Kirjoittanut: Artemis Kelosaari
Artemis Kelosaari (s. 1989) on outoon historiaan ja epäilyttävään kulttuuriin erikoistunut kriitikko-toimittaja. Hänen novellejaan – myös raatojen aiempia seikkailuja – on julkaistu lehdissä ja antologioissa, ja hänen esikoisromaaninsa ilmestyy Kustannus Helmivyöltä alkuvuodesta 2017.
Novellin edelliset osat on julkaistu aiemmin Kosmoskynä-verkkolehdessä
LUKU 2
Löytö oli sidottu nahkaremmeillä tutkimuspöytään käsistään ja jaloistaan. Sen pään ja rinnan päälle oli aseteltu elektrodeja, mutta pöydän vieressä olevalla kuvaruudulla ei näkynyt yhtään mitään.
”Yrittää vältellä kosketusta”, professori Warren Kenzie puhui sanelukoneeseen huolellisesti artikuloiden. ”Liikkeet hieman hitaammat kuin elävällä ihmisellä, vaikuttavat pelkiltä reflekseiltä.”
Hän suuntasi kirkkaan valon päin muumion puolinaisia, nahistuneita kasvoja. Se käänsi päätään syrjemmälle.
”Reagoi valoon. Tuo mieleen yöeläimen.”
Kenzie kääntyi vieressään seisovan tutkijatohtori Nicholas Fryen puoleen. He olivat kahden tutkimushuoneessa ja itse asiassa koko asemalla. Tietenkin Fryen alkuperäinen tutkimusryhmä oli nostanut metelin, kun hän oli ilmoittanut jatkavansa tutkimuksia kahdestaan entisen opettajansa kanssa. Toki Warren Kenzie oli erittäin arvostettu tutkija, ja täten hänen mukanaolonsa oli täysin perusteltua. Meteli oli kuitenkin yltynyt, kun Kenzie oli mennyt paljastamaan lehdistölle, että odotettavissa oli kenties vuosisadan läpimurto, joka saattaisi mullistaa kaikki biologian ja lääketieteen paradigmat.
Frye kuitenkin tiesi, että saattoi tutkia tätä kohdetta ainoastaan Kenzien kanssa. Projektin rahoittajat olivat tietenkin olleet innoissaan Kenzien paljastuksesta, ja niillä rahoilla Frye oli onnistunut saamaan alkuperäisen tutkimusryhmänsä väistymään kaikessa hiljaisuudessa – ilman että kukaan haastoi häntä oikeuteen tai vaati löytöä itselleen.
Frye hätkähti, kun Kenzie kohotti nyrkkinsä kuin lyödäkseen tutkimuskohdetta. Nyrkki kuitenkin pysähtyi parin tuuman päähän sen kasvoista – ja sitä paitsi kohde oli kääntänyt päätään kauemmas. Se yritti taas irti siteistä raivoisasti riuhtoen. Kenzie siveli harmaan parransängen peittämää leukaansa.
”Miten se voi ymmärtää väistää, kun sillä ei ole silmiä?” Frye sanoi ääneen kysymyksen. Hän käänsi lampun taas kohteen kasvoja päin. Kasvojen paremmin säilyneellä, vasemmalla puolellakin näkyi puoliksi suljettujen silmäluomien välistä vain tyhjyyttä. Sitten kohde puhui. Kirskuvalla käheällä äänellä se puhui kieltä, jota kumpikaan tohtoreista ei osannut. Frye napsautti sanelukoneen taas päälle, ja osa puheesta tallentui sinne.
”Lähetetään tuo äänite kielitieteen laitokselle – kunhan ehditään”, hän sanoi. ”Kuullaan sitten, onko siinä mitään järkeä.”
”Epäilen kyllä, että ei ole”, Kenzie vastasi. ”Sen puhe on todennäköisesti vain automaattisia toimintoja, sattumanvaraisia lauseita. Nicholas hyvä, tämä tässä on ruumis. Se on maannut haudassa yli kaksituhatta vuotta. Luultavasti sillä ei ole edes aivoja. On mieletöntä, suorastaan vastuutonta olettaa, että se olisi tietoinen.”
”Niin on useimmille sekin, että hän yleensä kykenisi liikkumaan.”
Kenzie hymähti hiljaa.
”Olen monta kertaa kehottanut teitä opiskelijoitani puhumaan ’siitä’, ei ’hänestä’. Emmehän voi puolueettomina, neutraaleina tieteentekijöinä luoda mitään tunnepitoisia suhteita tutkimuskohteisiimme. Onko sinulla hypoteesia siitä, mikä aiheuttaa tämän kiehtovan ilmiön?”
Frye haroi ruskeita, hieman hapsottavia hiuksiaan, joissa näkyi jo muutama harmaa raita.
”Mahdotonta sanoa näin varhaisessa vaiheessa. Ainoa mitä olen ajatellut, on… että sillä saattaisi olla jotain tekemistä jäätymisen kanssa.”
Kenzie laski sanelukoneen pöydälle ja katsoi Fryeta silmiin.
”Kun olemme saaneet tämän yksilön tutkittua, tehdään se, mikä meidän olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Kyllä luvatkin järjestyvät, minä tunnen oikeita ihmisiä oikeista paikoista. Lähdetään Pohjoisnavalle. Avataan Torringtonin hauta uudestaan.”
Frye säpsähti kuullessaan nimen, jota oli pyöritellyt päässään öisin jo monta vuotta. Välittömästi hänen mieleensä palasi keskustelu, jonka oli käynyt Kenzien kanssa useita vuosia sitten viinilasien äärellä.
”Muistatko, kun säikähdit Torringtonin avoimia silmiä niin, että pelkäsin sinun kastelevan housusi?” Kenzie oli nauranut. ”Ja lopulta peitit koko sen naaman, koska et kestänyt sen tuijotusta?”
Ja olihan Frye muistanut, joskin heittänyt lieventäväksi asianhaaraksi sen, että oli ollut silloin vasta lopputyötään laativa kandidaatti. Sekä sen, että olihan ikiroudassa yli sata vuotta maannut nuori merimies vaikuttanut aivan ennennäkemättömän… elävältä.
”Aivan kuin niiden silmien takana olisi todella ollut joku katselemassa meitä”, oli Kenzie myöntänyt silloin. ”Eihän sitä tiedä… kun me silloin hetkeksi selkämme käänsimme haudalle, ties vaikka se karkasi sieltä silloin. Sehän näytti olevan koko ajan melkein karkuun lähdössä, kun me tutkimme sitä!”
Ja he olivat nauraneet ja kilistäneet lasejaan omille urilleen.
Kenzie ei kuitenkaan tiennyt kaikkea – kuten esimerkiksi sitä, että John Torrington oli tunkeutunut Fryen uniin lukemattomia kertoja vuosien varrella. Aluksi unet olivat olleet suoraviivaisia painajaisia, joissa tuo suoraan sieluun tuijottava, kammottavasti virnistävä, silti oudon kaunis jäämuumio vainosi Fryeta. Sitten Frye oli eräänä aamuyönä herännyt sellaisesta unesta kalu pystyssä. Eikä se ollut jäänyt ainoaksi kerraksi. Hitaasti Frye oli huomannut, että oman kätensäkin kanssa hän sai kiivaimmat orgasmit ajatellessaan Torringtonia. Samoihin aikoihin hän oli mennyt naimisiin, mutta usein aviollisten toimitusten aikana hän oli huomannut toivovansa, että hänen vaimonsa olisi ollut vähän kylmempi, kuivempi, nahkeampi… Lopulta Frye ei ollut kyennyt enää ylipäätään saamaan erektiota muuten kuin töissä kohtaamiensa muumioiden läheisyydessä. Eräiden kanssa hän ei ollut jaksanut edes hillitä itseään.
”John Torrington”, Kenzie lausui pehmeästi, melkein rakastavasti. ”Sen sormet liikkuivat, kun avasin sitä. Ajattelin sillä hetkellä tietenkin, että se oli vain jokin jään sulamisen aiheuttama mekaaninen liike. Nyt en voi kuin katua, ettemme katsoneet arkkuun ennen haudan umpeen luomista. Mutta vielä minä saan sen eteeni kunnon tutkimuspöydälle. Sitten voimme rauhassa tutkia sitä puhtaissa laboratorio-oloissa, niin pitkään ja hartaasti kuin vain on tarpeen.”
Frye katsoi vanhaa opettajaansa ihaillen. Kuten tavallista, tästä sympaattisesta ja humaanista miehestä huokui vilpitön innostus tutkimusalaansa kohtaan. Ei ollut mikään ihme, että Warren Kenzie oli yliopistonsa pidetyimpiä henkilöitä.
Kenzie otti työkalupakista sähköshokkilaitteen.
”Kokeilemme, reagoiko kohde sähköön”, hän puhui taas sanelukoneeseen. Kun viisari heilahti, kohde värähti muttei reagoinut muuten. Volttimäärä oli niin suuri, että se olisi saanut kenen tahansa elävän huutamaan tuskasta.
”Vaikuttaa siltä, ettei tunne kipua.”
Frye nyökkäsi. Ei raato tietenkään tuntenut kipua, jos Kenzien kaltainen asiantuntija sanoi niin. Eivät he olleet mitenkään julmia. Eihän vainaja ollut enää edes ihminen sanan varsinaisessa merkityksessä. Sen aivotoiminnot olivat lakanneet, joten se ei elänyt eikä näin ollen tuntenut. Kuollut oli tutkimusaineistoa. Materiaalia.
”Emme ole saaneet vielä tarpeeksi tietoa kohteen reagointikyvystä”, Kenzie jatkoi saneluaan. ”Kokeilemme uudelleen ja suuremmalla volttimäärällä.”
Sähkön virratessa tutkimuskohteen läpi se yritti taas vapautua siteistään, epätoivoisemmin kuin ennen, mutta turhaan.
”Jonkinlaisia reaktioita havaittavissa. Tarvitaan lisää tutkimusta. Herää kysymys kohteen hermoratojen kunnosta; siteitä on kiristettävä, sillä päällimmäiseksi jää huoli siitä, että kohde vahingoittaisi hauraita raajojaan rimpuillessaan paniikkireaktion vallassa olevan eläimen tavoin.”
Kenzie antoi muumiolle yhä uudestaan sähköiskuja ja hymyili koko ajan.
”Ajatella”, hän sanoi kääntyen Fryen puoleen. ”Kun me saamme tämän projektin päätökseen, koko maailma tuntee nimemme. Koko tiedemaailma on polvillaan edessämme. Meille kannetaan Nobelin palkinto jalkojen juureen.”
”Ja miten lääkemaailma voikaan hyödyntää löytöämme”, Frye jatkoi. ”Miten montaa ihmistä meidän työmme tuleekaan vielä auttamaan!”