Kirjoittanut: Artemis Kelosaari
Artemis Kelosaari (s. 1989) on outoon historiaan ja epäilyttävään kulttuuriin erikoistunut kriitikko-toimittaja. Hänen novellejaan – myös raatojen aiempia seikkailuja – on julkaistu lehdissä ja antologioissa, ja hänen esikoisromaaninsa ilmestyy Kustannus Helmivyöltä alkuvuodesta 2017.
Novellin edelliset osat on julkaistu aiemmin Kosmoskynä-verkkolehdessä
LUKU 4
Nicholas Frye heräsi hälyttimen korvia raastavaan pirinään. Hän kompuroi ylös vuoteelta tutkimusaseman majoitusrakennuksessa ja puolittain törmäsi Warren Kenzieen, joka jostain syystä vaikutti paljon enemmän tilanteen tasalla olevalta. Hän oli jo tempaissut pistoolinkin käteensä.
”Mikähän siellä on? Salainen palvelu?” Frye mutisi. Hän ei itsekään tiennyt, oliko se vitsi. Kenzie ei vastannut. Määrätietoisesti hän juoksi pihan poikki päärakennukseen ja siellä suoraan kohti kylmiötä, jossa pakastearkku oli.
”Tänne ne kuitenkin tulevat”, Frye sanoi, kuin rauhoitellakseen itseään. ”Ellei se sitten ole joku hölmö elikko, joka on laukaissut infrapunahälyttimet ulkona…”
Yhtäkkiä Kenzie pysähtyi, että Frye melkein törmäsi häneen. Kun hän astui hieman sivulle, Frye näki, että kylmiön ovi oli raollaan – eikä voinut kuin kirota.
”Mahdotonta”, hän sanoi kävellessään Kenzien vanavedessä peremmälle. ”Miten kukaan on tänne voinut päästä infrapunahälyttimien ohi? Niiden piti olla helvetti soikoon huipputekniikkaa.”
Kenzie sytytti valot ja hyökkäsi pakastearkun luo. Frye ehti nähdä riippulukon lojuvan rikkonaisena ja hyödyttömänä lattialla, ennen kuin Kenzie huudahti. Turtumus levisi Fryen raajoihin, kun hän asteli Kenzien viereen pakastearkun äärelle, ja niin hänenkin silmilleen avautui musertava näky.
”Poissa”, Kenzie sylkäisi.
Frye ei hetkeen saanut sanaa suustaan.
”Siis… paennut?” hän sai lopulta yskähdettyä. Kenzie tuhahti, ja tuijotettuaan arkkua tarpeeksi pitkään Fryen täytyi lopulta hyväksyä, että se oli kuin olikin tyhjä. Tutkimuskohde, ikijään muumioima ruumis, oli kadonnut.
Oli kuin kylmä möhkäle olisi pudonnut Fryen vatsaan. Kaikki oli menetetty. Heidän suunnitelmansa olivat hukassa. He eivät koskaan saisi Nobelin palkintoa tai mitään muutakaan.
”Ei kai se ole voinut – ” Frye aloitti.
”Ei tietenkään”, Kenzie ärähti. ”Kyllä sinä näet, että lukko on murrettu ulkoapäin. Pulttisaksilla tai jollain. Siitä se hälytyskin tuli eikä niistä surkeista infrapunatunnistimista. Tule, mennään katsomaan kamerat.”
Yksi kerrallaan tohtorit kytkivät kamerat Kenzien tietokoneeseen. Ensimmäisen tallenteella ei näkynyt muuta kuin tyhjä käytävä. Ei toisellakaan… kunnes kuvaan ilmestyi oudon jäykästi kulkeva hahmo, joka sattui jäämään selin kameraan.
”Ei tuo kyllä mistään salaisesta palvelusta ole”, Frye kommentoi. ”Ihan kuin se ei edes osaisi varoa valvontakameroita.”
Viimeinen muistikortti oli ollut kamerassa, joka oli asennettu kylmiöstä ulos kulkevaan varauloskäyntiin ja jonka oli tarkoitus käynnistyä vain hälytyksen sattuessa. Lähes välittömästi nauhan alkamisen jälkeen kuvaan ilmestyi kaksi jäykästi ja käsi kädessä liikkuvaa hahmoa.
”Pysäytä!” Kenzie karjaisi, ja Frye teki työtä käskettyä. Kuva jähmettyi kohtaan, jossa kummankin hahmon kasvot olivat suoraan kameraan päin.
Toinen oli ilman muuta kadonnut tutkimuskohde – puolittain nahattomista kasvoista ja alastomasta luurankomaisesta ruumiista ei voinut erehtyä. Ja toinen…
”Ei hyvä luoja”, Frye henkäisi. ”Ei jumalauta ole totta.”
Hahmon kasvojen omalaatuinen väritys erottui todella selvästi hämärässä: musta otsa ja nenä, kalpeat muualta, ja mustat huulet rajasivat irvokasta virnistystä. Kenzie lausui nimen suoraan kurkusta kuin maailman rumimman kirouksen.
”Torrington!”
Hän nousi ylös ja tarttui pistooliinsa.
”Autolle ja heti. Ne eivät voi olla kaukana.”
Noin kymmenen minuutin kuluttua maastoauto kiiti huonokuntoista, lumista tietä pitkin. Frye piteli etupenkin laidoista kiinni auton hyppelehtiessä ja vilkaisi huolestuneena nopeusmittaria, joka näytti jo sataa kilometriä tunnissa. Kenzie käänsi mutkassa rattia niin tiukasti, että Frye kolhaisi päänsä kattoon.
”Tuolla”, Kenzie ärähti nähdessään hopeanharmaan Chevroletin. Hän painoi kaasua, kunnes rysäytti maasturin keulan suoraan hitaammin kulkevan auton perään. Maasturin etuvaloissa hän erotti etupenkillä kaksi elävää ihmistä, mutta takaikkunoissa näkyi huomattavasti groteskimpia ilmestyksiä. Kadonneen jäämuumion puolinaiset piirteet. Vielä raivostuttavamman tutut kaksiväriset, mutta muuten hyvin säilyneet kasvot. Ja vielä kolmas muumionnaama tyhjine silmäkuoppineen ja virnistyksineen.
”Ota pistooli ja ammu niiltä renkaat alta!” Kenzie karjui Fryelle. Frye yritti, muttei osunut. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi ampunut pistoolilla.
Samassa Frye melkein pudotti pistoolinsa haukkoessaan henkeään: Torrington kiipesi yllättävän ketterästi auton katolle iso kivääri toisessa kädessään. Täysikuun ja maasturin valojen loisteessa Frye näki mustanenäisen muumiopojan nyt niin selvästi, että jos hän oli elätellyt toiveita erehtymisestä, hän joutui ne nyt hautaamaan. Torrington oli lähes täysin samannäköinen kuin kolmekymmentä vuotta sitten, aivan samanlainen kuin Fryen märissä painajaisissa. Ruumiinavausarpi erottui irvokkaana paljaasta, kalvakasta rinnasta. Frye näki hänen… sen mustien huulten liikkuvan, muttei erottanut sanoja. Ja sitten se ampui kiväärillä, ja Frye veti päänsä ikkunasta sisälle.
”Ammu, perkele!” Kenzie karjui. Frye näki syrjäsilmällä, miten vihaisen näköisenä Torrington tuijotti heitä. Se vain näyttää siltä, Frye muistutti itseään. Sen kasvot olivat kuivuneet yhteen ilmeeseen, joka vain sattui muistuttamaan tuskaista irvistystä. Perusasioita, joita joka ikinen oikeuslääketieteellisen antropologian opiskelija kävi läpi. Silti Frye ei voinut kieltää, että Torringtonin eleissä ja liikkeissäkin oli jotain mielipuolista. Paljasta raivoa. Frye ei enää uskaltanut kurottaa ikkunasta ulos, niin tiheään tahtiin kiväärinluoteja sinkoili maasturin kyljistä.
Kenzie painoi kaasua uudelleen.
”Ole valmiina nappaamaan se!” hän huusi Fryelle.
”Tuolta auton sisältäkö?”
”Ei! Unohda se!”
Kenzie kiilasi Chevroletin viereen samalla hetkellä, kun Torrington kumartui tyhjentyneen kiväärin kanssa katsomaan auton sisälle… ja välittömästi Frye kietoi kätensä muumiopojan laihan vartalon ympäri. Se oli kevyt kiskaista maasturiin ja viskata takapenkille. Kenzie käänsi rattia jyrkästi oikealle ja pakotti Chevroletin yhä lähemmäs tienreunaa, kunnes se suistui kokonaan tieltä ja sammahti lumipenkkaan. Välittömästi Kenzie käänsi maasturin ja painoi kaasua niin kovaa kuin pystyi. Muutama luoti osui maasturin takapuskuriin, ja sen vasen takarengas tyhjeni kovaäänisesti poksahtaen.
Warren Kenzie ei piitannut. Kiroillen hän jatkoi ajamista kaasupoljin pohjassa ja vilkuili peruutuspeiliin, josta erottuva muumionainen jäi yhä kauemmaksi revolveri kourassaan… ja sitten Kenzie havahtui siihen, ettei Frye ollut enää hänen vieressään. Hän ei ehtinyt kuin vilkaista takapenkille, kun jokin kylmä ja kova osui lujaa hänen nenäänsä.
Kenzie näki hetken verisiä tähtiä. Niiden hälvettyä hän huomasi, miten Frye yritti takapenkillä taltuttaa purevaa ja lyövää Torringtonia yllättävän huonolla menestyksellä. Frye ei ollut mikään iso tai vahva mies itsekään, mutta olisihan hänen nyt pitänyt 165-senttiselle ja 40-kiloiselle jäämuumiolle pärjätä. Enempää Kenzie ei ehtinyt miettiä, ennen kuin kylmät, nihkeät kädet puristuivat hänen kaulansa ympäri.
Kenzie makasi penkillä ja tuijotti suoraan John Torringtonin huuruisiin sinisiin silmiin, kun jäätynyt nuorimies kuristi häntä kaikin voimin. Mustilta huulilta tuli kuitenkin vain kirouksia ja solvauksia. Täysin järjetön purkaus, Kenzie ajatteli. Sitten Frye sai revittyä Torringtonin irti hänen kurkustaan ja uudelleen takapenkille. Kenzie hieroi kaulaansa – ja silloin kuskittomaksi jäänyt maasturi tömähti suoraan tienreunan lumikinokseen.
”Sinä raato et mene yhtään minnekään!” Kenzie huusi, kun Torrington yritti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja paeta. Kenzie ehti juuri ja juuri saada kiinni muumiopojan käsivarresta, ja yhdessä tutkijat saivat hänet – sen – vihdoin painettua kasvoilleen takapenkille ja sidottua nippusiteillä. Kenzie käski Fryen rattiin.
”Ja äkkiä. Ne muut raadot ovat kohta perässämme.”
Hän kumartui John Torringtonin puoleen ja tarttui tätä niskasta.
”Onpa hauskaa nähdä taas. Kunhan päästään perille, niin tehdään vähän lisätutkimuksia.”