Pieni poika kyyhötti majan portailla rupisia polviaan halaten ja tuijotti pölyiselle pihamaalle. Yö oli ollut kylmä, ja hän oli palellut niin että oli tärissyt. Nyt hän yritti lämmitellä aamuauringossa. Oli nälkäkin, mutta hän ei noussut etsimään ruokaa. Missään ollut enää mitään syötävää. Hän oli etsinyt jo kaikki paikat ja syönyt jo kaiken edes etäisesti syötäväksi kelpaavan.
Hän oli ollut yksin jo useamman päivän, ja nälkä oli kova. Mutta nälkääkin pahempaa oli yksinäisyys ja pelko ja epätoivo. Ne puristivat hänen mahansa kovaksi solmuksi.
”Tule takaisin”, hän kuiskasi hiljaa ja puristi polviaan lujemmin. ”Ole kiltti.” Äiti oli lyönyt ja solvannut poikaansa usein, vaikka tämä oli yrittänyt kaikkensa ollakseen kiltti ja avulias. Äiti oli näet ollut arvaamaton ja suuttunut välillä sellaisista asioista, jotka eivät olleet häntä aiemmin haitanneet. Hän oli rankaissut poikaa lyöntien lisäksi jättämällä tämän ilman ruokaa.
Mutta nyt äitiäkään ei ollut enää, tämä oli hylännyt hänet kokonaan. Ajatus sai pojan mahan taas kouristumaan kauhusta. Hänellä ei ollut enää mitään, hän oli aivan yksin. Mitä hän tekisi? Mitä hänen pitäisi tehdä? Hän ei osannut enää ajatella. Äiti oli aina käskenyt häntä pysyttelemään kotimajan lähellä, joten ajatuskin lähtemisestä täytti hänet pelolla. Ja mihin hän ylipäätään voisi mennä? Majan ympärillä oli vain vihamielinen erämaa. Poika käpertyi halaamaan polviaan vielä lujemmin ja puristi silmänsä lujasti kiinni haluten sulkea ulkomaailman kokonaan pois.
Silloin outo tuntemus levisi hänen päähänsä, oli kuin jokin olisi paisunut hänen kallonsa sisällä. Hän äännähti ja puristi ohimoitaan entistä enemmän peloissaan. Mitä oikein tapahtui? Hän alkoi pudota taaksepäin jonnekin olemattomuuteen. Tältäkö tuntui kuolla? Hän yritti pyristellä, mutta hän ei tuntenut enää mitään. Hän huusi ja huusi.
Victor havahtui kouristuen hereille ja ulvoi kauhusta. Jokin valtava ja pehmeä puristi häntä kaikkialta, ja hän tappeli sitä vastaan ennen kuin tajusi, että vuode yritti syleillä häntä. Huoneen valot kirkastuivat hitaasti ja paljastivat hänen oman makuuhuoneensa.
”Ei hätää”, talo virkkoi hänelle pehmeällä äänellään. ”Tämä on sinun ohjelmoidun unesi loppu. Olosi voi olla jonkin aikaa sekava, mutta se menee ohi. Kerron Lilianelle sinun heränneen.”
Victor makasi sykkyrällä vuoteensa sylissä ja vapisi ja vapisi. Voi luoja, se oli ollut hirveää. Se oli ollut hirveää.
”Victor?” Liliane ilmestyi hänen luokseen ja katseli häntä uteliaasti päätään kallistaen. ”Olet siis vihdoin hereillä? Olen odottanut koko aamun. Millaista se oli? Pyydänkö taloa valmistamaan aamiaista? Vaikka nyt on kyllä jo iltapäivä.”
Lilianen lörpöttely huuhtoi Victorin yli. Hän ei pystynyt vastaamaan, saati vielä liikkumaan. Liliane katseli häntä kummissaan, kun ei saanut vastausta ja kipusi sitten vuoteelle. Se oikeni sen verran, että hän pääsi kömpimään Victorin luo.
Victor takertui Lilianeen tiukasti ja puristi hänet lähemmäs itseään. Hän ei ollut enää yksin. Hän hengitti Lilianen tuoksua ja painoi päänsä hänen ihoaan vasten. Se oli lämmin ja tuoksui jasmiinilta.
”Se oli hirveää”, hän sai sitten sanottua käheällä äänellä. Liliane naurahti.
”Eikö se ollutkin tarkoitus? Niinhän sinä sanoit eilen.”
Niinpä. Victor hieroi päätään alkaen vähitellen rauhoittua, kun implantti sai hänen limbisen järjestelmänsä vihdoin aisoihin, mutta muistot nälästä, kauhusta ja hylätyksi tulemisesta velloivat yhä hänen sisällään. Hän ei olisi ryhtynyt tähän, jos olisi etukäteen tiennyt mitä joutuisi kokemaan. Mutta mistä hän olisi sen voinut tietää? Hän pelkäsi, että jokin oli mennyt rikki hänen sisällään, eikä sitä saataisi koskaan korjattua.
”Teitä taiteentekijöitä arvostetaan juuri tämän takia”, Liliane virkkoi sitten ja suuteli Victorin yhä hikisiä hiuksia. Hän vaikutti yhä hieman huvittuneelta. ”Olette valmiita laittamaan itsenne likoon. Minä ainakin odotan, mitä tulet saamaan aikaan.”
Juuri sillä hetkellä Victorista ei lainkaan tuntunut siltä, että kokemus auttaisi häntä mitenkään. Häntä vain oksetti.