papittaren palvelijakin oli sen verran arvostettu tehtävä, ettei Xestorin tarvitsisi yhtään hävetä syntymäperheensä tai kenenkään muunkaan edessä. Parempaa tarjousta hän tuskin saisi loppuelämänsä aikana.
”Olen ikuisesti kiitollinen, mutta mitä voin valmistuttuani tehdä? Papitar ei voi elää piilossa loputtomasti.”
”Alombra, oppilaani. Annetaan kuun kulkea. Mikäli aavistukseni osuvat yhtään oikeaan, muutoksen aallot kohoavat jo ulapalla.”
– – –
”Stagniitti” oli Nova 2018 -kilpailun finalisti. Novelli on osa Tero Aallon tulevaa romaania Mărium.