Saunan lauteiden alla asui mustaselkäinen merikäärme. Aster näki sen aivan päivänselvästi, yhtä selvästi kuin isän vaaleita hiussuortuvia pitkin laiskasti laskeutuvat hikipisarat. Aivan päivänselvästi hän tiesi myös, että isälle merikäärmeestä ei saanut kertoa. Sen hän oli oppinut jo edellisenä kesänä kerrottuaan isosiskolle vajan takana näkemästään turkoosina säihkyvästä hummerista.
Isosisko oli vanhemman oikeudella antanut luunapin keskelle otsaa ja kieltänyt höpöttämästä mielikuvitusolioista aikuisille.
”Kai sä tiiät että Danika joutu kype… ky-ber-aivoparantolaan tollasten höpöpuheiden takia!” Isosiskon kiukku oli vääntänyt sen kasvot ihan ruttuun. Jotenkin Aster oli ymmärtänyt, ettei tilanteessa kannattanut näsäviisastella, että naama jää jumiin jos irvistää liikaa. ”Eikä siellä muutenkaan mitään rapua oo! Älä oo tyhmä!”
Danika oli ollut isosiskon paras kaveri. Yhtenä päivänä isosisko oli mennyt koputtamaan sen ovelle ja pyytämään sitä ulos leikkimään niin kuin ihan jokaisena päivänä aina ennenkin. Danikan äiti oli avannut oven täydessä suojavarustuksessa ja hätistänyt isosiskon matkoihinsa. Se äiti oli kai juuri itkenyt. Isosiskoa koko juttu varmaan vähän pelotti, vaikkei sitä Asterille tietenkään voinut myöntää.
Onneksi Aster tykkäsi piirtää, ja vieläpä hyvin – tarhassa opekin aina sanoi niin. Piirtäminen muistutti vähän niin kuin höpöjen puhumista, mutta vain itselleen. Ope kehui häntä hienosta värien käytöstä ja laittoi piirroksen toisensa jälkeen sinitarrakiinnityksellä leikkihuoneen seinälle. Aster oli aika ylpeä, vaikka oli kuullut, että ylpeä ei saisi oikeastaan olla, eikä hän ehkä ollut ihan varma mitä se ylpeys tarkalleen edes on.
Tarhan jälkeen Aster leikki näkemiään olioita naapurin Taran kanssa, kunhan isosisko vaan ei ollut kuulemassa. Hei, oo sä se iso oranssi mikä oli semmonen vähän karvanen, mä oon se, se raidallinen millä oli ne siniset evät, jooko? Tarakin väitti nähneensä niitä, mutta Aster ajatteli, että Tara varmaan narraa. Muutenhan Tara olisi heti osannut sanoa, että ei ne evät mitään sinisiä olleet, vaan vihreitä.
Toisinaan Aster näki niistä unia. Unet olivat melko pelottavia, ja usein hänen piti aamuyön hämärissä kipittää omasta sängystään isän viereen. Isä kuorsasi makeasti korkealla nuotilla, päästi syvän haukotuksen Asterin sujahtaessa peiton alle ja pörrötti tämän päätä uneliaasti, kunnes kuorsaus taas jatkui.
Aamuisin Aster piirsi uniaan vahaliiduilla kellertävälle piirustuspaperille. Paperi oli äidin paperia, jota isä oli ensin jaksanut kieltää käyttämästä. Ne paperit, joille äiti oli piirtänyt oli isä heittänyt takkaan, vaikka Aster olisi kovasti halunnut pitää ne itsellään. Muistikuvien värit ja muodot sekoittuivat ja haalistuivat yksi toisensa jälkeen hämäräksi sumuksi.
Viime aikoina isää ei vaikuttanut paperi enää harmittavan. Tai oikeastaan Asterista tuntui, ettei isä oikein huomannut mitä ja mihin hän piirteli. Isosisko puolestaan silmäili nytkin häntä ovelana kulmien alta.
”As-tee-er”, isosisko aloitti laulelevasti, ”mitä sä teet?”
”Piirrän”, vastasi Aster nousevalla äänenpainolla, toruja aavistellen.
”No mitä sä piirrät?”
”Yhtä juttua vaan…”
”No mille sä piirrät?”
”Yhelle paperille vaan…”
”Isiii, Asterilla on taas äitin paperit!” isosisko kieli.
Isä tiskasi puurokattilaa ja kohautti vasenta olkapäätään hajamielisesti. Isosiskon tuijotus kimpoili Asterista isän selkään ja takaisin. Lopulta se puuskahti, hyppäsi alas penkiltä ja marssi ulos keittiöstä. Aster ei ollut ihan varma pitäisikö hänen lällättää isosiskolle, että sen penkin alle jäi kiemurtelemaan oranssi vesilisko.
Keittiössä isä nosti kattilan kuivaustelineeseen, pyyhkäisi kätensä liinaan ja vilkaisi seinällä nakuttavaa kelloa.
”Ei hitto ollaan myöhässä! Tules Aster, pistät ne kynät nyt pois, että ehitään. Estelle! Mihis häippäsit? Meidän tarvii lähteä nyt!”
Autossa isän niskavilloissa kimaltelivat taas hikipisarat. Sen tukka oli vielä sekaisin ja solmio sitomatta. Aster koitti ajatella olioita, sillä auto piti isän ohjatessa kovaa meteliä ja vauhti tuntui ikävältä mahanpohjassa. Hän vilkaisi vieressä istuvaa isosiskoa. Sen naama oli myös vähän kalpea. Aster otti isosiskoa kädestä ja sai vastauksena lohdullisen puristuksen, vaikka isosisko tuijotti edelleen tiiviisti edessä aukeavaa tietä.
Kääntäessään oman katseensa tielle, hänet valtasi kauhu. Keskellä tietä edellisyön sateiden muodostamissa lammikoissa, pisteliäässä aamuauringossa nökötti taskurapu, jonka kilpi hohti hopeaa ja purppuraa. Taskuravuksi se oli kuitenkin suuri, melkein yhtä suuri kuin isän auto.
”Isi pysähdy, isi, väistä isi!”
Asterin kimakkaa huutoa säikähtänyt isä iski jarrut pohjaan. Moottoriavustettu sääri puhkaisi auton korin iskien kipinöitä asfalttiin.
Hetken kaikki tuntui hidastetulta, yhtä aikaa raskaalta ja kevyeltä. Aster näki, miten auto lipui poukkoillen ohi taskuravusta. Se naksutteli saksiaan hänen suuntaansa. Kaiken lopussa oli iso tömähdys. Auto oli pysähtynyt ojan penkkaan. Isosisko alkoi itkeä äänekkäästi.
”Mikä… helvetti suhun meni?!” isä ärjähti kädet yhä kiinni ratissa. ”Ja nyt ootte sit hiljaa molemmat! Mä myöhästyn töistä, voi jumalauta, nyt hiljaa!”
Isosiskon parkuminen tukahtui nyyhkytykseksi. Se oli edelleen käsikkäin Asterin kanssa, mutta toverillinen puristus oli kadonnut ja tilalla oli vain kylmän nihkeä, liikkumaton kämmen. Isä puuskutti etupenkissä ja irrotti viimein toisen kätensä ratista vain pamauttaakseen nyrkillä kojelautaa.
”Nyt tehdään sit niin, että Estelle saattaa Asterin tarhan risteykseen ja menee ite siitä kouluun. Mun täytyy päästä töihin, mulla on tärkeä palaveri mistä mä oon jo myöhässä. No, nyt kipikapi ulos autosta!”
Isosiskon käsi luikersi ulos Asterin omasta ja auttoi häntä turvavyön kanssa. Hiljaisuuden laskeutuessa molemmat nappasivat reppunsa ja liukuivat ulos ovesta. Isän toinen käsi oli edelleen kiinni ratissa. Toinen jäi näppäilemään jotain kännykkään.
Matka ei ollut enää pitkä, mutta hiljaisuus painoi Asterin rinnassa kuin valtava kivenmurikka. Isosiskon kyyneleet olivat jääneet autoon. Se tarpoi eteenpäin katsomatta kertaakaan taakseen. Tien risteytyessä isosisko viimein pysähtyi hetkeksi.
”Mähän sanoin, että isille ei saa kertoo niistä”, isosisko suputti vaimeana ja veti terävästi henkeä perään. Luunappia ei kuitenkaan kuulunut. Isosiskolla taisi olla jotain muuta mielessä. Hetken kantapäillään keinuteltuaan se ampaisi koulun suuntaan. Aster katseli isosiskon loittonevaa hahmoa tovin vähän harmistuneena, kunnes kääntyi itse tarhan polulle jatkamaan matkaa.
Polku kulki pienen metsikön läpi. Maa oli sateen jäljiltä mutaista ja hohkasi kylmää, mutta siitä huolimatta Asteria ennemmin hikoilutti kuin vilutti. Kippuraan kasvaneen koivupuun kohdalla hän kiinnitti ensimmäistä kertaa huomiota läikikkääseen ankeriaaseen. Se väreili ja vilkahteli puitten lomassa kuin meriruohon seassa.
Asterista alkoi tuntua, että ankerias oli seurannut häntä polulla jo pitkään. Se tuntui kummalliselta: yhtä aikaa jännittävältä kutinalta mahanpohjassa, mutta sittenkin sellaiselta, että teki mieli puristaa silmät kiinni ja juosta kovaa. Aiemmin mikään olio ei ollut oikeastaan liikkunut hänen mukanaan, vaan ne olivat nököttäneet niillä sijoillaan missä hän ne ensimmäistä kertaa huomasi. Ei tietty liikkumatta, mutta vähän kuin olisi laitettu sinitarraa mahan alle ja painettu tiukasti.
Hän yritti olla katsomatta enää ankeriaaseen päin, ja tarhan porteille saapuessaan hän oli kadottanut sen näkyvistään.
***
Vähän autojutun jälkeen isän piti mennä lääkäriin ottamaan moottoroitu sääri pois. Tilalle tuli kylläkin uusi jalka, mutta isosisko sanoi ettei siitä saanut kysyä isältä, ettei se harmistu. Asterin piti myös mennä lääkäriin, joka laittoi nitisevän piuhan kiinni porttiin korvan taakse ja kirjoitti rivi riviltä pieniä siistejä numeroita hohtavan valkoiselle paperille. Asterin silmien edessä vilkkui värejä ja muotoja, mutta ei mitään selkeää, ei olioita. Lopulta lääkäri kutsui isän sisään odotushuoneesta.
”Mekaniikassa ei ole mitään vikaa. Ei merkkejä kontaminaatiosta. Ihan tavallinen lapsukainen, jolla on vilkas mielikuvitus. Tekisitte hyvin, jos kiinnittäisitte hieman enemmän huomiota häneen.”
Isän jännittyneiden kasvojen sijaan Aster keskitti huomionsa lääkärin olkapään yllä huojuvaan kuoriaiseen. Sen käyrä nenä oli melkein kiinni lääkärin korvassa. Asteria nauratti, mutta sen hän tiesi päivänselvästi ilman isosiskoakin, että nyt ei sopinut nauraa.
Kotimatkalla satoi vettä solkenaan. Isä marssi sanaakaan sanomatta lätäköstä toiseen, Asterin kipittäessä perässä parhaansa mukaan. Punaiset kumisaappaat lonksuivat jaloissa kurjasti. Lopulta pihatiellä Aster kompastui päistikkaa valtavaan kuralätäkköön, ja sieltä nousemisen sijaan alkoi tihrustaa lohdutonta itkua. Isä käännähti ympäri tulta silmissään, mutta saapui sittenkin Asterin luo ja laski varovasti kätensä tämän harteille.
”Kuules Aster”, isä aloitti lempeästi, ”se on nyt semmonen juttu, että meidän pitää tsempata. Isillä ei… isi ei nyt just pysty menemään duuniin. Ja sä et Aster voi silloin käydä tarhassa.”
Aster nielaisi kuuluvasti. Itkustaminen oli loppunut kuin seinään. Ensin tuntui kivalta, että isi ei menisi töihin, vaan leikkisi varmaan enemmän hänen ja isosiskon kanssa. Samaan aikaan vähän pelotti, tai ainakin jännitti, ettei tarhaan voinut mennä.
”Miksen mä pääse tarhaan?”
”Nyt et ala inttää”, isän ääni vähän kiristyi. Sitten se sulki hetkeksi silmät, huokaisi syvään ja jatkoi taas rauhallisena: ”Se ei nyt vaan käy, jooko. Kun isi ei käy töissä, niin sä et käy tarhassa. Niin se nyt menee, ymmärrät sä.”
Aster ei oikeastaan ymmärtänyt, muttei halunnut harmistuttaa isää enempää. Niinpä hän nyökkäsi päättäväisesti, nousi pystyyn ja tarttui isää kädestä. Läpikotaisin kastunut parivaljakko asteli pihan poikki kotiovelle. Keinujen luota piha-aidan laitamille heitä seurasi verkkaisesti lipuva, punertavan ruskea merisiili.
***
Tänään Asterilla on edessään äidin viimeinen kellertävä paperi. Hän silittää sitä hellästi ja paperi tuntuu lämpimältä sormenpäissä. Keittiön lavuaarin yllä leijuu olioita, mutta sellaisia mitkä isäkin näkee: banaanikärpäsiä. Sitä ne eivät kuitenkaan juuri kiinnosta. Se on taas mennyt illalla saunomaan ja varmaan nukahtanut sinne. Isosisko on kieltänyt häiritsemästä isää kun se saunoo.
Nyt isosisko on koulussa. Asterilla nousee pieni känkkäränkkä. Ensin isä lakkaa menemästä töihin eikä kuitenkaan edes leiki hänen kanssaan, eikä hän pääse edes tarhaan, ja sitten hän ei edes saa saunoa! Autojuttu kaihertaa mielessä edelleen, mutta tuntuu epäreilulta, ettei sen takia saa tehdä mitään kivaa. Hänhän vaan halusi väistää taskurapua.
Aster taittelee kellertävän paperin huolellisesti kahteen kertaan ja sujauttaa sen paitansa taskuun. Hän hiipii varovasti alas kylmiä kiviportaita, avaa oven takapihalle ja kipittää nurmikon poikki saunalle. Saunan kulmalla mustaherukkapensaan alla pitkiä tuntosarviaan heristää seepraraitainen hepokatti.
Pukutilassa kaikuu isän katkeileva kuorsaus. Saunan ovi on levällään. Sisältä leijailee öisen lämmön rippeitä, jotain imelää ja pisteliästä, pinttynyttä hikeä ja tervaa. Asterin astuessa kynnyksen yli isä havahtuu säpsähtäen. Lauteella nukkumisen kangistama ja kesken unen yllätetty mies kierähtää laidan yli ja mätkähtää suoraan kosteanviileälle lattialle.
”Mitä nyt taas, perkele”, isä vaikeroi lattialla kiemurrellessaan. ”Tällasella paskalla kirottu, ootas vaan…!”
Aster peruuttaa kiukaan viereen kyyneleet silmissään. Hän rutistaa paidan taskussa olevaa paperia, kunnes se alkaa murentua kuiduiksi pienen hikisen kämmenen sisällä. Hän luhistuu maahan ja sulkee silmänsä tiukasti.
Aster ei oikeastaan kuule räjähdystä, mutta tuntee sen tuottaman kitkaisen kuumuuden ja paineaallon kehossaan. Hän käpertyy tiiviiksi palloksi saunan nurkkaan. Tervatun puun lohduttava tuoksu kietoo hänet hetkeksi turvaan, mieli pakenee todellisuudesta itsensä ulkopuolelle.
Kun hän lopulta uskaltaa avata silmänsä ja nostaa päätään, maailma on mennyt palasiksi. Kiuas hänen vierellään on edelleen paikallaan, mutta seinistä ja lauteista on tullut tulitikun kokoista puista sadetta, joka ei kuitenkaan ropise lattialle vaan kelluu keskellä ilmaa. Isän hahmoa kohti ei pysty katsomaan ihan suoraan, siinä on jotain väärällä tavalla vetelää ja punaista.
Siellä missä on oven paikka, mutta ei enää ovea, kajastaa oranssinkellertävä valopallo. Pallo laajenee työntäen puusäleitä kevyesti pois tieltään. Lopulta sen ollessa huoneen korkuinen, palloon ilmestyy vaalea railo, josta alkaa pursuta värejä, ääniä ja tuoksuja.
Uteliaisuus on karistanut pelokkuuden Asterin kehosta. Hän nousee ja astelee pallon luokse. Samassa hetkessä sen pinnassa oleva railo laajenee, ja Aster tuntee ihollaan äidin lempeän katseen. Pallosta mataa ulos suuri keltaisenkirjava merietana muutamia pienempiä olioita vanavedessään. Merietanan liehukkeet värisevät, kun se kääntää itsensä Asteria kohti.
”Luojamme, tämä on suuri kunnia. Olemme viimein peitonneet teitä riivanneet omituiset olennot ja tulleet palauttamaan teidät valtakuntaanne.”
Aster kuulee äänen päässään. Mahanpohjassa kutisee jännitys. Samalla tuntuu, että pitäisi juosta kovaa.
”Olkaa hyvä ja seuratkaa minua. Vakuutan, ettei ole mitään pelättävää. Olemme tulleet hakemaan teidät kotiin.”
Aster nielaisee, vilkaisee ympärilleen ja nyökkää. Oliot tekevät hänelle tietä, kun hän astuu pallon sisälle. Pallo sulkeutuu, kutistuu vähitellen ja lopulta katoaa sinne mistä tulikin. Ahtaan äänettömyyden rikkoo hetkellisesti vain säpäleisten puutikkujen ropina entisen saunan lattialle. Sitä ei kukaan ole näkemässä. Sitten on jälleen hiljaista.