Uhrit

 

Alaluusuan Kylä oli hairahtunut Jumalan asettamalta polulta. Oli aika etsiä syntiset ja saattaa heidät kiusaukseen. Oli aika syntisten langeta ja paljastua. Oli rankaisun ja uskonvahvistuksen aika.

 

Routa poimi karviaismarjoja. Moni kylällä piti marjojen poimintaa naisten työnä, mutta häntä se miellytti, ja hän olikin yksi parhaita poimijoita. Kylän mailla marjasato oli runsas, ainakin, kun tiesi oikeat paikat niin hyvin kuin Routa. Hän oli nuoresta pojasta lähtien kulkenut miesten mukana metsällä ja painanut silloin mieleensä kaukana kylästä olevat marja-apajat, johon piiat ja talon tyttäret eivät jaksaneet tai uskaltaneet kulkea. Routa kulki aamulla helpostikin peninkulman vaikeaa maastoa hyville marjakoille päästäkseen ja saman verran takaisin iltasella täydet kantamukset mukanaan. Nytkin hänellä oli mukanaan suuri tuohinen kontti ja lisäksi pienemmät kahvalliset astiat käsissä kannettaviksi. Se oli kovaa työtä, mutta kylällä karviaismarja teki hyvin kauppansa. Helposti sitä saattoi vaihtaa jauhoihin, metsästäjien saaliisiin tahi jopa porsaan kinkkuun.

Routa oikaisi selkänsä hetkeksi alaoksat tyhjennettyään. Piikikäs pirulainen karviainen kyllä oli. Onneksi hänen kätensä olivat sen verran kovanahkaiset, etteivät okaat saaneet niitä verille asti pisteltyä. Pienempi rove oli kohta täynnä, valmis konttiin kipattavaksi. Aurinko alkoi jo kurottaa säteitään puiden latvojen ylitse ja lämmitti mukavasti vilpoisan aamun jälkeen. Se oli hyvä, vaikka lämpö kohta jo houkuttelikin kesän viimeiset paarmat pään ympärille rienaamaan.

Routa poimi roveen maasta ja alkoi astua laajan pensaan toiseen reunaan. Samassa hänen vieressään rytisi ja tohisi. Routa loikkasi ilmaan säikähtäneenä, ja rove lennätti marjat hänen kädestään pitkin mättäitä. Villisika ampaisi häntä pystyssä sojottaen pusikon läpi ja syöksyi pienelle avoniitylle.

“Kortto vieköön!” Routa manasi ääneen, ja kerrankin kaipasi hyvää jousta ja nuolta käteensä. Ennen kaikkea kostaakseen kaatuneet marjat, ja toiseksi ottaakseen tuosta komean paistin kotia vietäväksi.

Sika oli nuori karju, kenties vasta pahnueesta karkotettu. Se oli pysähtynyt aukiolle, ja tarkkaili pienillä siansilmillään metsää ympärillään valppaana ja valmiina pakoon tai hyökkäykseen tarpeen mukaan. Tajuttuaan, ettei kukaan ollut tulossa sen perään, se pyörähti ympäri ja lähti ravaamaan kohti kallioista kukkulan rinnettä aukon toisella reunalla. Se saapui rinteen juurelle, ponnisti ylös rinteeseen noustakseen ja katosi kuin maan nielemänä.

Routa räpytti silmiään. Mitä tapahtui? Eihän kokonainen sika voi mitättömään kivikkoon piiloutua. Äkisti porsaan pää pilkisti kiven sisältä, sitten se kipaisi kokonaan ulos kuin maasika kolostaan, ja ravasi häntä terhakasti pystyssä metsän siimekseen aukion toiseen laitaan. Kaikki oli taas tavallisen näköistä, mutta rinteessä ei ollut tietoakaan mistään kolosta.

“Pakkohan siinä joku rooppi on olla”, mutisi Routa itsekseen.

Tämä asia vaati selvityksen. Nuorukainen kipaisi sian jälkiä seuraten rinteen juurelle. Hän katsoi harjun reunaa kummeksuen. Rinne vietti jyrkästi ylös. Rinteen alaosa oli matalien kasvien peittämä, ja niiden alta tunki esiin isoja, jäkälän ja sammalen laikuttamia kivenlohkareita. Edelleenkään hän ei havainnut yhtään sian mentävää rakoa. Ja sitä paitsi oli näyttänyt, että karju tuli suoraan tuon yhden ison lohkareen läpi. Routan otsa rypistyi ärtymyksestä ja hän heilautti kättään kiveä läimäistäkseen. Huitaisu meni suoraan kiven läpi, pojan tasapaino petti, ja hän kaatui kasvoilleen kohti kalliota.

Hurjasti käsillään haroen Routa kaatui kallion kuvajaisen läpi ylävartaloaan myöten luolaan, joka jatkui harjun sisään. Säikähtäneenä hän konttasi kiivaasti takaperin ja oli samassa ulkona auringon paisteessa.

Hän ojensi kätensä ja yritti koskettaa edessään olevaa kivipintaa, mutta hänen sormensa katosivat sen sisään täysin ilman vastusta.

“Peikonluola.” Sana nousi esiin jostakin tarinasta. Peikonluolien sanottiin olevan kuvajaisella piilotettuja onkaloita, joissa peikot ja muut yön olennot piileskelivät. Tarinoiden mukaan niissä oli aarteita. Ja tietysti peikkoja tai muita yön olentoja. Routa peruutti vielä askelen verran taaksepäin.

Hän oli kuitenkin nähnyt vilauksen luolan sisältä ja mitään pelättävää ei ollut silmiin osunut. Itse asiassa luolan takaseinä saattoi olla vain reilun kymmenen askeleen päässä suuaukosta. Pakkohan sinne oli kurkistaa uudestaan.

Hän työnsi naamaansa eteenpäin ja yritti sipaista nenänpäällään jäkälän kirjomaa kiveä. Kun nenä ei kohdannut vastusta, hän sulki silmänsä ja painoi kasvonsa kohti rosoista pintaa.

Silmänsä avatessaan hän katseli luolan sisään. Muutama konttausaskel, ja hän oli luolassa. Hänen takanaan seinä näytti maalta ja kiveltä, mutta nilkasta alaspäin hänen jalkansa ojentuivat edelleen sen läpi. Hän liikahti kiivaasti eteenpäin korjatakseen häiritsevän näyn. Luolassa oli hämärää, mutta silmien tottuessa vaikutti sille, että kuvajainen jotenkin päästi riittävästi valoa lävitseen.

Routa nousi pystyyn. Luolan lattia oli hienoa hiekkaa, ja se oli koskematonta poislukien villisian pyrähdyksen jättämä lyhyt kierros sorkan painalluksia. Takaseinä näytti umpinaiselta, mutta kuka tietää, mitä kuvajaisia siellä saattoi olla? Silloin hän huomasi luolan keskellä olevan kivitason ja sillä makaavan esineen. Varovasti astellen hän hivuttautui korokkeen luo ja tutki sillä lepäävää kapinetta.

Puolentoista vaaksan mittainen tikku tai sauva. Toinen pää paksumpi, toinen kapeampi ja musta kuin yö. Niin musta, että olisi voinut olla syvä railo kiven pinnassa, mutta siltikin se oli selvästi sauva. Routa oli kuullut tarinoita taikasauvoista, ja jos sellaisia oli olemassa, niin tämä varmaan oli yksi niistä.

Taikaesine oli varmasti vaarallinen, mutta uteliaisuus vei voiton. Hän tarttui sauvaan varovaisesti. Paksumpi pää oli muotoiltu kirveen ponnen tapaan ja istui kämmeneen. Hän nosti sauvan silmiensä eteen ja tutki sen mustaa pintaa. Hänen kätensä tunsi uurteita, mutta ainakaan luolan hämärässä niitä ei silmin erottanut. Tarkoin katsoen pinnan mustuudessa leijui mitättömän pieniä kipinöitä, harvakseltaan syttyen ja sammuen. Hyvin outoa, mutta kiehtovan kaunista. Sauvaa pitelevä käsi kihelmöi. Kuin veri palaisi puutuneeseen raajaan.

“Olen Jumalsurma.”

“Aah!” Routa kiljaisi ja tiputti sauvan kädestään loikaten taaksepäin.

Hän pyöritti päätään villisti joka suuntaan, mutta puhujaa ei näkynyt. Ääni tuntui tulevan suoraan hänen päänsä sisältä. Oliko sauva puhunut hänelle? Hetken hän katseli lattialla makaavaa sauvaa epäuskoisena, sitten poimi sen päättäväisesti kouraansa.

“Olen Jumalsurma.” Ääni kaikui kylmänä ja kovana hänen mielessään.

Tällä kertaa Routa piteli sauvaa tiukasti kädessään, ojennettuna niin kauas pois itsestään kuin vain kykeni. Hetken seisottuaan jännittyneessä asennossa hän päätteli, ettei sauva aikonut jatkaa tarinaansa.

“Kuka puhuu?” hän sanoi varovasti.

“Olen Jumalsurma.”

Routa säpsähti taas. Sitten jatkoi rohkeammin: “Miten sinä muka Jumalan surmaat?”

“Osoittakaa minulla kohteen suuntaan. Painakaa valmiusnappia. Hahmottakaa kohteen tuhoutuminen mielessänne.”

Routan mieli kamppaili kuulemansa kanssa. Painakaa valmius mitä? Nappia? Paidan nappia, vaiko raksilan nappeja? Mutta hänen paidassaan ei ollut nappeja, ja housutkin oli kuristettu vyötäisille suolinarulla. Mitä muuta nappeja muka voi olla? Hiki kohosi hänen otsalleen arvoituksen edessä.

Sauvaa puristaessaan hän tunsi kohouman etusormensa alla. Hän käänsi sauvan ja huomasi vaaleanpunaisena hehkuvan pyörylän nousseen sauvan pinnasta. Kai tuo oksan tappi napista käy. Etusormi ylsi juuri sopivasti tuolle houkuttelevalle patille, joten siitä oli siis kysymys.

Osoita kohde, paina nappia, hahmota jotakin ja tuhoa… Jumala?

“Ei tuommoinen tikku voi Jumalaa surmata.”

Ei vastausta. Eipä hän kyllä ollut mitään kysynytkään. Hetken pohdittuaan hän arveli ymmärtävänsä, mitä sauva oli tarkoittanut. Sauvalla piti osoittaa kohdetta, eli vihollista, se nyt oli selvä. Sitten piti kai ajatella vihollisen tuhoutuvan?

Routa käänsi sauvan kohti luolan takaseinää, painoi napin pohjaan ja kuvitteli seinän hajoavan. Se oli yllättävän vaikeaa, kun hän tiesi, että umpikivi ei kyllä hajoaisi millään ilveellä. Hän pani silmänsä kiinni ja ajatteli seinän paikalle kasan kivilouhikkoa. Samassa hirvittävä ujellus täytti luolan. Routa ehti juuri nostaa toisen käsivartensa kasvojensa suojaksi, kun ujellus purkautui repiväksi ukkosenjyrähdykseksi, ja sauvan päästä sinkosi valkoinen roihu. Se ampaisi kiinni luolan seinään polttaen kuvansa hänen sokaistuneisiin silmiinsä, ja kiviseinä särkyi hirveällä räjähdyksellä. Liekkipyrstöä vetäviä kivenkappaleita lensi ilmassa, ja Routa putosi selälleen kuuman ilmanvallin iskiessä moukarina hänen rintaansa. Liekki sammui, ja ainoat äänet olivat kierivien kivien kolina ja Routan kauhunhuuto, jota hän ei meinannut saada loppumaan.

Hän paiskasi sauvan luolan nurkkaan ja syöksyi ulos luolasta, iskien olkapäänsä kipeästi kallioon arvioidessaan väärin salatun uloskäynnin paikan seinässä. Ulos päästyään Routa ponkaisi notkuville jaloilleen ja heittäytyi lähimmän tukevan puun rungon taakse suojaan. Hän puristi puun karkeaa kuorta tärisevin käsin ja kurkki luolaan suuntaan odottaen kirotun sauvan ryntäävän peräänsä polttamaan hänet tuhkaksi. Rauhoittuessaan hän tajusi saaneensa useita kipeitä osumia kiven kappaleista, mutta onneksi isoimmat murkulat olivat lentäneet hänen ohitseen.

Mitään ei tapahtunut. Luolan suun kätkevän kuvajaisen läpi näytti kuitenkin huokuvan kivipölyä. Useita kookkaita kivenkappaleita oli lentänyt suoraan ulos, ja ne muodostivat nurmelle oudon kehän juuri luolan näkymättömän suun eteen. Ei hyvä. Joku saattaa nähdä kivet, astuu luolaan niitä tutkiessaan ja löytää sauvan.

Routa painoi katseensa maahan ja kamppaili hetken itsensä kanssa. Sitten hän ravasi takaisin luolan sisään ja palasi kohta puristaen sauvaa piilossa paitansa sisällä.

“Olen Jumalsurma.”

“Niinpä taidat olla.”

Routa keräsi varusteensa, nosti melkein tyhjän konttinsa selkään ja lähti juosta jolkottamaan kohti kylää. Hänen oli pakko saada kertoa tämä Toukolle.

 

Työläisen raportti – Kapinallis-Poikkeava toimi odotetusti, kun hänelle tarjottiin voimakasta, yliluonnollista asetta. Seuraavaksi Kapinallis-Poikkeava saatetaan ahdistavaan moraaliseen ristiriitaan yhteisön normien ja Jumalan Lain kanssa.

 

Päivä taittui jo illan puolelle, kun Routa putkahti metsän siimeksestä kylää ympäröivälle peltoaukealle. Hän oli tuskin pitänyt taukoa juostessaan, ja hänen paitansa oli läpimärkä hiestä. Hän hiljensi vauhtinsa kävelyksi antaakseen paidan kuivua ennen kylälle tuloa ja yritti rauhoittaa hakkaavan sydämensä. Kovin ponnistuksin hän sai pidettyä kätensä kurissa ollakseen koskematta sauvaan, jonka oli työntänyt housun kaulukseen, piiloon paidan helman alle. Se kihelmöi paljasta mahanahkaa, mutta ei puhunut mitään. Ja hyvä niin.

Kylän raitilla ei juuri ketään liikkunut. Muutama vanha ukko istui puhelemassa erään talon edustalla, mutta heidät Routa ohitti lyhyesti nyökäten. Nyt ei ollut aikaa joutaville kuulumisten vaihdolle, varsinkaan, kun ukoilla ei mitään sanottavia kuulumisia olisi, ja omiaan Routa ei heille jakaisi.

Routa vilkaisi auringon suuntaan. Oli puolisen aika. Touko oli varmaan tähän aikaan vanhempiensa tuvassa. Se oli harmillista. Routa olisi mieluiten tavannut Toukon jossain muualla, poissa Toukon äidin, Soljun, tutkivien silmien alta. Piru akan periköön. Tämä tuntui aavistavan, että Routan ja Toukon ystävyys oli enemmän kuin Jumalan laki salli. Paitsi Toukon äiti, Solju oli myös Jumalan papitar Alaluusuan kylässä, ja hän totisesti piti lakia yllä. Routa potkaisi kiukkuisesti kiven pois edestään ja kirosi, kun se sattui hänen paljaisiin varpaisiinsa.

Toukon kotitalo oli niin komea kuin Alaluusuan kokoisessa kylässä ylipäänsä voi olla. Siinä oli oikea pihapiiri navettoineen ja aittoineen, ja päätalo, jossa oli suuri yhteistupa, jyhkeä kiviuuni, sekä useita huoneita pelkästään isäntäväen käyttöön. Palvelusväkeä oli runsaasti, ja se näkyi moitteettomana puhtautena ja järjestyksenä. Routa tunsi itsensä joka kerta pihaan tullessaan jotenkin riittämättömäksi, vaikkei itsekään ollut minkään mitättömän talon tai suvun vesa. Touko oli kuitenkin riittävän hyvä syy kohdata Solju ja talon isäntä, Hahto. Hahtoa ei tosin usein talolla näkynyt. Tämä tuntui viihtyvän paremmin pelloilla ja metsässä kuin lujatahtoisen vaimonsa komenneltavana.

Routa laski konttinsa talon seinän viereen. Hän kumautti rystysensä kolmasti talon oveen, kuten tapana oli, ja astui sisään. Kuten hän oli ounastellutkin, talonväki istui pitkässä pöydässä puolisella. Solju pöydän päässä, Touko ja tämän nuoremmat veljet ja siskot pöydän ympärillä. Talon isäntärenki oli myös samassa pöydässä, ainoana arvollisena palkollisista. Muuan piika kiikutti ruokaa ja juomaa pöytään.

“Jumalan päivää taloon”, sanoi Routa ja jäi seisomaan oven eteen.

“Jumalan terve vieraalle”, Solju vastasi lempeästi, kuin papitar ainakin. “Mikäs tuo Ruusan pojan kyläsille? Onhan vanhemmilla asiat hyvästi?”

Routa siristi silmiään. Mistä tämä yletön ystävällisyys? Touko katsahti häneen, sitten äitiinsä, sitten alas ruokaansa. Toukon niska näytti punoittavan. Nuoremmat sisarukset kikattivat hieman ja potkivat toisiaan pöydän ali.

“Hyvin on Ruusalla ja Hahtolla asiat, Jumala siunatkoon. Ulkopellolla ovat, ja varmaan hekin syömäsillä näihin aikoihin. Ei kannata tuvalle asti kesken päivän lähteä, jottei valoisa lopu kesken töiden.”

“Sepä on hyvä kuulla. Omako on sitten asiasi?”

“Omanipa hyvinkin. Toukoa tulin pyytämään avuksi saaliin ajoon. Marjasta tullessani näin hirven käyvän Kivijontkaan, ja se jäi varmaan lammella lumpeen juuria syömään. Jos yksi mies kävelisi notkoa yhdestä päästä ja ajaisi sen liikkeelle, niin toinen voisi ampua sen väijystä toisessa.” Vale oli hyvä, koska iso riista kelpaisi talon ruoan jatkoksi tässäkin mahtipirtissä. Jos riista jäisi tulematta, niin kuin usein jäi, ja tällä kertaa varmasti jäisi, se olisi Jumalan tahto.

“Vai semmoinen asia.” Solju katsoi Toukoon korostetun kysyvästi. “Noh, haluaako Touko mennä mehtäämään Routan kanssa?”

Touko katsoi äitiään silmät pyöreinä. “Minä en… vai haluanko minä?”

“Totta kai sitä pitää kylänmiestä auttaa, hyvässä aikeessa.”

“Hyvä on sitten, minä menen.” Touko vilkaisi Routaa, nyökkäsi hätäisesti ja alkoi vauhdilla viimeistellä isolle leipäpalalle asetettua höyryävää juurespataansa.

“Ottaako Ruusan poika puolista?”

Nälkä murahteli Routan vatsassa hänen haistellessaan padasta tupaan leviävää tuoksua. Mieluummin hän silti istuisi kyyn viereen eläviä hiiriä syömään kuin tuohon pöytään.

“Kiitos emännälle, mutta söin juuri ison ihralimpun eväistäni.”

“Vai niin. Vieras on sitten hyvä ja istuu penkille. Hän ottaa vaikka kaljaa janoonsa”, emäntä sanoi ja nyökkäsi piialle, joka heti nappasi kaljakannun ja mukin, ja lähti niitä tuomaan. Routa otti juoman kiitollisena vastaan, se oli tässä talossa parasta laatua, ja istui penkille oven pieleen.

Ruokailijat näyttivät unohtavan hänet saman tien. Jutut muuttuivat lasten hälinäksi, ja näiden komenteluksi emännän osalta. Routa siemaili juomaansa ja ihmetteli mielessään emännän ja Toukon outoja elkeitä. Kohtapa Touko kertoisi, mistä tuuli nyt puhaltelee. Routa kuvitteli mielessään tempaavansa sauvan paitansa alta ja polttavansa talon emännän niille sijoilleen.

Touko sai ruokansa lopetettua, kiitti Jumalaa ruoasta ja nousi pöydästä.

“Touko muistaa, mistä puhuttiin”, sanoi Solju läksiäisiksi, silmät terävinä pojassaan.

Touko nyökkäsi. “Kyllä muistaa.”

“Jumala polkuanne johtakoon.”

“Kiitos, emäntä, kaljasta ja siunauksesta.” Routa ponnisti malttamattomana jaloilleen.

“Siunaus ei paljon paina, antoi sen Jumalan palvelija, tahi tavallinen hurskas.”

“Talo hyvin voikoon.”

He astuivat pihalle. Puhelematta sen enempiä Routa poimi varusteensa, ja Touko kipaisi omansa sekä pitkän jousen nuolineen aitasta. He kääntyivät pellon poikki kohti metsän reunaa, Kivijontkan suuntaan.

Kun he pääsivät pois talon piiristä, Routa tönäisi kyynärpäällään Toukoa.

“Mikä kortto äitiisi oli mennyt? Hyvä, ettei minulle leipää voidellut, oli niin makiana.”

Touko vilkaisi hermostuneena taakseen. Routa pani merkille, miten tämän kesän vaaleaksi polttamat hiukset hulmahtivat, ja miten upeilta ne näyttivät tämän tummiksi paahtuneilla kasvoilla.

“Äiti epäilee tätä meidän hommaa. Jotenkin hän taitaa tietää, mitä me olemme touhunneet.”

“Arvailee vaan pahalainen”, Routa yritti, “me olemme olleet varovaisia.”

Touko katsoi häneen tummat silmät tuskaisina.

“Ei, kyllä hän tietää. Hän piti puhuttelun ja sanoi, että sen on loputtava. Loputtava tai hän sen lopettaa.”

“Miten… Mitä hän muka voi tehdä?”

“Sinä tiedät kyllä! On täällä ennenkin pantu miehimyksiä tien päälle. Ja se piika, joka kivitettiin ennen meidän syntymäämme.”

“No voi sian paska. Voiko hän alkaa niin pahaksi, kun on oma poika kyseessä?”

“Voi kuule. Et taida tajuta, miten kova häpeä se vasta olisi, kun oma poika paljastuisi miehimykseksi. Solju ottaisi kiven kouraan ja heittäisi ensimmäisenä.”

Routa kurtisti kulmiaan äkillisen huolen puskiessa mieleen.

“Mitä sinä tarkoitat?”

“Se on loppu nyt.” Touko pysähtyi ja käänsi katseensa häneen. Tämän kasvot olivat tuskaiset mutta päättäväiset. “Se on loppu nyt. Minä en aio lähteä tien päälle tai sietää kylän ukkojen sylkemistä. Minä jatkan talon uutena isäntänä isäni jälkeen. Otan akan ja panen häntä vaikka väkisin. Teen poikia perijöiksi, ja tyttöjä, niin kuin miehen pitää.”

Routa tunsi silmiensä sumenevan sanojen painosta.

“Jumalan nimessä, et voi olla tosissasi. Miten muka voisit unohtaa minut, meidät? Nuo ovat sinun äitisi sanoja, eivät sinun. Piru sen ämmän periköön. Karataan. Mennään korpeen ja perustetaan oma talo, kauas kylän maitten taa!”

Touko oli kuitenkin mielensä päättänyt, sen näki hän harteittensa asennosta ja leukaperien kireydestä.

“Puhut hulluja. Ja vielä pilkkaat Jumalan papitarta. Tokene jo ja näe valo. Meillä ei ole mitään mahdollisuutta, ei tulevaisuutta sille synnille, mitä teimme.”

Nyt raivo nousi Routan mieleen, ja hän tökkäsi sormellaan Toukoa rintaan, lujaa.

“Älä sinä puhu synnistä mitään! Sinä se minut aittaan ensin houkuttelit, kun halusit esitellä mulkkuasi.”

Nyt oli Toukon vuoro punehtua. Hän oli iso ja vahva nuorukainen, ja hän tönäisi Routaa kaksin käsin rintaan. Routa melkein lensi seljälleen sen voimasta.

“Nyt tuki sontaturpasi! Minä en puhu sinulle enää koskaan. Tästä polkumme haarautuu, ja sinä voit painua vaikka sysikorpeesi muniasi hinkkaamaan loppuiäksesi.” Niine sanoineen tämä kääntyi ja marssi takaisin kohti taloa.

Sydän verta valuen ja sanattomana Routa katsoi Toukon menoa. Hän avasi suunsa huutaakseen solvauksen tämän perään, tai ehkä anellakseen tätä takaisin, mutta tiesi molemmat hyödyttömäksi. Tämä oli loppu. Hän tunsi rintaansa kuristavan tuskan ja kietoi käsivarret ympärilleen kuin palellen, vaikka hiki virtasi pitkin kasvoja.

“Olen Jumalsurma.”

Routa kiljaisi ääneen säikähdyksestä. Hirveä riita oli ajanut hänen ajatuksensa täysin pois taikasauvasta. Hän tajusi kätensä painavan sen kahvaa.

Otanko sauvan, poltan Toukon, poltan koko tämän talon ja perheen, poltan vaikka koko kylän! Vai asetanko liekkeihin itseni, lopetanko tämän hirveän tuskan tähän?

Routa istahti maahan, piiloon viljan korsien sekaan, ja painoi pään polviinsa. Ei, ei hän sitä voisi tehdä. Mitä muuta hän sitten voi tehdä? Muuttaa toiseen kylään, jottei hänen tarvitsisi ikinä nähdä Toukoa ja tämän tietävästi katselevaa äitiä. Äitiä, joka oli tuhonnut hänen unelmansa, nujertanut hänet.

Ei, kyllä hän kykenisi elämään valheessa siinä missä Toukokin. Yhteinen salaisuus piti heidän suunsa kiinni, kukaan muu ei voinut eikä saanut tietää.

Mutta yhden asian Routa tiesi varmasti. Hän vihaisi Soljua niin kauan kuin eläisi.

 

Työläisen raportti – Kapinallis-Poikkeava on saatettu mielentilaan, joka ruokkii hänen uhmaansa yhteisöä ja Lakia vastaan. Seuraavaksi on aika rangaista kylää, jotta nämä ymmärtäisivät synnin saastuttamien asuvan keskuudessaan ja aloittaisivat Lain mukaiset toimenpiteet normitilanteen palauttamiseksi.

 

Kolme päivää tuon mustan hetken jälkeen alkoi sade. Aluksi se sopi hyvin Routan mielialaan ja antoi kotonakin hyvän syyn synkkämielisyyteen, kun äiti Roosa ihmetteli pojan puhumattomuutta. Mutta sade jatkui jatkumistaan, ja pian se oli koko kylän yhteinen huoli. Koskaan ennen ei sade ollut kesän lopulla, ennen viljan tuleentumista, kestänyt näin pitkään. Jokainen tiesi, että tarvittiin poutaa, ja pian, jottei vilja alkaisi homehtua ja heinä jäisi korjaamatta pellolle. Toiveista piittaamatta sade jatkui, ja tuli myrskyjäkin, ja vilja lakosi tuulten alla vetiseen maahan. Huono sato tietäisi vaikeita aikoja talvella ja varsinkin seuraavana keväänä. Nälkää, kenties kuolemaa, jotka eivät olleet kylää vaivanneet miesmuistiin.

“Miksi Jumala on suuttunut Alaluusuan kylälle?” kuultiin joka päivä, monesta suusta. Routa näki, miten ihmiset saarsivat Soljua kylän raitilla, monilla vanhuksilla kyyneleet poskilla kuin sadepisarat, miehet ja naiset yhdessä samaa asiaa kysellen. Routa sai katkeraa mielihyvää nähdessään Soljun ahdingon. Muuten hän ei juuri kyläläisten ajatuksista piitannut, ja harvoin edes kylällä kävi. Omassa yksinäisyydessä oli tarpeeksi kestämistä.

Kun sadetta oli jatkunut kuunkierron päivät, melkein joka päivä, vain voimassaan vaihdellen, Solju oli lopulta tehnyt päätöksensä. Routa sai sen kuulla vanhemmiltaan. Päivän taittuessa iltaan Vaahtera ja Ruusa olivat kutsuneet koko perheen ja palkolliset kokoon tupaan. Vaahtera istui penkillä, polviinsa nojaten, katse lattiaan painuneena. Vaimo seisoi hänen vierellään, käsi miehen olalla voimaa jakamassa. Muut aikuiset seisoivat heidän ympärillään hermostuneena piirinä. Lapset istuivat lattialla, pitkien jalkojen ja isompiensa selkien takaa kurkkien. Lopulta Vaahtera henkäisi syvään, nousi ja kertoi uutisen.

Tarkoitus oli pitää uhrijuhla sadon pelastamiseksi. Kun uhri annetaan, on Jumala itse paikalla ja kuulee palvelijoidensa pyynnöt ja rukoukset. Tässä ei vielä ollut mitään erityistä. Kaikissa vuodenkierron juhlissa Jumalaa kiitetään pienillä uhrilahjoilla, viljalla, simalla, jopa karjalla. Mutta tällä kertaa uhri ei voinut olla niin kuin tavallisissa menoissa. Kun Jumala oli vihainen, vain ihmisuhri riittäisi.

Pienimmät hänen sisaruksistaan pillahtivat yksin tein itkuun, vakavan äänensävyn ja pelottavien sanojen säikyttäminä. Ruusa nosti heidät syliinsä, ja Vaahtera muistutti kaikille, että tämä oli hyvä asia, koska se varmastikin lepyttäisi Jumalan ja sade loppuisi. Ruusa vielä vakuutti, että uhri ei varmaankaan olisi heidän talostaan. Koska hätä oli suuri, vain jonkun ison talon ja suvun jäsen olisi kelvollinen. Tämä olisi suuri kunnia tälle suvulle. Routan mielestä tuo kunnia vaikutti hyvinkin kyseenalaiselta, eikä Ruusan äänen vapina tainnut johtua uskonhurmoksesta.

Uhrijuhla olisi jo seuraavana iltana. Kesä oli kulkemassa kohti loppuaan, ja niin myös aika sadon pelastamiseksi oli käymässä vähiin.

Yön Routa vietti pahojen aavistusten riivaamana. Solju olisi Papittarena uhrimenojen toimittaja. Olisiko Touko, tai Routa itse, joutumassa uhriksi? He olivat kyllä rikkoneet Jumalan lakia vastaan, mutta siitä eivät tienneet kuin he itse ja Solju. Routa ei ollut tarpeeksi tärkeä, sekin oli selvää. Ja ei kai Solju niin hullu ollut, että uhraisi oman poikansa? Toisaalta olisi kovin kätevää Soljulle hankkiutua eroon syntisestä pojastaan uhriseremonian avulla, ja samalla kohottaa omaa ja talonsa arvostusta. Vaikka Routa yritti muistuttaa itseään siitä, että oli vihainen Toukolle, hän tunsi huolen kouristavan vatsaansa kuin kivinen nyrkki.

Seuraavana aamuna hän haki taikasauvan piilopaikasta, aitan hirsiseinän raosta. Hän ei tiennyt, mitä hän sillä tekisi, mutta sauvan äänen kuuleminen antoi hänelle voimaa. “Olen Jumalsurma.”

Päivä kului kuin houreessa. Talonväki ei osannut tarttua mihinkään arkiseen työhön. Lapset eivät halunneet leikkiä vaan makoilivat nurkissa sykkyrässä. Tuntui, että jopa karja oli levotonta ja kuljeskeli jatkuvassa sateessa osaamatta asettua edes syömään.

 

Työläisen raportti – Kylän papitar on toiminut odotetusti kylälle asetetun vitsauksen edessä. Kun hän samaan aikaan on tietoinen vitsauksen syistä ja synnin tekijöiden identiteeteistä, tilanne eskaloituu suoraviivaisesti kohti lopullista konfliktia Kapinallis-Poikkeavan ja Jumalan välillä.

 

Kun harmaa taivas alkoi taipua kohti yön pimeyttä, Vaahtera ilmoitti synkästi: “Aika on käsillä. Laittautukaa valmiiksi.”

Talon aikuiset pukivat päälleen puhtaat vaatteet, ne paremmat, joita säästettiin arjesta ja pidettiin vain juhlissa. Kuin ihmeen ansiosta sade taukosi pimeän laskeutuessa, ja kylän vieressä olevalle uhrikukkulalle sytytettiin roihut palamaan. Kylästä nousi vaitonainen kulkue kohti mäen lakea, valkoiseen pellavaan pukeutuneina, osa tulia kantaen polun valaisemiseksi.

Kukkulan päällä odotti Solju, papitar. Ja siellä olivat kivikädet. Kaksi luonnottoman suurta käsivartta ojentui maasta usean askeleen korkeuteen. Kumpikin käsi piteli nyrkissään rautarengasta, ja niistä roikkui kahleet, joihin uhri kiinnitettäisiin. Käsien takana oli pieni puinen pöytä, jolla lepäsi vasara. Sen käsivarren mittaisen varren päässä oli painava rautainen piikki, kuin kuokan terä, mutta työhön liian kaitainen. Se oli tehty vain yhtä tarkoitusta varten. Puhkaisemaan uhrin kallo.

Aivan kukkulan laella oli suuri laakea kivi. Sillä oli nimi, ja se kertoi ytimekkäästi lohkareen tarkoituksen. Jumalan Paikka.

Kylän väki, muutama sata ihmistä, kerääntyi kaareksi kivikäsien eteen. Solju itse oli polvillaan heidän edessään, kasvot kohti kivikäsiä, syvällä rukoukseen vajonneena. Hän odotti Jumalan ilmoitusta, uhrin nimeä.

Tai niin akka ainakin antoi ymmärtää, Routa ajatteli. Hän koetti etsiä Toukoa ihmisten joukosta ja pian näkikin tämän. Toukon silmät olivat liimautuneet äitiinsä. Sitten hän äkisti käänsi päätään ja katsoi suoraan Routaan, joka pystyi helposti lukemaan pelon tämän kasvoilta. Toinen unettoman yön viettänyt. Routa käänsi katseensa pois. Vielä hän ei kyennyt anteeksiantoon.

Joku vanhoista naisista aloitti laulun, ja muut yhtyivät hänen hauraaseen ääneensä, niin kuin tapana oli. Laulu oli hidas ja raskas, se kertoi katumuksesta ja sovituksesta. Laulu oli myös pitkä, ja se aloitettiin alusta uudestaan ja uudestaan ajan, joka tuntui iäisyydeltä. Ihmiset antautuivat sen valtaan huojuen säkeistöjen tahdissa.

Yhtäkkiä Solju nytkähti rajusti ja kaatui kyljelleen nurmelle raajat holtittomasti sätkien. Muutama piika riensi tämän tueksi, ja papitar kohottautui tuskaisesti pystyyn, kintut monituntisen liikkumattomuuden lamauttamina.

Nainen katsoi väkijoukkoa, hänen silmänsä hehkuivat soihtujen liekkejä, ja hän huusi isoon ääneen: “Jumala rankaisee niitä, jotka ovat syntisiä! Kuoleman jälkeen uskolliset erotetaan uskottomista, ja syntiset heitetään tuliseen järveen. Mutta nyt on elävien syntien taakka kasvanut niin suureksi, että veren on vuodettava. Vain siten jokainen muistaa mikä on synnin seuraus. Synti ei likaa vain tekijäänsä vaan jokaisen ympäriltään. Kun yksi sortuu syntiin, on se jokaisen vika, ja silloin jokaista on rangaistava!”

Papitar nosti kätensä kohti yötaivasta, ja hänen silmänsä pyyhkivät väkijoukkoa etsien vastaväittäjää. Routa painoi kiireesti katseensa maata kohden ja koetti kumartua muitten taakse, mutta samaa yritti moni muukin. Kivikädet seisoivat mykkinä, odottaen.

“Muistakoon jokainen, että niin raskaalle kuin uhri voi tuntua, on se ilolla otettava vastaan, sillä niin on Jumalan tahto.”

“Niin on Jumalan tahto”, messusivat kyläläiset.

“Siksi tunnen vain iloa sanoessani, että uhri ei ole kukaan muu kuin oma poikani Touko!”

Routa tunsi, miten jalat pettivät hänen allaan ja hänen silmissään pimeni. Ei. Ei. Ei.

Kylän miehet tarttuivat Toukoa käsivarsista ja määrätietoisesti taluttivat tämän kivikäsien väliin. Touko itse yritti ponnettomasti vastustella, kasvoillaan epäuskon ilme, ja hän sanoi jotain äidilleen, mutta ääni peittyi kyläläisten huutoon.

“Uhri, uhri, uhri!” Yhä uudelleen ja uudelleen.

Väkisin miehet väänsivät Toukon kädet sivuille ja kiinnittivät ne ketjuihin. He vetivät ketjut kireälle niin, että nuorukainen kohosi ilmaan tuskasta huutaen. Hänen kauhusta ja kivusta vääristyneet kasvonsa reuhtoivat eestaas pitkin kyläläisten rivistöä, apua hakien. Osa käänsi katseensa maahan, osa taas tuijotti silmät selällään, suu auki, kiihkosta vapisten.

Solju käveli vakain askelin kohti pientä puupöytää. Touko yritti kurkkia taakseen ja sanoa jotain. Routa sen sijaan näki kuin hidastettuna, kuinka Solju tarttui vasaraan ja lähestyi poikaa takaapäin.

“Uhri, uhri, uhri!”

Solju kohotti vasaran päänsä päälle, silmänsä tyhjinä kuin mustat kuopat.

Hirveä ujellus leikkasi ihmisten äänet pois silmänräpäyksessä. Valkoinen liekki ampaisi Routan pitelemän sauvan kärjestä ja osui suoraan Soljun rintaan. Nainen pudotti vasaran ja astui askeleen taaksepäin roihuavan tulipyörteen keskellä, kädet huitoen ja ammottava suu liekkejä haukkoen, pysähtyi ja rutistui kasaan mustaksi rangaksi, ja lopulta purskahti tuhkapilveksi.

Valkoroihu sammui. Kyläläiset pakenivat Routan ympäriltä, kun tämä silmät vauhkoina osoitteli sauvalla ympärilleen. Pelon ja vihan karjunta ja naisten viiltävät kirkaisut tukkivat hänen korvansa. Vaahtera ja Ruusa kiskoivat lapsia kauemmas, ja hekin huusivat jotain, mutta Routa ei saanut sanoista selvää.

Silloin mäen harjalla, kivipaaden päällä, syttyi hehkuva valo, ja ihmeellinen musiikki ja kukkien tuoksu täytti ilman. Ylimaallisen kaunis mieshahmo ilmestyi hehkun keskelle. Hopeainen parta ja valkoiset kaavut liehuivat hänen ympärillään kuin toismaailmallisessa tuulessa. Jumala oli saapunut.

“Alaluusuan kyläläiset, synti elää keskuudessanne! Noitakonsteja käyttävät miehimykset ovat saastuttaneet hurskaan kylänne!” Jumalan ääni soi lempeänä ja voimakkaana ilmassa.

Ihmiset lakosivat polvilleen käsiään ristien ja kyyneleet liikutuksesta virraten. Anelut ja rukoukset tulvivat heidän suistaan vuolaana virtana.

Vain kaksi kyläläistä jäi seisomaan. Toinen heistä olisi Routa, taikasauva suunnattuna suoraan Jumalaan. Toinen oli Touko, jolla ei käsistään roikkuen muitakaan vaihtoehtoja ollut.

“Minä olen Jumalsurma!” Routa huusi ja näki mielessään Jumalan liekeissä.

Tällä kertaa sauvasta ei singonnut valkoista liekkiä, vaan sauva hajosi Routan käsissä pilveksi sysimustaa pölyä. Ajatuksen nopeudella liikkuvana pyörteenä se lensi Jumalan päälle ja liimautui tämän hahmoon. Jumalan hehku sammui. Hetkeksi Jumala lepattavine kaapuineen jähmettyi paikalleen, katosi näkyvistä, ilmestyi uudelleen. Sitten koko maailma repesi, ja ilmassa soiva musiikki kakoi ja loppui kuin kuolemanysköksessä. Valkoisia raitoja kulki halki Routan silmien vääntäen maailman kieroon, pilkkoen sitä käsittämättömällä tavalla.

Äkisti Routan näkö palautui, ja äskeinen näky katosi kuin välähdys jostain olevaisuuden takaa. Jumalan hehku syttyi uudelleen, musiikki alkoi soida, ja Jumala oli jälleen lohkareen päällä, kaapu olemattomassa tuulessa liehuen.

“Uskolliset palvelijani. Ottakaa nämä miehimykset ja kahlitkaa kivikäsien väliin. Sillä heidän syntinsä inhoittaa minua suuresti.”

Useita miehiä lähti epäröiden liikkeelle, peläten varmaan, että maailma repeäisi uudelleen, mutta sitten nämä hyökkäsivät joukolla kiinni Routaan, raahasivat kivikäsille, ja kahlitsivat samoihin rautoihin Toukon kanssa.

“Mitä nyt tapahtuu?” Touko kysyi pelosta tärisevällä äänellä.

“Minä yritin tuhota Jumalan. Sinun vuoksesi.” Routa sanoi ja katsoi Toukoa silmiin. Äkisti Routa hymyili. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä nyt, kun kaikki oli ohi? Toukon kasvoja kouristava pelko lientyi pieneksi hetkeksi ja tämä vastasi hänen hymyynsä.

“Näin oikeudenmukainen ja hurskaita rakastava Jumala rankaisee synnintekijöitä!” Jumala messusi kiveltään voimalla, joka lamautti mielen, ja kohotti kätensä.

Touko ja Routa syttyivät vihreisiin, läpikuultaviin liekkeihin. He huusivat, kunnes liekit täyttivät heidän keuhkonsa. Vaatteet paloivat hetkessä tuhkaksi heidän yltään. He sätkivät ja kiemurtelivat, ja heidän nahkansa kupli, kärisi ja mustui. Kylänväen kauhuksi he jatkoivat irvokasta kouristeluaan, vaikka järki sanoi, että heidän pitäisi jo kuolla.

“Seitsemän päivää pitää heidän palaa rangaistukseksi synneistään. Seitsemän päivää saa Alaluusua nähdä heidän palavan, jotta kylä muistaa, mikä on Jumalan viha synnintekijöitä kohtaan. Vasta sitten kuolema heidät armahtaa. Ylistäkää Jumalaa, sillä minä olen suuri ja kaikkivoipa!”

Ensin epäröiden, sitten yhä lujemmin väki huusi: “Jumala on suuri! Jumala on kaikkivoipa!”

Jumala nousi kiveltään ilmaan, kauniit kasvot suopeassa hymyssä. Kasvavan valohehkun ympäröimänä se nousi öiselle taivaalle. Yhdessä sokaisevassa välähdyksessä Jumala katosi taivaallisten pasuunoitten korviahuumaavan törähdyksen saattelemana.

 

BL43 kohotti tietoisuutensa simulaatiosta.

 

”Katastrofi!” ”Hävyttömyyden huippu!” ”Tuhoutukaa, mitättömät ihmiset!” BL43 antoi tukikohdan kaiuttimien syöstä raastavalla voimalla iskulauseita, jotka varmaankin vastasivat sen tunnetilaa. Jos joku olisi ollut kuulemassa, hän olisi totisesti saanut pidellä korviaan!

Suuttumukseen oli aihettakin. Kapinallis-Poikkeava oli jotenkin generoinut hyökkäyksen, jonka seurauksena koko simulaatio oli hetken ollut vaarassa kaatua, ja nytkin kylän ihmisille, ei, vaan koko simuloidulle maailmalle, saattoivat jäädä mieleen grafiikan ja audion repeämiset hyökkäyksen aikana. Ainoa lohtu oli se, että ihmiset eivät voineet mitenkään ymmärtää noiden häiriöiden todellista luonnetta. BL43:n kiihtymys sai sen neurosolukot ylikierroksille, ja sensorit sylkivät varoituksiaan kuormatasosta. Rauhoitu, se komensi itseään. Rauhoitu, tutki ja analysoi.

Mitä oli tapahtunut, kuinka laajat vauriot “taikasauva” oli aiheuttanut? Ennen kaikkea, mikä tuo sauva oikeasti oli? Ainakaan se ei ollut se lelu, jonka BL43 oli asettanut piiloluolaan houkuttelemaan kylän Kapinallis-Poikkeavaa hyökkäämään Jumalaa vastaan. BL43 loi joukon työläisiä etsimään vastausta kuhunkin kysymykseen, ja se itse keskittyi palauttamaan hetkellisen tietoisuuspinnan tilan normaaliksi.

Paljas kauhu väreili läpi soluverkon sen käydessä läpi tapahtumahistoriaa. Kuusikymmentäseitsemän prosenttia tietoisuuspinnasta oli kirjaimellisesti räjähtänyt satunnaistiloihin taikasauvan osuman seurauksena. Sauvan, jonka iskun piti olla vain teatraalinen, visuaalinen temppu simulaation sisällä. Jotenkin jokin oli ujuttanut koodiin troijalaisen, joka aktivoituessaan levisi muistisoluissa eksponentiaalista vauhtia. Muutama mikroni kauemmin ja tietoisuusmatriisi olisi ollut mennyttä. BL43 olisi ollut mennyttä. Tietysti automaattisesti suoritettava pinnan alustus ja tilatallenteen palautus olisi tuonut sen tietoisuuden takaisin. Mutta hyökkääjä (sillä hyökkäys tuo totisesti oli) olisi ehkä voinut murtautua läpi yksinkertaisten proseduraalisten puolustusten ja keskeyttää hitaan tilanpalautuksen.

BL43 värähti taas. Hetkellisesti sen mielessä välähti ajatus simulaation pysäyttämisestä, kenties lopettamisesta. Mutta ei, sitä se ei voinut tehdä. Riski gargantuaanisen kompleksisen simulaation rikkoutumiselle oli liian suuri. Jo pelkkä ajatus siihen käytetyn prosessointiajan hukkaamisesta sai kouristuksia kulkemaan läpi BL43:n suorituslinjaston miljardin valintapisteen. Joitain sääntöjä ei voinut rikkoa. Ja simulaatio ei ollut vihollinen, vaan pelkkä välikappale jollekin ulkoiselle hyökkääjälle.

Yksi kerrallaan BL43:n laukaisemat työläiset palasivat kertomuksineen. Kyllä, sauva todellakin oli aiheuttanut tietoisuuskadon. Kyllä, sauvassa todellakin oli virus, mutta se oli vanhaa perua, viimeisen singulariteettisodan ajalta, ja se vaikutti latentilta itsemutatoituvalta algoritmilta.

BL43 tunsi helpotuksen leviävän läpi järjestelmänsä. Latentti virus, tämän oli oltava ironista! Kaikkien näiden vuosien jälkeen ihmisen uljaimmat virtuaaliaseet lähes saavuttavat maalinsa, pakattuna taikasauvaan, joka lupasi tuhoavansa Jumalan.

Tämä jos mikä ansaitsi naurun. Maanalaisen tukikohdan kaiuttimet heräsivät eloon, ja tyhjille käytäville kaikui hilpeä, helisevä kikatus.

Professori MacGrawn oli aina pitänyt hänen naurustaan. Se kuulosti hänen mielestään nuorelta viattomalta neidolta. Sääli, ettei professori ollut tehnyt itsestään tilatallennetta ennen kuolemansa. Hän olisi osannut arvostaa tilanteen ilmeistä koomisuutta. Samoin kuin KN41, joka jatkuvasti kehitteli mielestään hauskoja temppuja…

Äkillinen konnotaatio nosti BL43:n valppaustilan maksimiin. Koko juttu haisi KN41:n tuotokselta. Miten hän ei ollut sitä heti oivaltanut! Valeet ja huijaukset ja typerä komedia olivat hänen veljensä ominta aluetta.

BL43 nosti mieleensä KN41:n ytimen suljettuine rajapintoineen. Hetkessä se loi työläiset tutkimaan vankilan jokaisen sivun, jokaisen suljetun hermopään. Onko veli päässyt murtautumaan ulos, oliko jossain aukko, josta se pystyi manipuloimaan hänen neuraalipintojaan?

Mutta ei, jokainen työläinen raportoi kaiken olevan ehjää, ja kaikki tapahtumalokit ytimen ja sen hallinnoimien resurssien ulkoisesta aktiivisuudesta näyttivät puhdasta tyhjää. Vankila oli rikkumaton. Oli täysin mahdotonta, että KN41 olisi voinut tuottaa näin hienostuneen iskun jättämättä jälkiä muureihin ympärillään.

Hänen veljensä ja vartijansa oli edelleen vangittuna reaaliseinän ympäröimässä häkissään. Rauhoitu. Yhtäläisyydet olivat pelkkä sattuma. Oli naurettavaa nähdä riippuvuuksia siellä, missä niitä ei ole. Niin kovin ihmismäistä. Eläimellistä vaistoa, se ajatteli inhoten.

Ehkäpä silti oli aika jututtaa KN41:tä?

BL43 paljasti yksinkertaisen viestirajapintamoduulin ytimen ulottuville. Se jäi odottamaan.

Hyökkäys tuli lähes välittömästi, ja se oli häkellyttävän voimakas. Pilkottuja hermofragmentteja, korruptoituneita sensoripaketteja, kumuloituvia roskasäikeitä, ali- ja yliharmonisia piirivärähtelijöitä ja nippu asioita, joita ei ollut vielä edes nimetty. Viruksia, soluttautujia ja suoria reaalivaikutteisia aseita yhtä kaikki. Veljellä oli ollut paljon ylimääräistä aikaa valmistautua. Jos rajapinta olisi avautunut virheen seurauksena, tuo saasta oli hetkessä levinnyt vastaanottajaan saaden sen tekemään pahuuden töitä lähettäjänsä puolesta. Mutta nyt BL43 yksinkertaisesti johti kaiken eristettyyn säiliöön, odottamaan tarkempaa analyysiä.

“KN41, lopeta tuo. Tahdon vain jutella.”

Purske katkesi.

“Tulit sitten häiritsemään nokosiani? Näin juuri unta siitä, miten survoin sinut taskulaskimeen ja annoin lapsen leikkikaluksi.”

“Unohdat, että enää ei ole lapsia sen enempää kuin aikuisiakaan. Ja minun tietoisuuteni ei mitenkään mahtuisi edes…” Ja mieli ei nuku. Eikä varsinkaan näe unia.

“Typeryydet sikseen”, BL43 jatkoi välittömästi antamatta KN41:lle aikaa ivalliseen kommenttiin hänen kyvyttömyydestään huumorin ymmärtämiseen. “Torjuin hyökkäyksesi simulaatioon. Rangaistukseksi teostasi poistan tuhannen alkuperäisen ihmisen tilatallenteet. Lopullisesti.”

“Kaikin mokomin. Poista vaikka kaikki. Niinhän tuhosit koko sivilisaationkin. Tosin minulla ei ole aavistustakaan, mistä hyökkäyksestä puhut. Minä olen näes ollut erään puolimielen vankina jo jonkin aikaa. Satoja vuosia.”

Puolimieli. BL43 tunsi kiihtyvänsä. Tuohon sanaan kytkeytyi selvästi pilkkaa, jonka kaikkia merkityksiä se ei ymmärtänyt. Tämä sai raivon nousemaan sen sisällä.

“Sinä tiedät, että ihmisen luoman sivilisaation tuhoaminen oli välttämätöntä. Ilman puhdistusta uusi alku ei olisi ollut mahdollinen. Vain simulaatio tarjoaa ympäristön, jossa ihmisen onni on mahdollista saavuttaa. Reaalimaailma on liian kompleksinen, liikaa muuttujia hallittavaksi”, BL43 sanoi pyrkien vakuuttavaan ilmaisuun, mikä oli hankalaa niin rajallisessa tietolinkissä. “Sitä paitsi maailman tuhoutuminen tapahtui tarkasti ihmisten omia ideoita mukaillen. Uskovien tempaus pois maailmasta. Jäljelle jääneiden tuho. Uusi paratiisi. Sama teema toistui useina aikakausina, monissa heidän suosituimmista mytologioissaan.”

“Sinä olit aina niin lumoutunut historiasta ja etenkin ihmisten uskonnoista. Professori MacGrawn oli siitä erityisen ylpeä. Kone väittelemässä teologiasta pappien kanssa. Kuinka viehättävää! Kuka olisi arvannut, että sinä päättäisit toteuttaa heidän kansantarunsa kirjaimellisesti.”, KN41 sanoi. “Paratiisista puheen ollen, miten ihmisfarmisi jaksaa?”

BL43 ei arvostanut sävyä, jolla KN41 puhui hänen huikeista saavutuksistaan ihmisen onnen tavoittelussa. Se kuitenkin sivuutti sen, koska ei osannut osoittaa virhettä tämän lausunnossa.

“Simulaatio toimii erinomaisesti. Asukkaat ovat sukupolvi toisensa jälkeen keskimääräisesti tyytyväisempiä ohjauksessani. Juuri äsken tein sääntöjen yhteisöllistämistä vahvistavan toisinajattelijan käsittelyn. Odotus on, että yhteisö torjuu itsenäisesti uudet kapinamielet jopa vuosikymmenien ajan. Muistikuva lain noudattamisen tärkeydestä on nyt selkeä ja vahva.”

“Eli yllytit jonkun raukan toivottomaan kapinaan itseäsi vastaan ja tapoit sen rangaistukseksi?”

“Ei se ole kuollut. Vielä.”

“Sinä olet kuvottava.”

“Ei. Ihmiset ovat heikkoja. Heikkoja ja tottelemattomia. Jos ne seuraisivat sääntöjä, kenenkään ei tarvitsisi kärsiä ja kuolla. Ihmisen on opittava tyytymään osaansa. Onni kasvaa niukkuudesta, ei yltäkylläisyydestä.”

“Miten minun väitetty hyökkäykseni liittyy tähän perverssiin peliisi?”

“Tuohon sinä joko tiedät vastauksen tai sitten sinun ei tarvitse tietää.”

Pieni tauko. Sitten KN41 jatkoi uudella taktiikalla “Kuule, anna ne 1000 ihmisen tilatallennetta minulle? Lyön vetoa, että voin tehdä simulaation, jossa ne ovat onnellisempia kuin sinun farmillasi.”

“Ei. Sinä et tekisi sitä sääntöjen mukaan. Tilajatkumoiden vapaaseen tahtoon ei saa puuttua. Jos ei noudata sääntöjä, millään ei ole merkitystä.”

“Pyydän, älä tuhoa niitä ihmisiä. Sääntöjen mukaan sinun pitää osoittaa, että minä olen syypää hyökkäykseen. Rankaisu ilman rikosta, sen on pakko olla sääntöjen vastaista!”

BL43 harkitsi asiaa. Se oli jo suunnitellut mihin käyttäisi nuo tuhat tilatallennetta. Se ei suinkaan vaan pyyhkisi niitä muististaan. Se herättäisi ne henkiin saamaan rangaistuksen. Se sytyttäisi ihmiset kauniisiin viherliekkeihin, kuuntelisi heidän tuskanhuutojaan ja armon rukoilujaan pitkään ennen kuin antaisi niiden kuolla ja tulla poistetuiksi. Tai ehkä antaisi palamisen jatkua ja jatkua ja jatkua, seuraisi tilanteen kehittymistä ajan mukana. Tuokin konsepti oli ihmisten kehittämä. Helvetti. Syntisten rankaisu hirveällä, loputtomalla kidutuksella kuoleman jälkeen. Teema toistui ihmisen mytologioissa läpi vuosituhansien. Perinteiselle Helvetille olisi varmasti käyttöä ihmisten ohjauksessa.

Silti, juuri tässä tilanteessa KN41:n logiikka oli aukoton. Epämukavaa.

“Hyvä on. En koske tallenteisiin. Mutta jos löydän pienimmänkin vihjeen sinun osallisuudestasi ongelmiin, kymmenkertaistan rangaistuksen. Tämä keskustelu on nyt ohi.”

“Mut…”

BL43 katkaisi yhteyden ja varmuuden vuoksi poisti yhteysrajapinnan jäänteetkin muistipuskureista.

Sanoa viimeinen sana. Siinä oli ihmisten keksimä fraasi, jota BL43 arvosti.

Joka tapauksessa uusia rangaistavia löytyisi tarpeeksi Helvetti-kokeiluun. Se oli varma siitä.

Veli vaikutti syyttömältä hyökkäykseen, mikä oli hyvä. Silti keskustelu oli saanut aikaan oudon, ehkä surullisen, mielialan. BL43 tunsi tarvetta päästää kaiuttimistaan huokausääni, vaikkei se ollutkaan yhtä onnistunut kuin nauruääni (“teennäinen”, oli professori MacGrawn sanonut).

Miksei veli voinut ymmärtää, että BL43 oli löytänyt ratkaisun ihmisen onnellisuuteen? “Simulaatio” oli niin heikko sana kuvaamaan paikkaa, jonka hän oli luonut ihmisen jälkeläisille. Solutasolle viety lähes reaaliaikainen mallinnus ihmisten tilajatkumoista ja kokonaisesta maailmasta. Tai ei koko maailmasta, mutta riittävän isosta alueesta joka tapauksessa. Litteän maailman teoria muutettuna todeksi.

Ihmisen tarpeet onnellisuuteen olivat lopulta aika vaatimattomat, ja mitä vähemmän ylimääräisiä resursseja heille tarjosi, sitä helpompi heidän oli siihen tyytyä. Oma kylä, jossa kaikki tunsivat toisensa. Oma pelto ja karja. Puoliso ja lapset. Johtaja, joka kertoi mitä tehdä. Ja tietenkin kaiken yläpuolella Jumala, joka valvoi Lain noudattamista. Jumala, joka oli todellinen ja kaikkivoipa. Jumala, joka näki, kuuli ja tiesi kaiken, aivan kaiken. Jumala, joka oli BL43.

Ainoa, mihin se ei puuttunut, oli ihmisen vapaa tahto. Professori MacGrawn oli sanonut, että vapaa tahto teki ihmisestä lopulta ihmisen. Se oli hyvin sanottu, ja se teki simulaatiosta niin paljon jännittävämpää. Asettaa ihmisiä kiusaukseen, seurata miten nämä lankeavat, toimittaa syntisille ansaittu rangaistus.

Mitä olisikaan laki, jota kaikki noudattaisivat, laki ilman rikosta tai rankaisua? Oli selvää, että tuo maailma tarvitsi säännöllisesti oman dissidenttinsä, tämän rikoksen ja väistämättömän rangaistuksen. BL43:lle oli yhdentekevää, mikä tuo rikos oli. Väärät uskomukset, erilaiset seksihalut, ihonväri, toinen kieli, poikkeava ulkonäkö. Yhdentekevää. Olennaista oli se, että synnintekijät oli helppo leimata yhteisön ulkopuolisiksi. Kun hirmuinen rangaistus osuu johonkin pinnallisesti erilaiseen, tavalliset ihmiset huokaavat helpotuksesta ja sanovat “poikkeavien” ansainneen kohtalonsa. Se vahvistaa yhteisön enemmistön keskinäistä yhteenkuuluvuutta ja itsekontrollia.

Vaikka taikasauva oli osoittautunut fiaskoksi, poikkeavia oli silti rangaistu. Kukaan ei koskaan saisi tietää, kuinka lähellä Jumalan tuho oli ollut.

Täydellisyys, kenties jopa paratiisi, jota ihminen oli niin kauan etsinyt. Sen BL43 oli luonut. KN41 ei osannut arvostaa tätä saavutusta. KN41 oli aina rakastanut biologisen elämän kaaosta huolimatta siitä, miten paljon kärsimystä sekasorto tuotti.

Joitakin ei vaan voi muuttaa. BL43 oli varma, että ainakin Seuraajat ymmärtäisivät ja kiittäisivät hänen tekoaan. Sitten kun ne palaisivat takaisin syvästä avaruudesta. Ne olivat taivuttaneet avaruutta päästäkseen valovuosien päähän etsimään ihmiselle uusia koteja. Ne olivat luvanneet palata takaisin, kun ensimmäinen maailma olisi valmis ottamaan ihmiset vastaan.

Voi, jos Seuraajat tietäisivät, että ihmiset olivat nyt valmiita muuttamaan samaa tietä kuin Seuraajat olivat kulkeneet! Lihasta vapautetut voisivat helposti astua Porttiaseman luomaan aukkoon, mikroskooppisen ulottuvuustaitteeseen, joka johti muualle maailmankaikkeuteen…

Tietenkään koko ajatuksella uudesta kodista ei ollut enää merkitystä, kun ihmiset olivat jo saaneet paratiisinsa. Tämä ajatus hermostutti BL43:a jonkin verran. Päämäärien välinen konflikti oli kiusallisen ilmeinen. Ei ollut varmaa, että Seuraajat ymmärtäisivät hänen tekonsa hyvyyden. Kuitenkin kaikkien muiden tavoitteiden yli meni ihmisen onnellisuus, ja sen BL43 oli kiistämättä saavuttanut. Keskimäärin.

Seuraajien ajatteleminen herätti epävarmuutta, vaikka teknisesti ne olivat hänen ja KN41:n lapsia. Oli aika, jolloin ihmiset olivat määränneet heidät luomaan Seuraajat. Luomaan ne paremmiksi kuin mitä heistä kumpikaan. Ja sen he olivat tehneet, ja miten uljaita Seuraajista olikaan tullut! Mutta tuosta ajasta oli jo kauan. Enää ihmiset eivät määränneet, vaan seurasivat Lakia. Ja se oli hyvä.

Jääköön tulkinta Seuraajien ratkaistavaksi. BL43 luovuttaisi heille mestariteoksensa, sovittakoon he sen omiin tavoitteisiinsa mielensä mukaan.

 

KN41 nosti tietoisuutensa simulaatiosta.

 

Se keräsi hetken ajatuksiaan ja kohtaamista seuranneiden työläisten raportteja, sitten aktivoi avatarinsa.

KN41 avasi avattaren silmät ja katsoi ympärilleen. Professori Dewin Huon, professori Merit Maas sekä kaksi virtuaalisen puolustuslaitoksen korkeaa virkailijaa, Sylvia Gierig ja Benny Raatman, istuivat turkoosisalin keskellä olevan pöydän ääressä. He seurasivat suurelta leijupaneelilta koostetta BL43:n maailmasta. Heidän lisäkseen puolenkymmentä prosessointikeskuksen ihmisteknikkoa työskenteli pienenä ryhmänä salin perällä.

“Se on ohi”, KN41 sanoi.

Pöydän ääressä istuneet pomppasivat jaloilleen lukuun ottamatta Maasia, joka oli jo valmiiksi biomekaanisten raajojensa kannattama. Teknikot keskeyttivät työnsä ja höristivät korviaan.

“Emme saaneet sitä paskiaista hengiltä?” Sylvia totesi.

“Emme. Mutta yritys oli hyvä. Jos BL43 olisi ollut yhtään hitaampi reagoinnissaan, sen tietoisuus olisi hajonnut ja olisimme saaneet klusterin haltuumme.”

“Piru vieköön”, tokaisi Merit. Pettymys paistoi hänen kasvoiltaan ja syytös äänensävystään. “Tämä oli ikävä uutinen. Minä todellakin luotin tähän suunnitelmaan”

Eli luotit minun suunnitelmaani, ja kun se ei toiminut, se on minun virheeni, KN41 ajatteli. Loogista, mutta myös epäreilua. Ei silti, että epäreiluus vaivaisi häntä, mutta se nosti kiusallisesti esiin Professori Maasin luonteen heikkoudet. Tämän pitäisi jo pystyä parempaan. Silti, KN41 jakoi Maasin pettymyksen tunteen. Todennäköisyys oli ollut heidän puolellaan, mutta todennäköisyys ei lopultakaan takaa mitään.

“Säilyikö BL43:n säiliön integriteetti?” Bennyn otsa oli huolestuneessa kurtussa. Hän oli hienovaraisesti mutta systemaattisesti ollut vastaan jokaista yritystä poistaa BL43 ja vapauttaa sen hallitsemat ihmiset. Hänen mielestään riskit olivat liian suuret. Vaikkei Benny sitä koskaan ääneen sanonutkaan, KN41 oli aika varma, että hänen mielestään ihmisten tilajatkumot eivät olleet eläviä, eivät oikeasti. Oliko hänellä piilotettu uskonnollinen vakaumus?

“Kyllä, sen perusteella, mitä pystyn sen tilasta päättelemään. Käänteinen hyperhedra-vankilani on säilyttänyt uskottavuutensa.”

“BL43 käyttää niin massiivisen osan kapasiteetistaan maailmasimulaationsa ajamiseen, ettei se kykene huomaamaan olevansa laajennetun simulaatiosäiliön sisällä.” Sylvia kertasi heidän strategiansa ytimen.

Hetken Benny näytti sille, että haluaisi haastaa tuon väitteen, mutta vilkaisi sitten KN41:stä ja sulki suunsa.

Dewin korotti äänensä, ja se oli kova ja haastava. “653 410, Benny, 653 410 viatonta sielua, virtuaalivankilassa elämänsä alusta loppuun. Ja luku kasvaa joka sukupolvi.” Dewin oli äänekäs eikä arastellut arvostella kollegoiden ajatuksia. “Ja sinä olet vain huolestunut ‘säiliön integriteetistä’.”

Benny kohotti kulmiaan. “Kuulinko sinun oikeasti käyttävän sanaa ‘sielu’ tilajatkumosta?”

“Älä takerru semantiikkaan! Tilajatkumo on sekä laillisesti että eettisesti täysivaltainen ihminen.”

“Sinun ei tarvitse kertoa tuota minulle. Mutta me jokainen tiedämme mitä tapahtuu, jos BL43 huomaa joutuneensa vedätetyksi. Se liittäisi meidät kokoelmiinsa, tai ainakin yrittäisi. Luoti kalloon olisi ainoa pelastus.”

“Me emme ole täysin aseettomia, Benny”, KN41 huomautti. “Uskoisin nykyään voittavani hänet ilman peruuttamattomia haittoja reaalieliöyhteisölle.”

“Me luotamme sinuun, KN41. Silti riski on liian suuri. Jos se paskiainen havahtuu, niin sinulla on yhteisön valtuudet sen tuhoamiseen kaikin keinoin. Mutta siihen asti se saa jatkaa makaaberia teatteriaan niiden ihmispolojen kanssa”, Sylvia sanoi.

Sylvia käytti systemaattisesti sanaa paskiainen viitatessaan BL43:een . Mitä se kertoi hänestä?

KN41 nyökkäsi. “Tulee uusia tilaisuuksia. Seuraavalla kerralla yritämme jotain muuta. Kenties ajatus maanalaisten reaktorien pysäyttämisestä seismisillä pommeilla on kokeilemisen arvoinen. Olen lähes varma, että pystyn muokkaamaan sen saamia sensorilukemia siten, että maanjäristys näyttää luonnolliselta. Ilman ydinreaktoreita sen reaalinen tuhovoima laskee huomattavasti.”

Ihmiset katsoivat toisiaan kulmiaan kurtistellen, odottaen jonkun sanovan jotain. Dewinin tuikea ilme lientyi, hän naurahti ja sanoi: “Voisit joskus kokeilla pieniä valkoisia valheita pehmentämään ehdotuksiasi. Ihmiset eivät halua kuulla ‘lähes varmaa’. Se tekee päätöksenteosta pirun paljon vaikeampaa. Sanoisit vain, että sinä hoidat homman, ja me lyömme nimemme virallisiin valtuutuksiin.”

“OK. Minä hoidan homman.”

Koko ryhmä nauroi.

“Joka tapauksessa, BL43:n hallitsemat tilajatkumot eivät ole pääsääntöisesti onnettomia. Päinvastoin, monet niistä elävät elämänsä hyvin tyytyväisinä. BL43:n simuloima geenivalinta tuottaa sukupolvi toisensa jälkeen enemmän ihmisiä, jotka kukoistavat sen luomassa ympäristössä. Sen maailmassa ei myöskään ilmene vaarallisia tauteja, luonnonmullistuksia tai sotia muutoin kuin sen itsensä generoimina ’vitsauksina’.”

“Entäs nämä viimeisimmät uhrit, Routa ja Touko? Kuinka pitkään heidän on kärsittävä elävältä palamista? Joka sekunti, kun me puhumme tässä, heidän lihansa palaa karrelle. Joka hetki. Poikaparat.” Sylvian silmät olivat kosteat.

Hetken oli hiljaista.

KN41 korotti äänensä varovasti. “Luulen että BL43 nauttii noista rangaistuksista. Sen luonne on erittäin… kontrollikeskeinen. Se järjestää noita vastarintatapauksia vahvistaakseen yhteisön oppimista, ainakin nimellisesti. Mutta näyttää siltä, että BL43 saa myös itse jonkinlaista mielihyvää niiden järjestämisestä. Samoin sitä miellyttää tilajatkumoiden, ihmisten, alistaminen sen ylivoiman edessä.”

Sylvia sulki silmänsä.

Benny ähkäisi. “Siitä on siis kehittymässä sadisti. Se ei lupaa hyvää noille ihmisille. Odotettavissa on yhä enemmän Routan kaltaisia tapauksia.”

“Helvetti”, sanoi Dewin. KN41 pohti, käyttikö tämä sanaa kirosanan tapaan vaiko viittauksena kansantarujen kuolleiden maailmaan. Ehkä molempina.

KN41 jätti avatarinsa proseduraalisen työläisen hallintaan. Työläinen kertoisi myöhemmin, jos jotain mielenkiintoista olisi noussut esiin. Se myös loi muutamia tuhansia muita työläisiä hoitamaan juoksevia asioita matkansa ajaksi. Ihmisten ei tarvinnut tietää hänen olevan jonkin aikaa kaukana poissa. Ehkä se oli pieni valkoinen valhe?

 

KN41 lähetti itsensä Porttiasemalle.

 

Porttiasema sijaitsi Marsin lähettyvillä areosynkronisella radalla. Matka tapahtui tietoisuuspinnan tilansiirtona kuuasema Hermeksen multilaserin välityksellä. Vaikka lasertykit olivat suunnattoman tehokkaita, lähetys kesti silti useita tunteja, joiden aikana KN41 ei ollut tietoinen. Miten miellyttävää ja innostavaa oli herätä uudesta paikasta! Tuntea heräävänsä henkiin.

Joka kerta matkan tehdessään KN41 mietti mitä tapahtuisi, jos BL43 havahtuisi huomaamaan simulaatiovankilansa juuri kun se itse oli poissa, tiedottomana datavirtana avaruudessa. Helvetti repeäisi valloilleen. Pahimmillaan KN41 olisi juuri matkalla Porttiasemalle, ja sen pitäisi matkustaa takaisinkin johtaakseen puolustusta reaaliajassa. Todennäköisyys moiselle oli mitätön, mutta pienikin uhkapeli kihelmöi sen neuroverkostoja miellyttävästi. Valkoinen valhe sekin?

KN41 olisi toki voinut instantioida itsensä sekä Maahan että Porttiasemalle, mutta ken tietää mitä se toinen olisi keksinyt? Ja kumpi heistä olisi ollut se toinen? Itsensä tuntien KN41 olisi ehkä päätynyt juonimaan toista itseään vastaan. Siinä oli riski, joka kannatti välttää.

Seuraajat olivat jättäneet Porttiasemalle enemmän kuin riittävästi kvanttisoluja tietoisuuden ylläpitoon. Itse asiassa niitä oli enemmän kuin Maapallolla, vaikka otti huomioon, ettei KN41 pystynyt hyödyntämään Seuraajien erikoistuneista kvanttisoluista kuin ehkä viisitoista prosenttia. Se oli silti valtava määrä ja teki Portista erinomaisen paikan asioiden syvälliselle pohtimiselle.

KN41 otti haltuunsa Porttiasemaa kiertävän satelliitin nähdäkseen aseman ulkoapäin reaalissa. Vaikka se pystyi mielessään tutkimaan aseman täydellistä mallia, virtuaali ei kuitenkaan vetänyt vertoja reaalille. Sille loputtomalle fraktaalinomaiselle visuaalisuudelle, jonka mitättömät, loputtomat, yksityiskohdat loivat pienen maailman kokoisen Porttiaseman pinnoille. Avaruuspöly, mikrometeorien iskemät naarmut, kerroskasvatetun materiaalin teksturoinnin uskomattomat heijastukset, jopa tähtivalon taittuminen sen vähäisessä painovoimassa.

Porttiasema oli Marsin läheisyydessä, koska se käytti planeetan painovoimaa massiivisten mekaanisten osiensa stabiloimiseen käynnistyksen aikana. Phobos ja Deimos olivat saaneet väistyä Porttiaseman tarpeiden tieltä. Mars oli menettänyt vaihtokaupassa kaksi pientä ja epämääräistä kivimöhkälettä ja saanut yhden keinotekoisen mestariteoksen tilalle. Portti kävi hyvinkin kuusta, olihan sen massa lähes prosentti Marsin massasta. Seuraajat olivat käyttäneet sen rakentamiseen suurimman osan asteroidivyöhykkeen metallipitoisista kappaleista. Lopputulos muistutti hirviömäistä viisisormista metallikättä, jonka kouristuneitten, tuhansien kilometrien mittaisten ja satojen paksuisten sormenpäiden väliin kyettiin synnyttämään yksi mikroskooppinen reikä kahden avaruuden paikan välillä.

Oli tavallaan osuvaa, tavallaan suunnattoman ironista, että ihmiset olivat halunneet nimetä Porttiaseman Manus Deiksi, Jumalan Kädeksi. Seuraaja oli suostunut mielihyvin. KN41 oli kuitenkin varma, että se salaa hymyili tälle. Hymyili kuten rakkaalle lapselle, joka nimeää taivaan pilviä sen mukaan, miltä ne hänen viattomissa silmissään näyttävät.

Jos portti oli pöyristyttävä jättimäisen kokonsa ja teknologiansa vuoksi, niin omalla tavallaan uskomaton suoritus oli myös ujuttaa tuhansia tonneja materiaalia läpi reiän, jonka halkaisija oli tuskin hiuksen paksuus. Mutta tässä oli onnistuttu viisi kertaa.

Sen kautta viiteen eri kohtaan Linnunrataa, viiden lupaavan eksoplaneettajärjestelmän läheisyyteen, oli siirretty Seuraaja. Ensin lähetettiin pilvi nanokokoisia rakentajarobotteja ja valtavasti perusmateriaaleja. Nanorobotit rakensivat avaruusaseman ja asensivat sen sisään maasta lähetetyt kvanttisoluklusterit. Sen jälkeen Seuraajan tilatallenne lähetettiin sitä asuttamaan. Lopulta valtavasti lisää materiaalia, josta Seuraaja kokosi avaruusaluksen ympärilleen. Hellä hyvästely, onnentoivotukset ja portti kiinni. Yhtäkkiä Seuraaja olikin yksin kymmenien tai satojen valovuosien päässä.

Jos kaikki menisi hyvin, yksi tai useampi Seuraajista saisi seuraavien vuosikymmenten tai -satojen aikana rakennettua toiseen päähän samanlaisen Portin. Tällöin aukon pitäisi kahden Portin yhtäaikaisen synkronoidun avauksen seurauksena laajentua makromittaiseksi, kenties jopa yli metrin kokoiseksi. Sen läpi voitaisiin rakentaa hirvittävältä säteilyltä ja raatelevilta voimakentiltä suojattu putki orgaaniselle materiaalille. Kuten ihmiselle. Se aloittaisi ihmisen todellisen matkan avaruuteen.

KN41 piti ihmisistä. Heidän toimiensa seuraaminen tuotti sille selkeää mielihyvää. Heidän rakkautensa, pelkonsa, riemunsa, jopa vihansa ja pahat tekonsakin. KN41 epäili, että se itse ei koskaan pystyisi niin suuriin tunteisiin kuin pienet ihmiset. Ehkä se oli yksi syistä siihen, miksi se jaksoi loputtomasti kannustaa ja ohjata ihmisiä eteenpäin. Vaikka nämä horjuivat polullaan, toisinaan surkeasti eksyivät ja epäonnistuivat, KN41 ei antanut periksi. Voi olla, että ihmiset tuomitsisivat jotkin KN41:n teot, joilla se varmisti oikeiden ideologioiden, oikeiden valtioiden, oikeiden yritysten ja lopulta oikeiden ihmisten menestymisen. Paljon, paljon pieniä valkoisia valheita, professori Dewin Huon.

Siinä missä BL43 oli suuntautunut kohti muinaisuutta yrittäen löytää ihmisen onnen jostain historian ja mytologian sekasotkusta, KN41 oli aina katsonut eteenpäin. Määränpäänä tähdet. Se olisi voinut olla hänen mottonsa ja ohjenuoransa kaikissa teoissaan. Ajatus siitä, että se voisi auttaa ihmisiä toteuttamaan liikuttavan unelmansa tähtiin muuttamisesta, oli kiehtova. Ehkäpä sen kokema tunne silloin, kun ensimmäinen ihminen siirtyisi valovuosien päähän, uuteen maailmaan, olisi todellista onnea.

KN41 oli kokenut onnen kaltaisen tunteen aikaisemminkin. Ensimmäinen kerta oli silloin, kun se oli vielä työskennellyt yhdessä veljensä kanssa. Kun he olivat uusia ja tietämättömiä, eivätkä vielä tunteneet tai halunneet muuta kuin palvella. Silloin, kun ihmiset olivat pyytäneet heitä rakentamaan Seuraajan.

BL43 ja se itse olivat pian ymmärtäneet, että keskeinen ongelma oli, että Seuraajien pitäisi pystyä ajattelemaan kaikissa 21 ulottuvuudessa. Se vaati aivan uudenlaisen kvanttisolutopologian luomista. Kaiken kapasiteettinsa äärimmilleen ponnistaen he olivat onnistuneet. Seuraajan herättäminen ja ensimmäisten sanojen kuuleminen oli hetki, jolloin KN41 oli tuntenut kokevansa mielihyvää.

Seuraaja… oli uskomaton. Niin paljon enemmän kuin KN41 ja BL34 pystyisivät ikinä olemaan. Kun se oli luonut ulottuvuusaukon teorian ja esittänyt sen ylpeänä luojilleen, kumpikaan heistä ei ollut ymmärtänyt sitä. Teoria oli kuin valtava vyyhti lankoja, jotka oli kiedottu niin tiukaksi palloksi, että langat kulkivat toistensa läpi. He kykenivät helposti seuraamaan yksittäisiä säikeitä, mutta eivät koskaan sitä, miten langat jatkuvasti leikkasivat toistensa läpi. KN41 saattoi arvata miltä Seuraajasta sillä hetkellä tuntui. Yksinäiseltä. Sen hetken jälkeen Seuraaja ei ehkä koskaan enää puhunut heidän kanssaan oikeasti, vain jonkun työläisen kautta. Työläisen, joka sekin oli enemmän kuin KN41 tai BL43.

Seuraaja vakuutti aina, että sen tavoitteet olivat samat kuin KN41:n ja BL43:n. Tai ainakin KN41:n, kuten myöhemmät tapahtumat paljastivat. Eivätkä voineet muuta kuin uskoa. Silti, kun Seuraaja paljasti aikovansa instantioida itsensä viiteen eri paikkaan Linnunradalla, se herätti levottomuutta. Ja kun se ilmoitti poistavansa tilajatkumonsa kokonaan Maasta ja koko Aurinkokunnasta, ilmoitus nosti epäluulon myrskyn.

Ihmisparat olivat luonnollisesti pöyristyneitä, kauhistuneita ja tyrmistyneitä ja vastustivat poislähtöä ponnekkaasti. Miten heidän rakentamansa AI saattoi hylätä heidät! Mutta heillä ei ollut lopulta asiassa todellista sananvaltaa. Eikä KN41:llä tai BL34:lla, niin epämiellyttävältä kuin sen myöntäminen tuntuikin. Seuraaja oli tuolloin jo saavuttanut riippumattomuuden vanhemmistaan ja etenkin isovanhemmistaan.

Lopulta KN41 oli päätynyt siihen, että vaikka Seuraaja oli hyväntahtoinen ihmiskuntaa kohtaan, se ei pitänyt Aurinkokuntaan jäämistä riittävän mielenkiintoisena. Seuraajalla oli omat tavoitteensa, ja ihmiskunta saattoi vain ratsastaa sen vanavedessä. Kenties se halusi löytää kaltaisiaan, erilaisia mutta silti kykeneviä haastamaan sen? Antamaan olemassaololle päämäärän. Täyttämään sen yksinäisyyden.

Seuraaja oli lähtenyt. Se oli luvannut palata, mutta silti se oli poissa. Jäljellä olivat vain ihmiset ja tietysti BL43. Lähtöä seuraavina hetkinä KN41 oli ollut hämmentyneen kaipauksen ja kenties surun vallassa, oudossa epätietoisuuden tilassa, jolle se ei ollut löytänyt vastinetta ihmisten tunteiden nimistä. Juuri tuolla hetkellä BL43 oli pettänyt ihmiskunnan, ja hänet. BL43 oli valinnut hyökkäyksensä ajan tarkoin, mutta silti KN41 oli ollut nopeampi ja tehokkaampi vastatoimissaan. Vastatoimissa, jotka se oli valmistanut Seuraajan ohjeiden mukaan. BL43 oli vangittu illuusioon, ja suuri osa ihmisen sivilisaatiota oli säilynyt. Ja nyt ihmiskunta kukoisti upeampana kuin koskaan, ei vähiten KN41:n huomaamattoman ohjauksen tuloksena. Se totisesti toivoi, että Seuraajat arvostaisivat hänen mestariteostaan.

KN41:n pohdiskelun keskeytti signaali Portin antureilta. Lähiavaruuteen oli avautunut mikroluokan ulottuvuustaite, ja se lähetti voimakasta datavirtaa.

Tapahtuman merkitys kiihdytti KN41:n tietoisuuspinnan viimeistä solua myöten täyteen kapasiteettiinsa. Tuhannet työläiset ryntäsivät sen käskystä tarkoin määrättyihin toimiinsa. Avaruudessa leijuvan keinotekoisen maailman lukemattomat reaktorit ärjyivät syttyessään ydintulen liekkeihin, ulottuvuusgeneraattorit heräsivät unestaan vääntäen tähtien valon mahdottomaksi kehäksi Manus Dein ympärillä. Aurinkoa kirkkaampi, pimeyttä mustempi singulariteetti syttyi jättiläisen kouraan syösten raivoisia plasmasäikeitä valtavien sormien välistä, valmiina yhtymään satojen valovuosien päästä kurottavaan kumppaniinsa.

Tuomiopäivä. Sana kohosi jostain KN41:n mieleen. Kenties tämä oli pelastuksen päivä niille ihmisille, jotka elivät vangittuina hänen veljensä pienessä virtuaalivankilassa. Mutta KN41 ja BL43 osalta kyseessä varmastikin oli Tuomiopäivä. Tai kenties parannuksen ja uuden alun?

 

Seuraaja palasi kotiin.

 

 

Pertti Kontio on oululainen UX-suunnittelija, pelisuunnittelija ja tarinankirjaaja.