Unitaivaan alla
Merja Mäki
PDF: Unitaivaan alla
”Anna se minulle hetkeksi!” huusin.
”En”, vieras tyttö kivahti.
”Tahdon vain lainata sitä.”
”Mene pois! Sinä pelotat minua!” tyttö huusi. Hänen selkänsä loittoni nopeasti, kun hän lähti juoksemaan kotiinsa.
Seurasin tytön jälkiä. Kengänkärkeni katosivat joka askelella kuivien lehtien sekaan. Lehdet kahisivat. Tyttö leikki naapurimökkimme pihassa soittorasiallaan. Tuijotin häntä suojaisan pensaan uumenista.
”Syömään!” tytön äiti huusi, ja tyttö unohti lelunsa pihamaalle. Ryntäsin hiukan kyyryssä nappaamaan rasian ja sitten sujahdin pensaan läpi takaisin meidän pihallemme. Soittorasiassa tuntui varastetun esineen paino. Jostain kaukaa kaikui naapurintytön hysteerinen huuto: ”Tuo se takaisin! Tuo se heti takaisin!”
Pihamme lammen ylle nousi kummallinen, tumma usva, joka peitti kaiken näkyvistä. Usvan turvin oli helppo juosta pihasaunalle ja piiloutua lauteiden alle.
Saunan ikkunassa vilahti tummia hahmoja. Ne taivuttivat selkäänsä taaksepäin jyrkälle kaarelle ja ojentelivat käsiään taivasta kohti. Sellaisten tanssijoiden ohi ei kukaan uskaltaisi tulla.
Soittorasian kansi retkotti kummallisesti, kun avasin sen. Toinen kantta paikoillaan pitelevistä saranoista oli melkein irronnut. Pieni nukke rasian sisällä oli muovia ja sen toinen jalka oli koukussa.
”Pyörii, pyörii, pyörii.”
Hätkähdin ja käännyin katsomaan kaikkialle ympärilleni. Kuiskutus kuului jostain yläpuoleltani lauteiden päältä. En kuunnellut enempää; minua harmitti, koska nuken nilkat olivat inhottavan paksut.
”Pyörii, pyörii.”
Ääni kiersi saunaa, mutta en voinut keskittyä siihen, koska nuken kädet oli liitetty yhteen pään yläpuolelle, ja muoviin ei ollut muotoiltu sormia lainkaan. En pitänyt siitä. Kädet olivat kuin pienet melat, ja väänsin toista niin kovaa, että se taipui vinoon. Tutu vavahteli nuken liikkuessa, ja musiikin tempo hidastui vähitellen. Kun musiikki loppui, nukke liikahti vielä kerran.
”Pyörii, pyörii, pyörii.”
Kuiskutus häiritsi, mutta ehdin vain vilkaista ylös. Tumma hahmo vilahti jossain yläpuolellani. Nukke murtui keskeltä kuin itsekseen ja taipui kaksin kerroin. Inhottavat muovinilkat peittyivät näkyvistä sen tutun alle.
Pöly leijaili auringon valokeilassa. Se laskeutui hiljalleen harjoitustossuilleni. Tossut olivat kuluneet isovarpaan kohdalta puhki ja värjäytyneet sisäsyrjiltään tummiksi. Jalkojeni juuressa oli vanhoja esiintymisasuja. Niitä oli levitelty ympäriinsä tanssisalin lattialle, ja auringonvalo välkehti paljeteilla.
Kosketin tossuni kärjellä rypyssä lojuvaa miesten paitaa. Se näytti tutulta.
”Cara”, Siina kutsui minua selkäni takana ja laski kätensä olkapäälleni. ”Lopeta Asterin murehtiminen. Hänet löydetään kyllä, tai ehkä hän tällä kertaa palaa pian.”
Samassa Rufus astui sisään saliin. Muut tanssijat ryhtyivät kiireesti keräämään lattialle levitettyjä asuja pois. Rufus oli jo astella ohitseni, mutta pysähtyikin kohdallani.
”Minä tanssin Asterin roolin, kunnes hän palaa”, Rufus tokaisi. Olisin halunnut huutaa, ettei mieheni askeleita voisi kukaan jäljitellä.
Pölyhahtuvat leijailivat yhä tossuilleni. Ehkä Rufus käsitti hiljaisuuden vastalauseeksi, sillä yhtäkkiä hän tarttui minua lujasti käsivarsista. Tanssisali takanamme kohahti, tossuja liu’utettiin laajoina kaarina pitkin lattiaa, mutta kukaan ei astunut väliimme. Rufus veti minut lähemmäksi.
”Sinä tanssit tämän roolin loppuun asti”, koreografi sihisi matalalla äänellään. Mies puristi tiukemmin. Hänen karheat huulensa hipaisivat korvanlehteäni, kun hän kuiskasi:
”Eilen minulle selvisi, että ohjelmistoon tulee Maraschino Cherries, ja siitä suunnitellaan todellista suurproduktiota. En ole enää varma, kannattaako sinua ottaa solistiksi.”
Rufus töytäisi minua kauemmas ja katsoi tiukasti silmiini. En saanut sanaa suustani. Tämä teos saisi yleisön varmasti kohisemaan nykytanssista.
”Haluatko, että annan pääroolin Siinalle?”
Vilkaisin ystävääni. Virheetöntä ryhtiä ja ylväästi kohollaan olevaa leukaa. Kissamaisia silmiä. Nuorta kehoa, paljon nuorempaa kuin minun. Painoin pääni alas. Kohta annoin Rufuksen kohottaa minut nostoon ja pidellä tiukasti kylkien kaarista. Kyljissä takoi Rufuksen kosketus, ja nosto noston jälkeen se painautui syvemmälle ihooni.
Kun harjoitukset olivat ohi, Siina tuli luokseni ja katsoi minua kuin varmistaen, olenko kunnossa. Nyökkäsin lyhyesti. Siina ryhtyi keräilemään tavaroitaan ja kysyi:
”Eikö heillä ole sellaista yhteyttä? Rufuksella ja Asterilla.”
”Mitä?”
”Sellaista kuin kaksosilla usein on. Toinen tietää toisen ajatukset. Aistii tämän läsnäolon.”
Kohautin olkiani.
”Ehkä Rufus tietää, missä Aster on”, Siina lisäsi.
Pimeässä kyyneleiden polkua ei peitellyt kukaan. Posket olivat yön sinistä, liukkaat yhä uusien kyynelten kulkea. Ihon nukka oli taipunut suolaisten vanojen alle. Nojasin seinään ikkunasyvennyksessä, selkä rumalla kaarella, ja puristin polvia rintakehääni vasten. Tuijotin ikkunan lasista heijastuvaa kuvajaistani. Pyyhkäisin punertavat hiukseni kasvoilta ja kohotin leukaani. En näyttänyt ylväältä kuten Siina, vaan kasvoni toivat mieleen kalpean kuunsirpin. Silmät olivat mustat kaivot.
Nousin polvilleni ja puhalsin ikkunan lasin huuruun. Vapisevalla sormella kirjoitin siihen: ”Se on minun roolini.”
Jossain ikkunan takana häilähti tumma varjo, ja olin erottavinani pimeydessä teräväkärkiset siivet.
Aurinko oli juovikkaita valoviiruja tanssisalin lattialla. Harjoitustossuistani toinen retkotti maassa ylösalaisin, toinen entistä rikkinäisempänä. Laskin puhelimen kädestäni. Mielessä kaikuivat poliisin sanat:
”Kadonneet eivät välttämättä edes halua tulla löydetyiksi.”
Olisi pitänyt kysyä Rufukselta, olivatko he riidelleet Asterin kanssa. Olin kerran nähnyt pukuhuoneen ovenraosta, miten Rufus löi kaksoisveljeään kasvoihin. Silloin olin ajatellut, että jos olisin nainut Rufuksen, hän ei ehkä olisi jaksanut vihoitella kaikkia niitä vuosia. Minun ei silloin olisi tarvinnut laittaa Asteria kärsimään niin usein.
Rufus tarttui kylkiini, ja hänen käsiensä paikat kyljilläni aristivat jo valmiiksi. Nosto, nosto, triplet, nosto aina vain uudelleen. Kun musiikki päättyi, auringonjuovia lattialla ei ollut enää, ja reikä toisessa tossussani oli jälleen hiukan suurempi kuin harjoitusten alussa. Muut tanssijat katosivat pukeutumishuoneisiinsa.
”Rufus”, kutsuin miestä hiljaa juuri, kun hän aikoi poistua salista. Hän seisahtui ja painoi oven kiinni. Hänen hiuksensa kiharsivat ohimoilta. Hän seisoi vantterana eikä äkkiä näyttänyt lainkaan tanssijalta.
Tuijotin häntä ja kokosin voimiani. Henkäisin rintakehän ryhdikkäälle koholle ja sitten riuhtaisin varpaani irti maasta, asetin ne tukevasti toisen jalan polvitaipeen kohtaan ja pyörähdin. Kun liikuin ympäri salia, tunsin, että olin koko elämäni harjoitellut pelkästään Cherries’n pääroolia varten. Ainoa musiikkini olivat askelteni pehmeät tömähdykset.
Vihdoin seisahduin keskelle salin lattiaa. Kun Rufus ei liikahtanutkaan, kävelin hänen luokseen ja riuhtaisin hänet lähemmäs. Hän kumartui kohti minua. Kohta selkärankani painui kovaan lattiaan, ja lantio hakkasi maata.
Jossain vaiheessa iltaa salin ovi avautui. Kuului hiljaista kuiskutusta, ja ovi painui kiireesti takaisin kiinni. Ehdin nähdä vilauksen kahdesta tummasta hahmosta, mutta hämärässä oli mahdoton erottaa, olivatko he tanssijoita vai jotain muuta. Rufus hengitti tasaisesti. Hän nukkui. Minäkin päästin irti ja annoin unen tulla.
Unessa kävelin kuoppaista tietä pelkät tanssitossut jalassa. Kääriydyin tiukemmin takkiini, ja sen turkiskaulus kutitti kasvoja. Tie kiersi sänkipeltoa. Oli omituista, että pelto oli täsmälleen ympyrän muotoinen. Ja niin pieni. Taivaalla kiitävät pilvet olivat tummanharmaita. Oli hetki ennen kaatosadetta.
Aster seisoi tikkusuorana täsmälleen keskellä peltoa. Hän tuijotti eteensä, muttei tuntunut näkevän minua. Pelto oli hiukan kallellaan, maa vietti suoraan pikkuiseen lampeen. Aster alkoi pyöriä paikoillaan. Mutta ei itse. Oli kuin hän olisi ryhti suorana seissyt pyörivän alustan päällä.
Jokaisella pyörähdyksellä Asterin ilme muuttui yhä kärsivämmäksi. Näytti siltä, että häneen sattui valtavasti. Yhtäkkiä pieni verinoro juoksi hänen jaloistaan maahan. Ilmassa kuului hentoa kuiskutusta:
”Pyörii, pyörii, pyörii.”
Aster pellolla alkoi pyöriä kiivaampaa vauhtia, ja verinoro kasvoi suuremmaksi. Vastarannalla tanssi tummia, siivekkäitä hahmoja. Niiden liikkeet olivat häilähteleviä ja katse julma.
”Lopeta”, kuiskasin taivaalle. ”Älä enää.”
Aster puristi silmiään kiinni. Suu oli vääntynyt kamalaan irveeseen. Lammen vesi punersi.
”Pyörii, pyörii, pyörii”, kuiskutus kaikui kaikkialla. Olentojen tanssi vastarannalla kiihtyi, ja ne heittivät päätään rajusti taaksepäin. Korkeat männyt humisivat, ja niiden oksat tuntuivat kasvavan pituutta ja kiertyvän toisiinsa kuin ne haluaisivat kätkeä meidät.
”Pyörii, pyörii, pyörii.”
Aster pyöri jalustallaan yhä kovempaa. Kuin tanssija soittorasiassa. Paitsi että jokainen pyörähdys puristi hänestä ulos verta, yhä vain enemmän, niin ettei sellaista määrää ihmisessä voinut ollakaan. Maisema sumeni laidoiltaan.
Siina kulki edelläni tanssitalon pihamaan poikki. Hän naurahti, ja tuuli pyyhki hänen naurunsa pois. Tässä talossa ei naurettu, ellei se kuulunut esitykseen. Tanssijoiden kuului pitää koonto ja harjoitella. Seisahduin aloilleni. Tuuli leyhytti hiuksia kasvoilleni, ja takinhelma piiskasi paljaita polviani. Taivas oli tumma, vaikka oli päivä.
Saavuin kotiin myöhään iltana, jonka päätteeksi Aster karkasi minulta. Painoin oven rauhallisesti kiinni ja asettelin kenkäni siististi muiden viereen. Aster istui keittiössä kasvot kämmeniin peitettyinä. Kattovalo sai hänen ihonsa kellertämään. ”Sinä olet tulossa Rufuksen luota”, Aster kuiskasi hiljaa, kun tulin keittiön oviaukkoon.
”Niin”, tokaisin säälimättä.
”Cara, ei kenenkään liitto voi olla tällaista. Olen antanut sinulle jo liian monta mahdollisuutta.” Sitten hän sävähti kivusta. Vaikeroi hiljaa.
”Vai liian monta mahdollisuutta?” Minua melkein nauratti. Osoitin Asteria etusormellani, ja hän taipui edessäni syvään kumaraan.
Yhtäkkiä tunsin kaulallani hipaisun, ja muisto katosi. Pyyhin hiuksia kasvoilta, ja ilmassa tuoksui sade.
”Älä. Joku näkee”, mutisin. Nostin käteni torjuvasti Rufusta kohti.
”Lähtisitkö ensi-illan jälkeen syömään?” Rufus kysyi kuiskaten.
”Mitä?”
”Ravintolaan”, Rufus sanoi ja kohautti olkiaan. Ohimoilla oli häivähdys harmaata, kämmenet olivat leveät ja lujat. Pudistin kiivaasti päätäni ja lähdin puolijuoksua kohti tanssitaloa. Taivaan tummat pilvet pyörteilivät hitaasti, ja jossain kaukaisuudessa kumisi.
Ensi-iltaesityksen jälkeen jätin pukeutumishuoneeni oven raolleen. Tanssijat lähtivät juhlimaan ensimmäistä esitystä, mutta minä kuuntelin aloillani heidän nuoruuttaan kopisevia askeleitaan, kovaäänistä kikatustaan ja kahahtelevia vaatteita. Asterin ja minun kulahtaneet harjoitustossut roikkuivat vierekkäin naulassaan.
Kun Rufus tuli, ponnahdin ylös tuoliltani. Hän tarttui minuun ja yritti lähemmäs niin, että horjahdin taaksepäin ja törmäsin vaaterekkiin. Hänen parransänkensä raapi ihoani. Pidin ajatukseni tiukasti pääroolissa.
Myöhemmin Rufus nukahti pukeutumishuoneen lattialla. Minäkin annoin silmieni painua kiinni, ja äkisti olin taas kumpareisella hiekkatiellä, pyöreän pellon reunassa. Aster seisoi paikoillaan täsmälleen keskellä peltoa. Hän näytti kalpeammalta ja laihemmalta kuin viimeksi.
”Pyörii, pyörii, pyörii…” Ääni alkoi vaimeana.
”Ei!” huusin. Mutta kuiskutus kuului kaikkialla.
Aster jalustallaan alkoi liikkua, ensin aivan hitaasti. Yritin rientää hänen luokseen, vaikka jalkani olivat kuin juurtuneet maahan. Asterin liike kiihtyi, ja samassa hänen kasvoilleen rävähti tuskainen ilme. Veri alkoi valua ohuena norona hänestä.
”Aster!”
”Pyörii, pyörii, pyörii.”
Toivoin, että Aster olisi edes itkenyt tai karjunut. Mutta hänestä ei lähtenyt ääntäkään.
”Aster!” Olisipa kirkaisuni voinut repiä maiseman riekaleiksi.
Siina puhui Rufukselle lavan vastakkaisella puolella. Hänellä oli näkemyksiä, viisaita ja verkkaisia. Rufus kumartui kiinnostuneesti Siinaa kohti. Juuri tuollaisia keskusteluja tulevien esitysten roolituksista usein käytiin, kulisseissa, varjoissa. Painoin jalkani lujasti lattiaan. Purisin hampaita yhteen, kunnes esitys olisi ohi. Minunhan kanssani Rufus tanssisi.
Illalla Rufus löysi minut esiintymislavalta. En hymyillyt tai tervehtinyt, vaan aloitin hurjan tanssin.
”Cara”, Rufus kutsui minua, mutta jatkoin tanssimista.
”Cara, lopeta”, hän sanoi kovempaa. Löin jalkani lattiaan ja pysäytin pyörähdyksen. Rufus piteli käsissään pientä laatikkoa, ja kun hän avasi sen, laatikosta paljastui kaulaketju. Riipuksessa oli valkea helmi.
”En halua sitä”, sanoin ja löin laatikon kannen kiinni. Iskun voimasta se putosi Rufuksen käsistä lattialle.
”Lähdetään yhdessä ulos”, Rufus yritti. Aloitin uudelleen pyörimisen, enkä vastannut enää.
Sen yön Rufus nukkui vierelläni vanhan miehen unta, eikä herännyt, kun aamuyöllä itkin lavan reunalla. Uni Asterista oli toistunut ja tällä kertaa se oli tuntunut niin kamalalta, etten uskaltanut nukahtaa enää.
Esitys meni minun osaltani jälleen huonommin kuin eilen. Sen päätteeksi Siina katsoi minuun pahoillaan. Yritin väistää hänet mutisemalla jotain epämääräistä Asterista. Hän nyökkäsi, ihan kuin niin nuori olisi voinut ymmärtää, miltä tuntui kaivata kumppaniaan. Hän pyyhkäisi hellästi poskeani ja kallisti päätään.
”Tule”, hän sanoi lohduttavalla äänensävyllä ja kietoi kätensä käsivarteni ympärille. Hän lähti johdattamaan minua ulos, ja hetken tuntui hyvältä tietää, minne oli menossa.
Siinalle jos jollekin voisin varmasti kertoa, etten ollut tehnyt kaikkia niitä virheitä, koska surin Asteria. Olin kaatunut, koska olin äkkiä ollut varma, että näin katsomossa siivekkään hahmon. Olin seonnut askelissa, kun olin yhtäkkiä ollut kuulevinani kuiskutusta verisestä lammesta ja aloillaan pyörivästä miehestä.
Minulla oli voimani, koska osasin ainoastaan tanssia, en muuta. Mutta Siina saattaisi säikähtää ja kadota, jos kertoisin lahjastani.
”Seuraava näytös sujuu jo paremmin”, sanoin ja kuulostin luottavaiselta. Siina alkoi hymyillä.
Illalla tanssitalo tyhjeni aikaisin, mutta Rufusta ei näkynyt. Nojasin käsiäni raskaasti viileään ikkunalautaan. Taivas tummui vähitellen, kunnes oli ihan pimeää. Pihavalot syttyivät särähdellen. Valot lepattivat, ja tuuli sai pihamaan lehdet kahisemaan. Oli kuin ulkona olisi tanssijoita, vaikkei siellä tietenkään ketään ollut. Hahmot hulmahtelivat ja liikahtelivat varjoissa, juuri valokeilojen ulkopuolella. Tuntuivat ilkkuvan minua, odottajaa ikkunassa. Riuhtaisin itseni juoksuun.
Mekon helma heilahti joka askelella, kun juoksin tanssitalon portaat alas ensimmäiseen kerrokseen. Ulko-ovella törmäsin lasiin, ja kädet alkoivat vapista ennen kuin sain näperrettyä lukon auki. Juoksin jaloissani pelkät tossut kylmää viimaa vasten, ja päkiät iskivät kipeästi asvalttiin. Jäin seisomaan täsmälleen keskelle pihaa. Puristin käsiä nyrkkiin ja käännyin monta kertaa katsomaan taakseni. Yritin kohdistaa voimani johonkin, mihin vain, mitä pihamaalla olisi. Varikset raakkuivat. Jostain kaukaa kuulin koiran ulvontaa, ja ohiajavan auton valot pyyhkäisivät pihamaata.
Hetken olin näkevinäni Asterin. Vatsallaan asvaltilla. Kasvot minua kohti, silmät pimeydessä kimallellen. Hänen esiintymisasunsa oli tahriintunut, kimalle kankaista oli karissut ja paljetit varisseet hänen ympärilleen. Kuvitelmani näytti niin todelta, että pelkäsin hahmon lähtevän kohta raahaamaan käsivoimin kehoaan maata pitkin. Juoksin kiireesti takaisin sisälle.
Kun Rufus vihdoin saapui pukuhuoneeseeni, hän näytti itkeneen. En ollut koskaan ennen nähnyt hänen osoittavan minkäänlaista kärsimystä.
”Cara, meidän on puhuttava”, Rufus sanoi karhealla äänellä. Ei kai hän ollut luvannut roolia sittenkin jollekin toiselle?
”Minä tarvitsen sinut kokonaan tai en ollenkaan”, Rufus sanoi. Hänen äänensä särähti, enkä pitänyt siitä. Minä tarvitsisin vain sen roolin, mutta en kuitenkaan koskaan näyttäisi, miten kipeästi.
”Cara, olen rakastunut sinuun.”
”Ei.”
”Mutta…”
”Ei, ei.” Painoin sormet ohimoilleni ja puristin. En voinut estää käsieni vapinaa.
Rufuksen kasvoilla välähti oivallus. Hän astui askelen poispäin minusta. Hitaasti hän painoi kätensä ovenkahvalle. Samassa häntä kouristi, ja mies painui kumaraan edessäni. Annoin kivun virrata häneen uudelleen yhä voimakkaampana.
”En…voi oikein hyvin”, Rufus ähkäisi ja hapuili kädellään penkkiä. Minä hymyilin. Autoin hänet pitkälleen penkille.
Yö avonaisella ikkunalla oli kylmä. Nojasin käsiäni ikkunalautaan, ja lopulta oli pakko antaa pään painua käsiä vasten. Mikään ei estänyt unta tulemasta, ja vaelsin jälleen pienen pellon laitaan. Aster seisoi sen keskellä ja näytti pahoinvoivalta. Poskipäät paistoivat kasvoista, ja vaatteet näyttivät numeroa liian suurilta hänen yllään.
Ääni alkoi hiljaisena kuiskutuksena. Aster alkoi pyöriä alustallaan ilme alistuneena, ja pian tuska repi hänen kasvojaan irveeseen. Lammen vesi oli yhä tummempaa.
Kuiskutus kiihtyi ja tuntui kuuluvan kaikkialta. Tuuli nousi tyhjästä ja puhalsi kuivia lehtiä jalkoihini. Tuli hämärää.
”Pyörii, pyörii, pyörii!” Ääni alkoi kiertää mielipuolista kehää lammen ympärillä. Se muuttui kimakammaksi ja kohta se oli korviavihlovaa ulvontaa.
”Pyörii, pyörii!”
Aster liikkui vinhaa vauhtia, enkä voinut erottaa hänen kasvojaan. Tuuli riuhtoi hiuksiani. Oli painettava kädet korville. Pilvet taivaalla kumpuilivat toistensa päälle.
Yhtäkkiä Aster lysähti kasaan. Siinä samassa keijut lensivät lammen yli varpaat veristä vettä viistäen, ja he tarttuivat hanakasti Asteriin. He kannattelivat miestäni ja lensivät takaisin vastarannalle. Olennot laskivat hänet neulasten peittämään maahan, eikä hän liikahtanut enää.
Heräsin, kun pukeutumishuoneen lukko alkoi rapista. Ovi kolahti auetessaan, ja tanssitalon siivooja tuijotti meitä. Rufus havahtui unestaan, nyökkäsi vaivaantuneena siivoojalle ja livahti ulos. Kun hän oli mennyt, puhelimeni alkoi soida.
”Niin?” vastasin hyvin hiljaa. Kuuntelin, kun poliisi esittäytyi ja mutisin vastauksia hänen kysymyksiinsä.
”Meillä on uutisia miehestänne”, poliisin ääni lopulta sanoi.
Rufus ei tullut tunnistamaan ruumista. Ehkä he todella olivat riidelleet ennen Asterin katoamista. Ehkä Rufus ei kestänyt nähdä kuolemaa. Aster oli löydetty pihasaunalta. Melkein olin unohtanut, että heinittyneellä ja lahonneella mökkitontillamme sellaista saunaa olikaan. Se oli kolkko paikka, ja olin käynyt siellä viimeksi lapsena.
Kuolinsyytä ei osattu kertoa. Aster näytti samalla tavalla näivettyneeltä kuin unissani. Hän oli kutistunut kasaan. Oli kuin hänestä olisi puristettu ulos voima, veri ja kaikki muukin, mikä elämää piti yllä. Hänestä oli jäljellä kuori.
”Miksi?” kuiskasin itsekseni ja katsoin käsiäni. Mielikuvaan sekoittui muisto jostain kaukaa lapsuudesta: minusta pitelemässä pienissä käsissäni varastettua soittorasiaa. Yläpuolellani häälyi tummia hahmoja, jotka ymmärsivät minut kaltaisekseen ja luovuttivat minulle osan omasta voimastaan.
Painoin käteni kuolleen Asterin otsalle. Iho tuntui maahan pudonneilta lehdiltä. Silitin Asterin hiuksia, ja tuntui kuin olisin kuljettanut sormiani nuotion tuhkassa. Kun Aster oli lähtenyt viimeistä kertaa, olin huomannut sen jo yöllä. Olin kuitenkin kääntänyt kylkeä ja jatkanut unia, koska hänen olisi pakko vielä palata luokseni. Olisinpa vain tiennyt, että hän oli saanut päähänsä matkustaa mökkitontillemme – keijujen vetovoima siellä oli huomattavasti voimakkaampaa kuin minun. Nekin olivat yksin ja tahtoivat tanssia, koska eivät muuta osanneet.
Asterin kasvot olivat kylmät ja karheat kämmentä vasten. Missä Rufus oli nyt? Kohotin etusormeni valmiiksi pyöräytykseen. Voisin vielä voittaa Cherries´n pääroolin itselleni.