Mona oli lähellä pelastaa minut yksinäisyydeltäni, jonka aiheutti ylimääräisen läsnäolo.
Tapasin Monan luentosalissa sinä vuonna, jonka opiskelin yliopistolla. Kasvottomasta ihmispaljoudesta ja ujosta ilmapiiristä huolimatta sielläkin saattoi tutustua. Hänellä oli ruskea reppu, joka näytti aina täpötäydeltä. Se oli melkein samanvärinen kuin hänen pitkät hiuksensa. Ohitin hänet aina niin läheltä kuin kehtasin. Ehkä viidennellä kerralla hän hymyili minulle. En tohtinut hymyillä takaisin, vaan poistuin mahdollisimman nopeasti paikalta. Sen jälkeen tajusin, että filosofian historian luentoja oli jäljellä enää yksi. Oli pakko uskaltaa. Ajattelin, että nyt tai ei koskaan.
Mona nauroi, kun pyysin hänet kaljalle. Ehdin nolostua ennen kuin ymmärsin, ettei se ollut pilkkanaurua. Se oli hyväntahtoista naurua. Hän oli iloinen. Ilahtunut siitä, että halusin mennä hänen kanssaan pubiin.
Ulkona satoi vettä. Hänen keltaisen takkinsa helmat näyttivät riemukkailta liehuessaan hämärtyvän syksyn puuskaisessa illassa. Hän ei valittanut. Ei sellaisista pikkuasioista kuin sade. Mitä järkeä siinä olisikaan? Sateesta valittaminen on turhinta, mitä voi olla. Valittaminen on yleensä muutosvoima, mutta sateesta valittaminen ei. Eihän sitä kukaan voi muuttaa.
***
Miksi mietin tuota iltaa nyt? Ehkä siksi, että joskus on ajateltava hetkiä, joina ainakin jokin asia oli hyvin. Eihän sitä muuten jaksa, vai mitä?
Mona oli ja meni.
Nyt olen vain minä.
Asun kolmannessa kerroksessa ihan keskustan tuntumassa. Ikkunastani näkee kaupungin vilinän. Sijainti on erinomainen. Jos siis tykkäisi käydä kaupungilla. Ostin asunnon siitä vanhasta muistista, että keskustasijainti on tavoiteltava asia. Elämäni on kuitenkin sen verran tasaantunut, etten enää jaksa juurikaan pyöriä siellä. Aamut ovat aikaisia ja työpäivät kiireisiä.
Kun menen nukkumaan, nostan peiton leukaan asti ja tuijotan oven ja karmin väliin jäävää rakoa, vaikka sieltä näkyykin vain pimeää. Nyt on sellainen ilta, jona minusta tuntuu, että täytyy tehdä niin. Iso parisänkyni, jonka vain toisella puolella nukutaan, on kaukana ovesta. Ovesta ei tule ketään. Sen odotus olisi jo toiveajattelua. Silti sama ajatus toistuu vuodesta toiseen: entä jos jonain iltana joku tuleekin? Kuulen viereisestä huoneesta askeleita.
Tiedän, että viereisessä huoneessa kävelee paha.
Olen jollain tasolla aina tiennyt siitä. Se on ollut kanssani niin kauan kuin muistan. Tilanne alkaa aina samalla tavalla. Ensin tunnen paineena rinnan alla, että joku on samassa asunnossa kanssani. Sitten varma tieto asiasta käpertyy tiiviiksi möykyksi vatsaani. Sen jälkeen kuuluu ääni viereisestä huoneesta.
Kuulen huohotusta, mutinaa, kuulen kuinka kirjat nousevat hyllyistä. Välillä kuuluu niiden lehteilyä tai jousi narahtaa, kun joku istahtaa nojatuoliin. Ei kovin paha aave, voisi ajatella? Käyskentelee lukemassa kirjoja.
Mutta ei se niin mene. Se vain esittää. Tunnen sen pahuuden, sillä sen läsnäolo saa kaiken siihenastisen tuntumaan menetetyltä. Se on epätoivo. Se on kiinni jäämisen tunne, jonka äärellä ahdistusta ei aiheuta vain lähestyvän kuoleman pelko, vaan myös epämääräinen häpeän tunne. Kaiken keskeltä esiin nousee kysymys: jos minä tiedän sen olevan tuolla, tietääkö se minun olevan täällä? Siksi olen hiljaa ja liikkumatta aina, kun se aloittaa. Jos olen makuuhuoneessa, se liikuskelee yleensä työhuoneessa tai olohuoneessa. Kun olen olohuoneessa, se puuhailee makuuhuoneessa tai keittiössä. Aina kun kuulen sen, jähmetyn paikoilleni. Korvani kohisevat, kun ne herkistyvät tarkkailemaan sen ääntelyä. Se ei ole koskaan ollut samassa huoneessa kanssani. Ajatukseni kulkevat aina samaa rataa.
Toisessa huoneessa kävelee paha.
Toisessa huoneessa ei ole ihmistä.
Silloin pakotan itseni ajattelemaan: toisessa huoneessa ei ole ketään.
Kun keskityn tarpeeksi pitkään viimeiseen ajatukseen, se asettuu kohdalleen. Äänet ja läsnäolot sulautuvat jälleen yhdeksi kokonaisuudeksi siitä kaaoksen moniulotteisuudesta, joka hetken häiritsi olemassaoloani ylimääräisillä ärsykkeillä. Hetki on hauras kuin meidän jokaisen elämä, joka on valmis koska tahansa hajoamaan miljooniksi siruiksi. Niin valmis, että hajoamisen hetkellä voimme vain ihmetellä, miten sen kudos pysyi ollenkaan kasassa tähänkään asti.
***
Mona asetteli sukkani kuivumaan pyykkitelineelle huolellisemmin kuin itse olisin koskaan viitsinyt. Samaa paria olevien sukkien tuli sijaita vierekkäin. Tämä tapahtui ennen kuin olimme edes rakastelleet. En tiedä kuinka normaalia on pestä toisen sukkia suhteen siinä vaiheessa, jossa ei ole vielä edetty sänkyyn asti. Enkä tiedä, mitä sellainen asia kertoo miehuudestani. Ei ehkä mitään kovin järisyttävää, mutta joka tapauksessa niin oli. Muistan lukeneeni jostain, että miehet kiihottuvat enemmän pullan tuoksusta kuin parfyymista. Voin uskoa tämän, sillä näky Monasta lajittelemassa sukkiani oli se, jolloin viimeistään tajusin, että tuon naisen minä haluan. Olin halunnut häntä jo ennen sitä, mutta koska tiesin asiaan liittyvät riskit, olin onnistunut siihen asti pidättelemään itseäni.
Hyvä on, pyykinpesuun suhteen aikaisessa vaiheessa saattoi liittyä sekin, että Monalla ei ollut pesukonetta. Ne olivat kolmannet treffit. Me olimme juuri syöneet. Hän siis lajitteli sukkia ja minä siemailin viiniä. Näin pyykkitelineellä rinnakkain omat nuhruiset sukkani, Monan pikkuisiin töppöihin verrattuna valtavat. Mietin, millaista olisi tunkea iso nuhruinen sukka sen pienen ja siron sukan sisään. Tuumailin, miten hienoa olisi, jos sukat olisivat siinä aina, vierekkäin. Mona huomasi tuijotukseni ja astui askeleen minua kohti.
Suutelin häntä kuin heikkopäinen.
– Mennäänkö makuuhuoneeseen? Mona kysyi.
– Eei… minä sanoin, koska kuulin, että siellä oli joku.
Mona tirskahti.
– Mutta kun mua jotenkin nolottaa tässä olkkarissa.
– Ei se haittaa. Laitan valot pois.
– Mentäisi vaan makuuhuoneeseen.
– No okei.
Miksemme menisi, ajattelin sitten. En ole koskaan nähnyt sitä. Eihän se ole koskaan samassa huoneessa. Se on aina eri huoneessa. Menimme siis makuuhuoneeseen, joka oli sinne astuessamme tyhjä.
Kun tulin sisälle Monaan, kuulin, miten raskaasti joku huohotti olohuoneessa. Joku avasi jääkaapin, sitten istui nojatuoliin. Yritin keskittyä hetkeen.
***
Nykyinen keittiöni on iso, oikeastaan turhan iso minulle. Vaaleat pinnat ovat siistit, sillä kokkaan harvoin. Laitan uunin päälle. Päätän syödä ranskispussin tyhjäksi. Se on avattu enkä muista, kauanko se on lojunut pakkasessa. On jo myöhä, tänään venähti palaveri seitsemään asti. Olihan siellä ruokatarjoilukin, mutta ei minulle maistunut. Mietin taas Monaa.
Toisessa huoneessa olija on tänään ollut asunnon ulkopuolella. Kuulen sen laahaavan jalkojaan rappukäytävässä. Hetki sitten se loitontui, mutta nyt jokin raaja osuu lattiaan tai seinään aivan lähellä ulko-oveani. Kämmenselkieni ihokarvat nousevat pystyyn, kun otan pellin uunista. Uunista humahtava lämpö sekoittuu käsivarsissa kulkevaan kylmään. Olen hetken paikoillani ja kuuntelen. Hiljaisuus.
Tämä on kolmastoista asunto, jossa asun. Siitä olen päätellyt, että se ei ole paikkasidonnainen vaan minäsidonnainen olento. Voisi ehkä ajatella, että toisessa huoneessa oleskelijalta välttyy muuttamalla yksiöön. Ei mene niin. Yksiöissä karmivinta on yöllä vessaan meno. Iso asunto on mukavampi.
En ollut kertonut siitä kenellekään ennen Monaa. Kerroin hänelle ehkä kahden kuukauden tuttavuuden jälkeen. Olin miettinyt asian paljastamista koko päivän. Kaavaillut sanoja, pohtinut ja pyöritellyt. Perunut avautumissuunnitelmani ja koonnut ne uudelleen.
Sinä iltana Mona oli tullut luokseni kädessään uusi dvd – jokin typerä romanttinen komedia, joita hän joskus halusi katsoa täysin minusta riippumattomista syistä. Elokuvasta ei jäänyt mieleen mitään. Muistan, että sen loputtua lojuimme rinnakkain sohvalla. Kylki kyljessä ja puolipukeissa, sillä Monaa ei enää siinä vaiheessa ujostuttanut puuhastella olohuoneessa. Se oli sellainen hiljainen hetki, lämpimän hiljainen. Otollinen hetki kertoa toiselle mitä tahansa. Kun aloitin, en ollut saada puhetta loppumaan. Selitin, kuinka se oli vain ollut toisessa huoneessa aina, olemassa aina. Jo lapsena. Ollut läsnä, painostanut, hiillostanut, huohottanut, välillä itkenyt.
Mona totesi vain:
– Kai minä nyt sen kuulin.
Olen unohtunut ajatuksiini taas ainakin viideksitoista minuutiksi, sillä kun havahdun, uuni on jo kuuma. Laitan perunat uuniin ja kadun, etten ole ostanut makkaraa. Valkoisella pikkumatollani on tahra, se tuli varmaan ketsuppipullosta, jota juuri ravistin. Täytyisi viedä matto pesulaan. Istun keittiön tuolille ja katselen pimeää taivasta. Jokin välkähtelee, en tiedä onko se tähti vai satelliitti. Kaukana alhaalla menee autoja, ne ajelevat kohti kaupungin vilkkuvia valoja ja poispäin sieltä. Höristän korviani, mutta käytävästä ei kuulu enää mitään.
***
Mona oli niin rauhallinen. Eloisa, ei lainkaan pelokas. Minua pelotti hänen pelottomuutensa. Sitten se tarttui.
– Kuuletko, se on siellä vieläkin. Makuuhuoneessa, Mona kuiskasi. – Se petaa sänkyä.
Kuuntelin. Peitto kahisi, joku ravisteli sitä ja asetteli sitten paikoilleen. Tunsin olevani juopunut. Kukaan muu, koskaan ennen, ei ollut kuullut sitä. Aina vain minä. Tunsin sanoin kuvaamatonta onnea ymmärtäessäni, että en ollut enää yksin. Samalla minun oli vaikea uskoa Monaa.
– Mona, et kai sinä huijaa minua? Kuuletko sinä sen oikeasti?
Mona nyökkäsi.
– Mitä, kuvittelitko sinä kuulevasi harhoja? hän kysyi huolestuneen näköisenä.
Kuuntelimme hetken ääneti. Tuli aivan hiljaista. Ilta oli alkanut hämärtää ja mietin, pitäisikö sytyttää valot.
– Mennään katsomaan sitä, Mona sanoi.
– Katsomaan? Ei sitä voi katsoa.
– Miksei?
– Ei se… se ei ole näkyvä.
– Oletko varma?
– Totta kai olen. Olen asunut sen kanssa vuosia.
– Oletko kuullut sen samassa huoneessa kanssasi?
Minun piti hetki miettiä, vaikka vastaus oli selvä.
– En. Se on aina toisessa huoneessa. Kun menen sinne, se joko häviää tai on taas toisessa huoneessa kuin minä.
– Niin. Se ei ole koskaan samassa huoneessa kanssasi.
– Ei.
– Et siis tiedä, onko se näkyvä vai ei.
Kylmä aalto hivutti sormiaan vatsanpohjaani ja nosti niitä ylöspäin suoraan sisäelimieni läpi, kunnes ne tuntuivat palana kurkussani.
– En. En kai…
En tiennyt, mitä pitäisi sanoa. Yhtäkkiä maailman onnellisin tuntemus meidän yhteydestämme oli saanut käänteen, jossa en pysynyt perässä. Tuntui miltei loukkaavalta, että Mona väitti tuntevansa minun salaisuuteni paremmin kuin minä. Olin vasta avannut sen hänelle. Minusta tuntui, että hänen olisi pitänyt olla hienotunteisempi. Että hänen olisi pitänyt olla jotenkin vähemmän varma asiastaan. Tyydyin vastaamaan hänelle ehkä hiukan liiankin ylimielisesti:
– Kuule, voit uskoa, että olen yrittänyt. Sillä ei ole näkyvää olomuotoa.
Viimeinen sana särähti korvissani jotenkin kirskahtaen. Kenties siksi, että sen lausuessani tulin ajatelleeksi, miltä se voisi näyttää.
– Minä menen katsomaan, Mona sanoi.
Hän kierähti sohvalta ja oli pian makuuhuoneessa.
***
Ranskalaiset ovat saaneet ylleen ruskean kuoren. Ne jäähtyvät aina nopeasti, joten lapan ne saman tien lautaselleni ja lirautan päälle ketsuppia. Kun pureskelen niitä, mahassani tuntuu yhtä aikaa nälkä ja sellainen täyteläisyys, joka tekee syömisen vastenmieliseksi.
Keittiön pikkumatto on ehkä Ikeasta. Maksaakohan vaivaa pesettää, vai heitänkö suoraan roskiin. Vai kuuluuko tuollainen pestä pesukoneessa? Mona olisi pessyt käsin. Ai niin, tietenkin, kun hänellä ei ollut pesukonetta.
Perunat maistuvat raaoilta. Uuni on uusi, mutta tuntuu, ettei se ole lämmennyt kunnolla. Tyhjennän lautasen lopulta roskiin ja istun takaisin pöydän ääreen katselemaan ulos. Puolilleen täytetystä astianpesukoneesta ajelehtiva lemahdus tuntuu hetken nenässäni. Toisesta huoneesta kuuluu pieni kirahdus, kuin sohvan jalka siirtyisi pari milliä paikoiltaan.
***
En tule koskaan unohtamaan Monan kasvoja, kun hän tuli makuuhuoneestani.
– Kauheeta. Hyi kauheeta. Kauheeta.
Mona hoki sitä kuin jotain saatanan mantraa. Hän oli aivan kalpea. Äkkiä hän taipui kaksinkerroin. Hän juoksi vessaan ja laittoi oven kiinni takanaan.
Käteni olivat turrat ja tärisivät yhtä aikaa. Tämä oli hetki, jota olin aina pelännyt ja samalla odottanut. Olin jopa hieman kateellinen Monalle. Koputin oveen.
– Näitkö sä sen? kysyin oven läpi.
Vessasta kuului yökkäämisen ääni. Sen jälkeen oli vähän aikaa hiljaista.
Kuulin, kuinka lukko alkoi kiertyä auki. Ovi avautui ja Monan valkoiset kasvot ilmestyivät esiin.
– Miltä se näytti? kysyin.
Mona pudisti päätään.
– Voi kauheeta.
Mitään muuta en saanut hänestä sinä iltana irti. Hän huojui sylissäni, vavahti aina kun katsoin häntä, aina kun makuuhuoneesta kuului kolaus. Suurimman osan illasta oli hiljaista. Mona ei puhunut mitään. Ainoastaan välillä hänestä pääsi pieni valitus:
– Voi kauhea, kauhea.
Aamulla Mona pukeutui, ei syönyt aamiaista, ei hyvästellyt. Hymyili vain surullisesti ja lähti.
Siitä on nyt seitsemäntoista vuotta.
Eilen hän lähetti minulle tekstiviestin.
Hän pyysi minut luokseen.
***
Parkkeeraan Škodan riviin, jonka oletan olevan vieraita varten. Se on melkein täynnä, mistä päättelen, että asukkaat eivät viitsi lunastaa itselleen maksullisia paikkoja.
Lähiö on yhtä aikaa iloinen ja masentava. Iloinen, koska pihalla leikkivät lapset eivät vielä näytä tulleen ajatelleeksi sen masentavuutta. Piha on aivan siisti. Kerrostalot ovat harmaita ja toistensa kanssa samannäköisiä. Menen tyhjään rappukäytävään, jonka seinässä näkyy puoliksi pois kuurattuja töherryksiä. Monan nimi lukee toisessa kerroksessa.
Käteni hikoavat, kun soitan ovikelloa. Olen niin monta kertaa miettinyt, miksi me erosimme. Mitä se oli, mitä Mona silloin näki? Kun hän ei enää vastannut viesteihini, minä luovutin. Eihän hän ollut minulle vastuussa mistään. En kai voinut piinata aikuista ihmistä hamaan loppuun asti. Nyt saamani viesti oli lyhyt. Olisi kiva jutella. Tule käymään. Päättelin, että Mona oli asunut nämä vuodet muualla. Ehkä hän oli vasta nyt palannut kaupunkiin ja halusi nähdä vanhaa tuttua. Ei siinä sen kummempaa.
Mona avaa oven. Hänen hiuksensa laskeutuvat olkapäille, kuin ennen vanhaan. Ne vain ovat eri väriset. Ne ovat melkein harmaat. Silmät tuikkivat melkein kuin ennen. Hänellä on yllään pitkä violetinvärinen mekko, josta laihat käsivarret työntyvät ulos.
– Hei, tuu sisään, Mona sanoo.
– Hei, mä toin…
Yhtäkkiä tunnen oloni noloksi, kuin se poika joskus ennen. Ojennan kimppua lyhytvartisia punaisia ruusuja, jotka näyttävät nuupahtaneilta. Tulen ajatelleeksi, että olisihan ne voinut jostain muualtakin hakea kuin marketista.
– Voi kiitos.
Monan hymy näyttää vilpittömältä ja hän menee hakemaan maljakkoa kukille. Astun sisään ja katselen asuntoa. Se on oikein viihtyisä. Olohuoneessa on pari mustia sohvia ja itämainen matto. Siellä on kaksi ovea muihin huoneisiin ja yksi keittiöön. Keittiön ovi on auki. Mona häärii siellä availlen kaappeja.
– Otatko teetä? hän kysyy.
– Kiitos, joo. Ei tarvi mitään ihmeellistä.
– Muutin vasta, niin pitää vielä vähän hakea, missä mitäkin on, Mona naurahtaa.
– Ai. Oot saanut tosi kivaksi tän asunnon.
Muovilattiassa näkyy juomuja ja kolhuja, mutta tunnelma on silti mukavampi kuin minun kotonani. Täällä on jotain, mitä sieltä puuttuu. Jonkinlaista pehmeyttä. Lämpöä. Keltaiset tyynyt sohvilla houkuttelevat istumaan ja pöytälampun valo avaamaan vaikkapa hyvän romaanin. Olisiko minun pitänyt tuoda viiniä? Vilkaisen kelloa. Jos tunnelma menisi siihen suuntaan, ehkä ehtisin vielä hakea.
Huomaan Scrabble-pelin kirjahyllyssä. Olin jo unohtanut, että pelasimme sitä yhdessä. Kiireettöminä iltoina.
Vilkaisen keittiön suuntaan. Mona hymyilee minulle kädessään keittiöpyyhe. Ehkä hän ajattelee samaa. Ehkä voisimme ottaa erän Scrabblea, kun kuulumiset olisi vaihdettu.
Istahdan sohvalle ja otan sohvapöydältä käteeni tumman viinirypäleen. Se purskahtaa suussani rikki. Mehu maistuu makealle. Suljen silmäni. Mona hyräilee. Miksi emme voineet elää elämäämme näin?
Mona tulee ja asettaa sohvapöydälle tarjottimen, jossa on teepannu ja mukit. Hän istuu minua vastapäätä. Muki lämmittää käsiäni kuin naisen syli ja tee tuoksuu vaniljalta.
– No, mitä sä olet tehnyt? Mona kysyy.
– Minä? En minä mitään.
– Opiskelitko loppuun?
Kohautan olkiani ja naurahdan.
– En siellä. Tulin järkiini ja lähdin opiskelemaan kemiantekniikan insinööriksi.
Mona katselee minua pää kallellaan.
– Ai jaa. Yllättävää.
– No jaa. Ihan hyvin on menny.
– Onko perhettä?
Pudistan päätäni.
– Ei mullakaan, Mona sanoo.
Istumme hetken hiljaisuudessa. Mietin, etten ole pitkään aikaan käynyt kenelläkään kylässä. Miksiköhän en. Tämä on rentouttavaa. En tunne kenenkään muun läsnäoloa, kuin meidän kahden. Tunnen itseni melkein onnelliseksi.
– Mä oon matkustellu aika paljon, Mona sanoo. – Viimeksi Intiassa. Nukkunu ulkona aika paljon.
Tässä kohtaa hän katsoo minua merkitsevästi. Pitäisikö siitä ymmärtää jotakin?
Mona näyttää väsyneeltä. Huomaan hänen ohuiden sormiensa tärisevän vähän. Hänen vasemmassa kyynärtaipeessaan on mustelmia.
– Ei se auta, hän sanoo hiljaa. – Se on läsnä silloinkin. Se on ollut aina läsnä sen illan jälkeen.
– Se?
– Niin, se. Sä et olis ikinä saanut kertoa siitä mulle!
– Siis… en ymmärrä. Ei se voi olla täällä, koska se on mun luona vieläkin.
– Ei! Se on täällä. Kuuntele. Makuuhuoneessa.
Mona nyökkää raollaan olevan oven suuntaan. Huone on pimeä. Kohmeus saa taas minusta otteen. Sama kiinni jäämisen tunne, joka sanoo, että älä yritä. Et pääse karkuun. Korvissani tuntuu veren kohinaa.
Ensin tulee tunne, että jokin paha on makuuhuoneessa. Sitten tieto, että se on siellä. Sitten ääni. Ääni on huohotus. Jähmetyn. Tämä on erilaista. Tämä ei ole minun. Tämä on Monan.
– Näetkö sinä sen vielä? kysyn hiljaa.
– En. En ole koskaan nähnyt sitä. Se on aina viereisessä huoneessa.
Nielaisen.
– Mona, mun luona sinä näit sen.
– Niin. Sun luona. Mutta en täällä. Ehkä sinä näet sen mun luona. Siksi pyysin sut tänne. Haluun, että sinä käyt katsomassa sitä.
Minun on vaikea hengittää. En halua. En halua nähdä sitä. Se ei kuulu minulle. Se on Monan… silti nousen ylös sohvalta ja ohjaan jalkani kohti makuuhuonetta. Mitä Mona kuvittelee minulta saavansa? Luuleeko hän sen katoavan, jos minä menen katsomaan? Pysähdyn hetkeksi. Minun tekee mieleni sännätä ulos, jättää Mona seisomaan keskelle lattiaa. Tunnen kuitenkin, että minulla on velvollisuus yrittää auttaa häntä. Ikään kuin tämä koko asia olisi minun syytäni. Kuin olisin pilannut hänen elämänsä ja minulla olisi nyt tilaisuus auttaa häntä. Ehkä todella olen pilannut hänen elämänsä. Kertomalla hänelle silloin. Ajatus ei lisää rohkeuttani. Lähestyn makuuhuonetta hiipimällä, niin kuin se jotakin auttaisi.
Astun hämärään huoneeseen ja suljen oven. Karmin vieressä on valokatkaisija. Sytytän valot. Makuuhuoneessa on sänky. Parisänky, sininen peitto. Sen vieressä yöpöytä. Ei muita kalusteita. Sängyllä istuu Mona. Mona on harmaa. Takkuinen. Täynnä vihaa. Paha tahto ruumiillistuneena ihmisenkaltaiseksi. Niin paha kuin ihminen vain voi olla. Paha kuin vain ihminen voi olla, ei mikään muu. Se haisee ja kun se avaa suunsa, se levittää lisää hajua, joka on viedä minulta tajun. Se haluaa repiä minut, syödä, raiskata, nauraa minulle ja vihata…
Huomaan riuhtovani ovenkahvaa. Juoksen pois, oksennan Monan itämaiselle matolle. Olohuoneessa odottava Mona kumartuu viereeni, mutta huidon häntä pois luotani. Huudan.
En olisi halunnut tietää.
En olisi ikinä halunnut nähdä häntä sellaisena, kuin hän todella on.
Olohuoneen Mona sulkee makuuhuoneen oven. Sieltä kuuluu peiton kahinaa, kuin joku rentoutuisi ja kävisi makuulleen.
Hengitän syvään ja yritän rauhoittua.
– Näitkö sen? Mona kysyy.
– Näin.
Näin. Ja samalla tiesin, etten ikinä enää halua olla Monan lähellä. En missään olosuhteissa. Nyt kun tiedän, mitä hän voisi olla. On.
Samalla tajuan jotakin muuta. Minun kodissani, toisessa huoneessa oleva paha. Uskottelinko vain itselleni, etten tietäisi sen olevan minä?
Mona näki minut. Minä en tiedä vieläkään, mikä minussa on niin kauheaa, mutta hän tietää. Tuijotamme toisiamme. Emme koskaan enää halua nähdä toisiamme.
– Ole itsekäs ja kerro jollekin, Mona sanoo. – Ehkä se auttaa. Ehkä me sillä tavalla joskus saamme tietää, mitä tämä tarkoittaa. Sinä kerroit minulle, ja se tuli minun kotiini. Kerro jollekin muulle, niin se tulee hänen kotiinsa.
***
Tästä on nyt kaksi päivää. Kotini on ollut hiljainen, mutta aistin sen läsnäolon entistä painostavampana. Se saa minut jähmeäksi, vain puolikkaita ajatuksia ajattelevaksi ihmiseksi, koska toinen puoli minusta ajattelee vain sitä. Tiedän, että se on paha, mutta en hahmota sitä, miltä sen pahuus näyttää. Se on kaikkein häiritsevintä. En ole koskaan halunnut kenellekään mitään pahaa. Vai olenko? Mitä Mona näki?
Näkikö hän minut ajattelemassa, että voisin tunkea Monan kudinpuikon hänen korvaansa, kun hän nukkuu? En tiedä mistä se ajatus tuli, se vain tuli. En tietenkään ikinä tekisi sellaista, mutta oliko olemassa mahdollisuus, että voisin tehdä? Vai näkikö hän minut ohittamassa yliajetun koiran, jonka näin taustapeilistä liikuttavan tassuaan, mutta en koskaan pysähtynyt tarkistamaan tilannetta. Näkikö hän minut huutamassa ala-asteen kiusaajakuorossa Matiakselle, josta tuli isona rappioalkoholisti. Minut joukon rohkeimpana, joka uskalsi potkaista poikaa palleille. Minut ohittamassa Matiaksen aikuisena kadulla esittäen, etten tunnistanut häntä. Haluaisin huutaa, että mitä ikinä näitkin, se en ole minä. Mutta se olisi valhe.
Sillä tiedän, että Mona haluaa lyödä minua paistinpannulla takaraivoon, kun olen selin. Tiedän myös, että hän on yläasteella painostanut kaverinsa panemaan viisikymppistä äijää kaljarahojen takia ja kuvitellut nussivansa koiraa silloin kun me olimme sängyssä. Minä näin.
En ole uskaltanut kertoa kenellekään, vaikka Mona kehotti siihen. Mutta uskalsin kirjoittaa. Nyt olen siis kertonut.
Se, joka tämän lukee, osaa valmistautua minua paremmin.
Ensin tulee tunne, että paha on viereisessä huoneessa. Sitten tieto, että se on siellä. Sen jälkeen ääni. Huohotus. Kun kuulet sen, anna sen olla siellä. Ehkä kuulit sen jo?
Älä mene katsomaan. Älä pyydä ketään katsomaan.
Maija Nyström lukee ja kirjoittaa kauhutarinoita, jotta todellisuus pelottaisi vähemmän.