Usvasta puhkeaa polku

Kuvituskuva sillasta.
Image by Larisa Koshkina from Pixabay

Ilta oli jo hämärtynyt, kun isoveli tuli kotiin. Minkaa hermostutti odottaa, että Jatte laittoi viittansa ja reppunsa roikkumaan oven viereen ja laski jousensa ja nuolikotelon hyllykköön. Isoveli haukotteli kääntyessään Minkaan päin.

”Mikä nyt on?”

Minka tunsi häpeän kiertyvän kurkkunsa ympärille. Vatsassa kasvoi möykky, joka veti hänen hartiansa kyyryyn ja sai kyyneleet kihoamaan silmiin.

”Minka unohti viedä yrttikorin”, äiti sanoi pöydän äärestä. Hänen katseensa tuntui polttelevan Minka kasvoja.

Jaten ilme vaihtui ihmetyksestä pettymykseen. Hän oli väsynyt päivän työstä, sen näki otsarypyistä ja kumarasta ryhdistä. Sepänsällin työ oli raskasta.

”Anna lapselle työ tehtäväksi ja tee se itse kuitenkin!” Jatte tiuskaisi.

”Älähän nyt, Jatte”, äiti sanoi noustessaan. Hameen helmat kahahtivat, askelet viistivät karkeita lankkuja. ”Ota iltapalasta, ennen kuin menet.”

”Minä? Minka sen korin unohti viedä.”

”Laittaisin lapsen pimeisiin usviin?”

”Tässä talossa mitään lapsia ole.”

”Minka on. Eikä siitä liian kauan ole, kun olit itse samanlainen.”

Pieni mökki täyttyi pettymyksestä ja pahasta tuulesta. Minka tiesi, että Jatte olisi halunnut vain syödä, peseytyä ja käydä levolle jaksaakseen seuraavana päivänä takoa, paukuttaa ja polkea palkeita.

”Hän tietää virheensä. Turha pahentaa tytön oloa”, äiti sanoi kattaessaan pöydälle puukulhon ja lusikan. Jatte rojahti mielenosoituksellisesti jakkaralle ja tunki pitkiä jalkojaan matalan pöydän alle.

”Mene nukkumaan siitä. Minä vien korin”, Jatte sanoi. Ääni kuulosti vihaiselta, mutta siinä oli isoveljen huolehtiva sävy.

”Anna anteeksi”, Minka piipitti ja livahti enempiä sanomatta makuualkovin verhon turviin. Hän tipautti kenkänsä lattialle ja kiipesi vuoteeseen. Karkea tyyny imi hänen kyyneleensä, kun hän kuunteli äitinsä ja Jaten vaimeaa jutustelua. Mökissä tuoksui äidin murskaamat yrtit ja tervasalva. Sänkyyn kävi kirpeä viima mökin nurkasta, joka oli suolle päin. Minka kuvitteli mielessään, miten usvakiehkurat etsivät harmaiden lautojen välistä tietä sisälle. Lopulta hän nukahti.

Hän näki unta suosta ja usvasta. Palokärki istui männyssä, ja lehmät heiluttelivat häntiään levottomina. Minka kuuli siipien havinaa ja kyläläisten vihaisia huutoja. Hän heräsi huutoon ja paukahdukseen. Sydän hakkasi, ja säikähdys jähmetti hänet liikkumattomaksi.

Joku kutsui äitiä nimeltä monta kertaa.

”Enika! Herää! Nyt kävi pahasti!”

Minka tunnisti kylän seppämestarin Jorosin äänen. Hänet täytti pakahduttava tietoisuus siitä, että jokin oli pahasti vinksallaan. Uni piti häntä vielä otteessaan, mutta Minka tempoili sitä vastaan. Äidissäkin tuntui hätä. Se pelmahti ilmaan kuin savupilvi kosteasta tulipesästä.

Päre syttyi haparoivissa käsissä. Jorosin punainen parta loisti mökin hämärässä kuin olisi ollut tulessa, ja hänen tummissa silmissään oli katse, joka lupasi pelkkiä ikäviä uutisia.

”Hulda alkoi haukkua ja herätti minut ja…”

Minka tarttui äitinsä käteen nähdessään Jaten koskemattoman vuoteen seinustalla. ”Äiti, Jatte ei ole tullut takaisin!”

Mökkiin laskeutui hiljaisuus. Jorosi pyyhkäisi otsaansa voimattomana.

”Minka?” Jorosi kysyi kummalliseen sävyyn. ”Sinun korisi…”

Äidin käsi tuntui yhtäkkiä kylmältä Minkan kädessä. Kesti hyvin pitkään ennen kuin äiti veti henkeä. ”Jatte!”

 

He rymistelivät läpi metsän polulle, jolta Jorosin koira Hulda oli löytänyt verijäljet ja Minkalle kuuluvan yrttikorin. Jorosi oli muuttunut hiljaiseksi tajuttuaan, että hukassa olikin hänen paja-apulaisensa eikä tämän sisko. Yön pimeys ja usvat puristivat kylää ympäröivää metsää, ja Minka roikkui kauhusta kankeana äidin helmassa. Kaikkialla ympärillä huhuiltiin, miehet menivät usvaan ja astuivat usvasta esiin polulle. Jatesta ei ollut jäljellä kuin verirannut neulasten peittämällä polulla.

Seppämestarin teltassa heitä odotti vavisuttava näky, joka keräsi uteliaita ja huolestuneita ympärilleen. Heti olennon nähdessään Minka tiesi, mikä se oli, vaikka ei ollut aiemmin nähnyt metsinkäistä. Useimmille kyläläisille se oli ensimmäinen kerta, eivätkä he väsyneet tuijottamaan pientä suonhajuista ruumista.

 

***

 

Pelko kerrytti väreitä Minkan niskaan ja selkään, kyyneleet pyrkivät silmiin, vaikka hän räpytteli kiivaasti. Äiti oli päättäväinen, vesi herkässä hänenkin silmissään.

”Ei voi mitään, Minka-pieni. Nyt kun Jatte on poissa, tarvitsen apuasi. Mene nyt ja ole rohkea.”

Minka niiskautti ja nosti rykäisten leukansa pystyyn. Hän yritti painaa yöllisen järkytyksen tunteen pois mielestään. Hänen pitäisi olla reipas äidin takia.

”Minä yritän.”

Äiti työnsi vesileilin reppuun leipäpalan ja omenoiden viereen. Minka astui oviviitan alta ulos hyiseen aamuun.  Linnut olivat heränneet. Lehmät muuasivat, kun odottivat pääsevänsä niitylle syömään niin kuin joka päivä. Ne eivät välittäneet siitä, kuka kelloa soitti, kunhan joku.

Minka kietoi huivin päänsä ja harteidensa suojaksi. Hentoinen tuulenvire hajotti sumua ja toi suolta päin ummehtunutta ja kosteaa ilmaa. Sydän hypähteli, vaikka hän tapaili lohtuloitsun sanoja. Ne olivat pikkulapsille, eikä Minka enää ollut sellainen. Yhdessä yössä hänestä oli tullut vastuullinen nainen, halusi hän sitä tai ei. Huldan murina kaikui hänen korvissaan, vaikka Jorosin koira ei ollut lähimaillakaan. Heidän mökkinsä oli kylästä erillään. Noidan maja. Noidaksi Huldakin oli häntä haukkunut, mutta Minkasta oli tuntunut, ettei kukaan muu ymmärtänyt koiran puhuvan. Pahat voimat päästit kimppuumme, Hulda oli säksättänyt ja irvistellyt ruskeilla hampaillaan, noita! Pidä varasi, revin kurkkusi auki, jos saan tilaisuuden.

Minka ei ollut saanut unta, ja väsymys kulki värinänä raajoissa. Pelko ei halunnut irrottaa otettaan hänestä, hän tunsi sen raskaan painon hameensa helmassa hidastamassa liikkeitä. Yö ja sen jäljessä kulkeva aamu olivat olleet usvista raskaita. Äitikin oli vapissut, kun he olivat palanneet mökille palokärjen kimeiden vislausten seuratessa heitä.

Jatte oli poissa.

Minkaa puistatti ajatella, että hän oli syypää. Hän oli unohtanut viedä korin – hän oli suututtanut metsinkäiset ja usvat.

Minka pyyhki kasvojaan hihaansa. Hän varmisti, että veitsi oli vyössä, ja nosti repun selkäänsä. Hän oli juuri avaamassa portin, kun jokin näkökentän laidalla kiinnitti hänen huomionsa. Nuori, Minkalle tuntematon poika istui kivellä aidantolpan takana. Minka säpsähti ja jäi tuijottamaan. Pojalla oli kirkkaat silmät ja tumma tukka. Vaateparsi oli tavanomainen, mutta hän oli liian puhdas ollakseen kukaan kylän pojista. Hän näytti epäröivältä.

Minka astui pari lyhyttä askelta lähemmäksi poikaa. Tämä oli suunnilleen hänen kokoisensa, ehkäpä saman ikäinen. Pojalla oli miellyttävät kasvonpiirteet, vähän kuin Jatella, vähän kuin karjamestarin pojalla Akitella. Hyvin miellyttävät kasvot, mutta surulliset. Jokin pojan olemuksessa herätti hänessä kiinnostusta. Minka olisi halunnut koskettaa kiiltäviä hiuksia ja siloista poskea.

”Et kai… Olet-oletko sinä metsinkäinen?”

Poika katsoi häneen silmiä räpäyttämättä, leuka painui alas ja nousi ylös. Minka tulkitsi sen nyökkäykseksi. Hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt ajatella. Vasta edellisenä yönä hän oli nähnyt elämänsä ensimmäisen metsinkäisen. Kuolleen sellaisen.

”Minulla on asiaa. Pyyntö”, poika sanoi.

Minkan ihokarvat nousivat pystyyn. Poika ei puhunut lapsen kimeällä ja ohuella äänellä, ei edes nuorukaisen. Hänen äänensä ei värissyt, se oli varma ja soljuva, aikuisen miehen matala sointi. Minka otti pari epäröivää askelta ja pysähtyi yhä turvallisen välimatkan päähän.

”Älä pelkää, en satuta sinua”, metsinkäinen sanoi. ”Haluamme väkenne palauttavan sisareni ruumiin. Jotta voimme surra häntä tavallamme ja antaa hänet metsälle.”

Minkan kurkkua kuristi. Kaikki oli sekavaa. Tässä oli metsinkäinen, joka näytti lapselta ja kuulosti aikuiselta. Jatelle oli tapahtunut jotakin pahaa, ja seppämestarin aitassa makaava kuollut otus liittyi siihen jotenkin.

”Mitä sisarellesi tapahtui?” Minka kysyi varuillaan.

Hän muisti öisen hämmästyksen. Väki oli kerääntynyt vihreänruskean kammottavan ruumiin ympärille. Se oli ehkä neljä-viisivuotiaan lapsen kokoinen, mutta sen jalat ja kädet olivat liian suuret ruumiiseen, joka oli oudosti vääntynyt vähän joka suuntaan. Sen sormet ja varpaatkin olivat kippuraiset kuin puunjuuret. Metsinkäinen ei tosiolemuksessaan ollut kaunis katsottava, toisin kuin tämä poika Minkan edessä.

Poika hymyili surullisesti. ”Toivoin, että väkesi osaisi kertoa, mitä tapahtui.”

Minka aprikoi hetken, mitä vastaisi, mutta päätti pysyä totuudessa. Olisiko metsinkäinen jo voinut vahingoittaa häntä niin halutessaan?

”Seppämestarimme koira herätti hänet yöllä. Jorosi otti muutaman miehen mukaansa, he menivät Lehdon portille, ja yrttikori oli maassa. Ja verta! Jatte oli poissa. Verta kaikkialla ja… vihreä ruma otus, jonka miehet veivät kylään.”

”Siinäkö kaikki?”

Minkasta tuntui kummalliselta, kun hän katsoi ja kuunteli metsinkäistä. Yhtä aikaa luontevalta ja epäluontevalta. Häntä pelotti tuleva matka niitylle, mutta samalla hyvänolon tunne levisi rinnasta kaikkialle kehoon, eikä hän osannut paikallistaa tunteen lähdettä. Hän repäisi ajatuksensa omikseen, ja ne tarttuivat Jatteen.

Mikään ei ollut hyvin. Mikään ei tulisi enää ikinä olemaan hyvin, nyt kun isoveli oli poissa. Talon mies.

”Ei. Veljeni on kuollut! Ja se on minun vikani. Luulin, että sisaresi tappoi hänet –”

”Ei, ei varmasti. Oliko sisareni hengissä, kun mies löysi hänet?”

”Jorosi sanoi, että otus puhui hänelle ennen kuin nukkui pois. Suopiru vei miehen. Yritin suojella häntä.

Poika nosti kädet kasvoilleen. Hän huojutti ruumistaan, mutta ryhdistäytyi nopeasti. ”Huonoja uutisia. Suopiru… Ei korilla ole väliä, se otus ei välitä yrteistä. Ne ovat meitä varten.”

Minka otti askeleen taaksepäin. Suopiru kuulosti pahalta, ja Minka näki pojan tuskaisesta irvistyksestä, että se selvästi tarkoitti metsinkäiselle muutakin. Hän ei pitänyt tavasta, jolla poika puhui heidän vaivalla valmistamistaan yrttikoreista. Äiti maksoi loputonta velkaansa niin kyläläisille kuin metsän kansallekin, ja pojan mielestä se oli yhdentekevää!

”Minun on mentävä. Täytyy viedä lehmät… Paakkion niitylle.”

”Suon viertä, ja sinua pelottaa”, metsinkäinen vastasi hiljaa ja nousi ylös.

Minka ihmetteli, miten poika saattoi olla hänen pituisensa, vaikka toisen metsinkäisen ruumis oli ollut niin pieni.

”Totta kai minua pelottaa!” Minka huudahti ja lehmät säikähtivät. Ne liikehtivät levottomasti ja mölisivät. Kohta äiti tulisi katsomaan, miksi Minka ei ollut jo mennyt.

”Älä hätäänny. Olen muuten Arnikonvava. Sano Arniksi. Mikä sinun nimesi on?”

”Minka.”

Arni astui hänen viereensä. Minkan nenään etsiytyi ensin suoveden etova löyhkä, mutta sitä seurasi hennon kukkainen tuoksu, jonka hän hetken tunnustelun jälkeen tunnisti makeaksi raatteen kukaksi. Minka ei ehtinyt tehdä elettäkään, kun Arni koppasi kellon ja lehmihuilun portin koukusta ja aukaisi portin.

Minka seurasi Arnia. Lehmätkin seurasivat tätä kuuliaisemmin kuin Jattea koskaan. Ne tiesivät pääsevänsä niitylle ja olivat yleensä liian innokkaita. Joskus ne ryntäsivät niin, että saattoivat pudota polulta ja kieriä petolliselle maalle ja mättäiden sekaan. Minka tiesi olevansa liian pieni huolehtimaan lehmistä. Kerran yksi lehmä oli uponnut ja jäänyt kiinni suovelliin, edes Jatte ei ollut kyennyt auttamaan sitä. Jatte oli tappanut eläimen ja jättänyt sen pimeille usville. Isoveljen silmät olivat olleet synkät monta päivää sen jälkeen.

Arni tarpoi edeltä määrätietoisin askelin kelloa kalisutellen. Hän kulki nopeasti kuin ilmassa lipuen. Minka hengästyi, kun yritti pysyä perässä. Polku avautui heidän edessään, ja Minka tiesi, missä kohtaa se leikkaisi puiden suojasta suon viereen, usvien maailmaan ja… suopirujen?

”Mene väkesi luo, sen miehen luo, ja pyydä tuomaan sisareni ruumis Pyhälle Kivelle”, Arni sanoi, kun he olivat kaukana pihasta ja lähellä polun käännekohtaa. Aamu kirkastui ja linnut sirkuttivat kovaäänisesti, mutta suolta ui löyhkää ja usvaa heitä kohti. Minkan iho meni kananlihalle. Kuristava tunne palasi hänen kaulansa ympärille. Yhtäkkiä hän toivoi, että Arni pysyisi hänen kanssaan eikä jättäisi häntä yksin.

”Mutta lehmät”, Minka sanoi.

Arni pysäytti hänet hellällä kosketuksella olkapäähän. Minka joutui hänen kanssaan hyvin lähekkäin. Arnin silmät eivät olleet nuoren pojan ilkikuriset silmät vaan vakavat ja tietäväiset kuin Jorosilla. Hänen tuoksunsa täytti Minkan tajunnan, sai ajatukset harhailemaan.

”Ovatko kaikki metsinkäiset sinunlaisiasi?”

Arni hymyili ensimmäistä kertaa iloisesti. ”Tavallaan. Näytämme heijastuksen sinun… En minä muutu ihmiseksi. Näet minut hahmossa, joka saa sinut pitämään minusta. Jokainen metsinkäinen näyttäisi silmiisi tältä.”

”Mistä sitten tiedän, että se olet sinä, jos…?”

”Äänestä”, Arni vastasi. Heidän välillään ilma väreili. Se oli lyhyt yhteisymmärryksen hetki, joka katkesi Arnin epäröivään vilkaisuun selkänsä taakse. Metsinkäinen sipaisi vyössään roikkuvaa piskuista jousta, joka oli kuin lapselle mitoitettu mutta siinä näkyivät käytön jäljet. Arni näytti mietteliäältä. ”Lehmät aistivat pelkosi. Minä menen niiden kanssa. Palaa sinä kylään.”

Minka epäröi. Mitä äiti sanoisi? Voisiko metsinkäiseen luottaa? Toisaalta hän ymmärsi, että Arni halusi hänen vievän sanan Jorosille.

”Mikä on suopiru?”

Arnin sileään ja virheettömään otsaan ilmestyi syvä ryppy. ”Todellinen pirulainen. Pieni, nopea ja äärimmäisen vaarallinen. Suopirut kiertävät suomaita, pesivät hyvän paikan löytäessään. Kun ne lisääntyvät, ne haluavat lihaa ja helpoiten ne saavat kiinni metsinkäisiä. Yleensä ne eivät käy ihmisten kimppuun.”

Minka muisti kaksi syvää viiltoa, jotka olivat kulkeneet Arnin sisaren ruumiin poikki. Niin ruma otus kuin metsinkäinen olikin, sen surkea kohtalo oli herättänyt kaikissa kyläläisissä sääliä.

”Onko Jatte siis varmasti kuollut? Söikö suopiru hänet?”

Arni ei vastannut vaan kietoi kädet hänen ympärilleen. Niiden kosketus tuntui lohduttavalta ja hyväilevältä. Arnin tuoksu oli lempeä, syli lämmin ja pehmeä. Väsymys vavahdutti Minkan sisuskaluja, ja hän antoi itkun tulla. Hän ei äidin takia ollut uskaltanut aiemmin vuodattaa kuin pari nopeasti kuivuvaa kyyneltä.

”Olen pahoillani. Pimeissä usvissa hän oli helppo saalis. Sisareni yritti ehkä auttaa, mutta ei hän olisi suopirulle mitään mahtanut, kun lähti ilman joustaan. Hän sanoi, että käy vain nopeasti katsomassa joko suopursut kukkivat…”

Jokin kahahti heidän takanaan, ja lehmät ryntäsivät juoksuun.

”Mene heti kylään!” Arni huusi. Hän otti näppärästi jousen vyöltään, asetti siihen nuolen ja kiristi jänteen.

Minka perääntyi muutaman askeleen polkua pitkin. Hän näki Arnin ampuvan kohti pensasta, joka heilui kuin sitä olisi revitty irti maasta. Nopeammin kuin silmä ehti seurata polvenkorkuinen varjo vilahti varpujen lomassa.

”Mene! Vannon, että tuon lehmät takaisin!”

Minka keräsi helmat käsiinsä ja juoksi niin lujaa kuin pystyi. Hän kuuli lehmihuilun soiton takanaan. Hänen ei auttanut kuin luottaa Arniin.

Keuhkoihin sattui, ja vedet valuivat silmistä paitsi viiman myös itkun voimasta. Hänen näkemänsä varjo oli todellinen! Minka juoksi kotiin, törmäsi oviviitan alta äitinsä tykö ja sopotti asiansa hengästyneenä. Äiti kauhistui mutta veti Minkan syliinsä rauhoittumaan.

”Metsinkäinen ja suopiru”, äiti huokaisi. ”Teit oikein kuin pakenit. Älä huoli lehmistä. Ei metsinkäinen niitä tahallaan jätä palauttamatta.”

”Se… Hän tuntui niin surulliselta ja mukavalta.”

”Eivät metsinkäiset ole pahoja. Kunhan pidämme oman osuutemme sopimuksesta, meillä ei ole syytä odottaa niiden tekevän pahuuksia.”

”Mikä sopimus? Kuollut metsinkäinen yritti pelastaa Jaten. Eikö niin? Se oli Arnin sisko. Ruumis täytyy palauttaa. Meidän pitää heti mennä Jorosin luo.”

Äiti ei kieltänyt eikä myöntänyt, eikä Minka saanut vastausta yhteenkään kysymykseensä. He nousivat ja lähtivät kohti kylää. Kun ensimmäinen mökinnurkka pilkotti puiden välistä, Minka muisti Huldan valtavat hampaat ja uhkauksen.

”Mitä pahaa teit, äiti? Miksi meitä sanotaan noidiksi?”

Äiti pysähtyi ja puristi Minka kättä kivuliaan lujaa. ”Kuka sellaista sanoo?”

”Hulda”, Minka kuiskasi.

Äiti löysäsi otteensa ja kumartui katsomaan häntä silmiin. Katse oli vakava ja kasvoilla huolestuneita ryppyjä. Lähes harsoksi kuluneen huivin alta pilkisti muutamia harmaantuneita hiussortuvia.

”Hulda? No, sitten tiedät, miksi meitä sanotaan noidiksi.” Äiti nipisti suunsa kiinni ja suoristautui. Minka rutisti karkeaa kämmentä omassaan eikä uskaltanut kysyä enempää.

Kylässä väki pyöri jo askareittensa parissa. Monet katsoivat heihin pahoitellen, jotkut kumarsivat aavistuksen ja nostivat kämmenen rinnalleen osoittaakseen myötätuntoa.

”Mitäs nyt? Ei oo miehenpuolta Enikan ja Minkan talossa. Kuinka pärjäävätten?”

”Kyllä me pärjäämme”, äiti kivahti vanhalle eukolle, joka keppiinsä nojaten tuli tilannetta siunailemaan. ”Minka on terävä tyttö ja voittaa pään asioissa mennen tullen monet kylän miehistä.”

”Vaan ei oo puita kaatamaan tai teurasta tekemään, ei ojaa kaivamaan tai kaskea polttamaan tuollaisesta ruipelosta. Veikö lehmäskin jo suohon vai kussa sun karjas on?”

Äiti ei vastannut vaan veti Minkan liikkeelle. Niskassa pisteli. Siitä tiesi, miten selän takana tuijotettiin, supatettiin ja puisteltiin päitä. Vanha Vaappuna oli oikeassa: kesän he pärjäisivät mutta entä syksyn tullen? Minkan kädet hikosivat, ja hän tunsi itsensä uupuneeksi. Sydämestä kouraisi, kun hän tajusi, ettei näkisi Jattea enää koskaan.

”Minkälaista asiaa?” Jorosin möreä ääni kysyi kyynelverhon takaa, kun he saapuivat pajalle. Mies seisoi pitkänä Minkan edessä, katsoi häntä uteliaana, kädet ristissä rinnan päällä. Huldan murina kuului pajan nurkasta, vaikka Minka ei koiraa nähnytkään.

Minka karaisi kurkkuaan monta kertaa ennen kuin ääni alkoi kantaa. ”Tapasin tänä aamuna metsinkäisen. Hän pyysi meitä viemään ruumiin Pyhälle Kivelle, jotta he voivat jättää hyvästit ja surra tavallaan.”

Jorosin tuuheat kulmakarvat pysähtyivät viivaksi, suu tiukkeni parran ja viiksien välissä. Mies kuulosti vihaiselta. ”Metsinkäinen, sanoo hän. Ihme, ettei vienyt sinua mennessään. Taisi se poisnukkunut puhua totta.”

Jorosi puri leukojaan yhteen ja katsoi Minkasta ohi silmät pysähtyneinä, kunnes yhtäkkiä pudisti kiivaasti päätään. ”Suopiru tappoi veljesi ja otuksen. Sellaisen sitten manasitte meitä kiusaamaan.”

”Näin sellaisen. Arni yritti ampua sitä, mutta se pääsi karkuun.”

Minka tajusi vasta loppuun puhuttuaan sanoneensa liikaa. Äiti ja Jorosi näyttivät kauhistuneilta ja pakottivat hänet kertomaan kaiken Arnista, pienestä jousesta ja heidän keskustelustaan. Hänestä tuntui hyvältä, koska Jorosi otti hänet tosissaan eikä viitannut kintaalla hänen puheilleen niin kuin vanhemmat yleensä tekivät, kun lapset kertoivat hassunkuuloisia asioita.

”Hyvä on. Viedään ruumis Pyhälle Kivelle. Meidän täytyy järjestää vartioita, eikä kukaan saa liikkua yksin.”

Minka seurasi, kun Jorosi ja äiti hakivat sepän teltasta pienen metsinkäisruumiin. Se haisi ummehtuneelle suovedelle ja imelälle, kuin kukille mutta pilaantumassa oleville sellaisille. Sen raajat näyttivät vielä kippuraisemmilta kuin yöllä, ja nyt Minka vasta huomasi, että otuksen selän takaa pilkistivät lähes läpinäkyvät rypistyneet siivet. Toisesta puuttui iso pala.

”Ovatpa pienet. Ei kai noilla voi lentää.”

”Liekö koristukseksi luojansa antanut”, Jorosi murahti. Pajan edustalle kerääntyi uteliasta väkeä. Minka näki muutamien heiluttavan ruosteenpunaisia sulkia edessään torjuakseen pahoja henkiä ja ajatuksia.

”Meidän täytyy palauttaa ruumis metsän väelle”, Jorosi sanoi kaikuvalla äänellä.

Kyläläiset nyökyttelivät, vaikka katseet olivat epäileviä. Minka tunsi niissä toiveen löytää joku, jota syyttää. Joku, joka asettaa vastaamaan epäonnesta. Kukaan ei asettunut vastustamaan heitä, kun he lähtivät huopanyytti mukanaan kohti Pyhää Lehtoa, mutta sulat heiluivat kiivaasti heidän peräänsä.

Minka oli liian nuori astumaan Pyhästä Portista, mutta äiti ja Jorosi menivät Lehtoon. Minka kurkisti puskien välistä ja näki heidän laskevan metsinkäisen ruumiin kunnioittavasti Pyhälle Kivelle. He seisoivat hetken päät painoksissa sen ääressä ja kääntyivät takaisin.

”Pahinta on se, kun en saa Jaten ruumista hyvästeltäväksi”, Minka kuuli äidin sanovan tuskaisesti. Jorosi taputti äitiä kömpelösti olalle.

”Että sen kaikista piti olla juuri Jatte”, Jorosi sanoi ja kuulosti myötätuntoiselta. ”Yritän parhaani, Enika, mutta en ehkä pysty suojelemaan teitä. Miestä se sinun lahoava mökkisi kaipaa, eikä ihan ketä tahansa nenänkaivajaa. Mitä Minkalle tapahtuu?”

Äiti ja Jorosi tulivat Portille, ja Minkan oli vetäydyttävä piilostaan. Häntä harmitti, ettei hän kuullut äidin vastausta. Jorosi oli muiden nähden ihan erilainen äitiä ja Minkaa kohtaan, karkea ja tyly. Mitä Minka oli nyt nähnyt, oli yllättävää, sillä Jorosi vaikutti mukavalta.

Jorosi sulki Portin takanaan. Samassa heidän oikealla puolellaan kahahti. Minka näki varjon kiitävän mäntyjen taakse. Se oli samanlainen epämääräisen muotoinen kuin se, jonka hän näki Arnin kanssa aiemmin.

”Suopiru!”

Jorosi haroi heittokirveensä vyöltään ja rynni Minkan osoittamaan suuntaan kuin hirvi. He kuulivat juoksuaskeleita ja kahinaa aluskasvillisuudesta, seurasivat katseellaan heiluvia varpuja ja oksia, mutta vaikka Jorosi kuinka etsi, hän ei löytänyt äänen aiheuttajaa.

”Jo on, piru, nopea jos on edes elävä!” Jorosi karjui ja suki partaansa voimakkaasti.

”Arni sanoi, että ne ovat pieniä ja nopeita.”

”Ja jos vanhat tarinat pitävät paikkaansa, niillä on valtavan terävät kynnet ja viisi kippuraista syöksyhammasta, joilla ne repivät lihat luusta muutamalla haukulla”, Jorosi ärisi. Hän työnsi kirveen takaisin vyöhönsä ja komensi heidät takaisin kylään.

Kyläläiset sävähtivät nähdessään Jorosin kasvot ja kuullessaan hänen jylisevän äänensä. Vaikka Jorosi ei ollut kylän päällikkö, hänellä oli sananvaltaa. Hän oli pitkä ja väkevä sekä tunnetusti rohkea, joten hänen sanaansa oli helppo totella.

”Kolme miestä kiertävään vartioon, ja kukaan ei liiku yksin! Pitäkää jotakin kättä pitempää hollilla. Jos näette tai kuulette jotain erikoista, niin huutakaa heti.”

 

***

 

Lypsyajan lähestyessä Minkan vatsassa kipristeli jännitys. Toisiko Arni lehmät ehjinä takaisin? Usvat lisääntyivät puiden lomassa ja painuivat lähemmäksi maanpintaa. Ilta viileni, ja äiti kurkisti viidettä kertaa ulos oviviitan alta.

Kellon kilkatus alkoi kajahdella usvien läpi, eikä mennyt enää kauan, kun Arni palasi kaikki lehmät mukanaan. Hän ohjasi ne portista aitaukseen ja jäi seisomaan portin viereen heihin päin. Minka kiiruhti hakemaan jakkaraa mökin seinustalta, kun hän kuuli kalahduksen. Hän kääntyi katsomaan äitiään, joka oli yhä puolittain astumassa pihalle oviviitan alta. Kiulu oli pudonnut tämän kädestä ja kieri maassa.

”Oletko sinä… Ethän sinä voi olla”, äiti kakisteli.

Minka näki äidin kasvoilla tyrmistystä ja epäuskoa, ja kun hän kääntyi katsomaan Arnia, hän äkkäsi metsinkäisen luonnottoman kalpeat kasvot, tummat silmänaluset ja kireäksi käyneen suun.

”Mikä hätänä? Näitkö suopirun?”

”Näin minä suopirun”, Arni sanoi, ja Minka aisti hänen äänessään estelevän sävyn. ”Ja kun katsoin seisovaan veteen, näin kuvajaiseni.”

”En ymmärrä”, Minka sanoi.

Arni ja äiti vaihtoivat katseita.

”Metsinkäisten taika toimii niin, että voimme miellyttää vain yhtä ihmistä kerrallaan. Siksi emme koskaan näyttäydy useammalle ihmiselle samaan aikaan. Jotenkin en… pysty muuttumaan. Jäin tähän ihmiskuvaan vangiksi. Huusin apua, ja maammoni tuli ja hänkin näki minut tällaisena.” Arni kuulosti tuskastuneelta.

Minka astui lähemmäksi ja laski kätensä Arnin käsivarrelle, mutta tämä säpsähti kosketusta ja kavahti kauemmaksi.

”Maammo sanoi, että olen viallinen, etten hallitse taikaa tai olen kirottu tai jonkin lumouksen vanki.”

Et sinä ole viallinen, Minka halusi sanoa. Olet juuri hyvä. Hän ei kehdannut sanoa sitä ääneen mutta toivoi, että Arni lukisi ajatuksen hänen hymystään ja silmistään.

”Mitä metsinkäisille tapahtuu, jos useampi näkee heidät yhtä aikaa?” Minka kysyi.

”Normaalisti he kuolevat”, äiti sanoi.

”Olemuksemme yrittää mukautua miellyttämään useampaa yhtä aikaa, mikä on mahdotonta, ja me tavallaan räjähdämme… sisältäpäin”, Arni selitti.

”Taikaa? Minkälaisia muita taikoja metsinkäiset tekevät?” Minka uteli ja henkäisi syvään nähdessään Arnin tuiman katseen.

Arni näytti hetken siltä, ettei aikoisi vastata, mutta yhtäkkiä hän istuutui havunneulojen peittämään maahan muurahaisten ja kovakuoriaisten joukkoon. ”Miellyttämistaian lisäksi? Houkuttelemme riistaa, ajamme usvat suolle ja pidämme henget Lehdossa.”

Äiti kuului huokaisevan syvään, eikä Minkakaan uskonut, että Arni valehteli. He eivät olleet tajunneet, kuinka paljon metsinkäiset vaikuttivat kylään ja sen väkeen.

”Onko saamanne korvaus riittävä?” äiti kysyi.

”Tietysti, tehän pidätte metsän turvallisena, pedot loitolla. Suopiruja lukuun ottamatta siis. Me imemme kuolleiden hengistä voimaa taikoa. Yrtit ovat merkki, että pidämme yhtä. Täydellinen sopusointu, vai mitä? Nyt se on rikki!” Arni haroi hiuksiaan, ja Minkan teki taas mieli koskettaa niitä. ”Maammoni on vanha ja viisas, mutta hän kävi kysymässä vielä vanhemmilta ja viisaammilta. He sanoivat, että olen juuttunut. Siihen on parannuskeino. Kuolema.”

”Kuolema? Kenen?”

”Sinun, Minka. Tai minun.”

 

***

 

Arni pyysi lupaa saada jäädä heidän luokseen vähäksi aikaa. Minkan yllätykseksi äiti suostui vähäisten aneluiden jälkeen. Ehkä äiti ajatteli Minkan kokeneen tarpeeksi vastoinkäymisiä.

Äiti lypsi lehmät sillä aikaa, kun Minka vei Arnin sisään ja petasi tälle yötä varten nukkumapaikan. He eivät puhuneet paljon. Minkan teki mieli kysyä yhtä sun toista. Oli niin paljon tiedettävää ja mietittävää, mutta Arnin kasvot olivat sulkeutuneet ja surulliset.

Vanhemmat metsinkäiset olivat suhtautuneet vakavasti Arnin juuttumiseen. Niin oli kai käynyt kerran ennenkin. Arni oli myös sanonut, että Minkan kuolema vapauttaisi hänet lumouksesta, mutta se ei tarkoittaisi, etteikö sama voisi tapahtua uudelleen toisen ihmisen kanssa.

 

Iltaisin Minka näki Arnin kulkevan jousen kanssa ympäriinsä, kiipeävän vartiossa kiertäviä kylän miehiä piiloon mäntyihin ja ampuvan silloin tällöin johonkin pensaaseen tai pusikkoon. Päivisin Arni vei lehmät niitylle eikä suostunut ottamaan Minkaa mukaan.

Ihmisten luona asuminen ei ollut sama kuin metsässä asuminen, ja Arni alkoi jo muutaman päivän jälkeen voida huonosti. Minka yllätti Arnin oksentamasta suovettä. Metsinkäisen tuoksu oli selvästi muuttunut ja silmien kirkkaus himmentynyt. Posken iho tuntui Minkan sormiin karhealta ja hikiseltä.

”Muututko sittenkin ihmiseksi?” Minka kysyi toiveikkaana.

”En… Minun täytyy palata metsään. Kuolleena minusta ei ole sinulle mitään iloa.”

”Mitä meille tapahtuu, Arni?”

Tietenkään Minka ei halunnut Arnin kuolevan tai voivan huonosti, mutta hän ei halunnut joutua metsinkäisestään eroon.

Arni silitti hänen hiuksiaan ja sipaisi peukalonsa kärjellä hänen leukaansa. ”Jos toisen meistä on kuoltava, se olen tietysti minä. En ole elämässäni tehnyt helpompaa päätöstä, Minka-kulta. Ensin kuitenkin kysyn metsältä ja usvilta toisenlaista ratkaisua.”

Minka nyökkäsi, vaikka hän ei kaikkea ymmärtänytkään. Sydäntä pakahdutti jo valmiiksi ikävästä. Hän lähti saattamaan Arnia suolle, ja he kulkivat käsi kädessä polulla usvien piirittäminä. Arni pysähtyi välillä oksentamaan. Hän kertoi syövänsä ja juovansa hyvin erilaisia asioita kuin ihmiset eikä halunnut Minkan uteluista huolimatta paljastaa, mitä ne olivat. Minka epäili, että metsinkäiset joivat vähintäänkin suovettä. Se selittäisi löyhkän. Ehkä Arnin ruokavalioon kuuluivat liskot, sammakot ja suokäärmeetkin. Minka ei välittänyt.

Heidän kävellessään usvat tiivistyivät. Polulle heidän eteensä ilmestyi toinen Arni. Minka älähti yllätyksestä.

”Painu kotiisi, tyttö! Etkö ole aiheuttanut jo tarpeeksi vahinkoa? Katso nyt häntä! Aiotko tappaa hänet?” Toinen Arni kuulosti naisellisemmalta mutta käheältä kuin Vaappuna.

Sydän jysähti säikähdyksestä, ja Minka puraisi kipeästi huuleensa. ”Anteeksi, en halua mitään pahaa.”

”Maammo”, Arni kuiskasi. ”Älä ole hänelle vihainen. Ei se hänen syytään ole.”

”Tiedän, poi–”

Minka ehti nähdä välähtävän varjon, kun se osui heihin. Hän menetti tasapainonsa ja tunsi, miten jokin tarttui hänen nilkkaansa vaimeasti urahtaen. Jokin, jota hän ei ollut kuullut, ennen kuin se oli hyökännyt kimppuun. Minka kiljui. Hän huusi apua. Pihtimäinen ote hänen jalastaan kiristyi. Se raastoi ihoa ja poltti. Minka luisui vatsallaan polkua pitkin. Henki salpautui eikä hän ollut koskaan tuntenut sellaista avuttomuutta.

Arni juoksi aivan vieressä ja yritti tarttua hänen käteensä. Toinen Arni hyppäsi Minkan yli varjon päälle. Minka ei kyennyt liikuttamaan käsiään eikä jalkojaan, hän ei pystynyt enää edes huutamaan.

He molskahtivat polulta alas suohon, joka roiskui ja tuntui tunkeutuvan ihosta läpi kylmänä ja viiltävänä. Lopullinen pakokauhu iski Minkaan. Hän yritti kääntyä, hän potki, tempoi ja räpiköi käsilleen otetta penkereestä. Jokin piti yhä kiinni hänen nilkastaan ja veti häntä alaspäin. Kädet tarttuivat häntä kainaloista ja kiskoivat ylöspäin.

Suopirun ote heltisi. Minka huusi täyttä kurkkua nähdessään olion nousevan vellin yläpuolelle. Sen silmät pyörivät villisti päässä, se avasi suunsa karmeaan ulinaan, ja Minka näki terävät ruskeat hampaat, jotka olisivat voineet repiä hänet kappaleiksi parilla puraisulla. Ne olivat olion kokoon nähden valtavat. Sen känsäisissä kourissa törröttivät kolme pitkää ja saastaista kynttä, jotka kävivät hyvin lähellä Minkan kasvoja ennen kuin iskeytyivät metsinkäisen rintaan. Minka haukkoi henkeään ja puski itseään kauemmaksi, vartalo tuntui liian painavalta liikuttaa. Minä hetkenä hyvänsä olento tarttuisi häneen tai seivästäisi hänetkin.

Suopirun pyöreään karvattomaan päähän iskeytyi rusahtaen metsinkäisen kivestä hiottu veitsi. Usvat vaimensivat kiljaisun ja kuolinkorinan. Puunlatvoista kajahteli lintujen kimeitä merkkiääniä.

Minkan edessä Arni alkoi muuttua. Aluksi vain kasvoiltaan ruskeanvihreäksi, mutta sitten iho kurtistui kauttaaltaan poimuille. Lopulta hän kutistui, pieneni veltoksi ja rumaksi ruumiiksi.

Suo maiskahteli, kun se imi metsinkäisen ja suopirun sisäänsä. Minka saattoi vain tuijottaa. Hän tajusi vasta muutaman tuskallisen hengenvedon jälkeen, että hänet oli nostettu polun sivuun. Suovesi valui vaatteista ja hiuksista, ja haju oli tukahduttava. Arni silitti vaimeasti nyyhkyttäen hänen hiuksiaan, vapisi hänen vierellään, kunnes sai itsensä suoristettua.

”Ku-kuolivatko ne?” Minka sai änkytettyä. Hänen kätensä tärisivät ja alaleuka tuntui lähes hallitsemattomalta.

”Kuolivat”, naisen ääni vastasi.

Minka purskahti itkuun. Hänen hiuksiaan silitti väärä Arni.

 

***

 

”Voi lapsiani… En minä voi heitä hyväsydämisyydestä syyttää”, metsinkäinen sanoi, kun he kävelivät kylää kohti.

Minka pyyhki jatkuvasti silmiin kohoavia kyyneleitä märkään hihaansa. Hänen oli pitänyt kysyä sitä Arnilta, mutta nyt hän esitti kysymyksen tämän äidille. ”Mikä Arnin siskon nimi oli?”

”Einikonroro. Hänelle kävi samalla tavalla, vaan suopiru sai veljesi… Arnikonvava sai sentään sinut pelastettua. En tiedä, en ymmärrä, miksi lapseni teitä halusivat niin varjella”, metsinkäinen vastasi ja naurahti ilottomasti.

”Mitä nyt tapahtuu?” Minka kysyi, kun metsinkäinen pysähtyi. Tämä ei halunnut tulla lähemmäksi kylää vaan pysytteli mieluiten piilossa usvan seassa. Minka oli esittänyt jo monta kysymystä saamatta niihin vastauksia. Metsinkäinen ei suostunut kertomaan omaa nimeään, eikä sitä kuinka paljon heitä oli.

”Meidän täytyy erota. Ihmisten ja metsinkäisten. Tällaisia vahinkoja voi tapahtua ainoastaan silloin, kun olemme liian lähellä toisiamme. Ymmärrätkö?”

Minka nyökkäsi. Hänen ruumiinsa oli kauhusta ja surusta turta. Arni oli kuollut pelastaakseen hänet. Minka ei voinut vielä käsittää, miten pystyisi elämään menetyksiensä kanssa. Ensin Jatte ja nyt Arni… Mitä hän voisi tehdä korvatakseen kaiken vahingon?

”Tuleeko suopiruja lisää?”

”Luultavasti.” Metsinkäinen käänsi katseensa suolle. ”Teemme eron nyt, tässä. Minä, metsinkäinen, lupaan ja vannon, ettemme enää ilmesty eteenne pihoissa tai poluilla, emme puutu, jos teitä vaara uhkaa tai itse itsellenne vaaraksi olette. Vastavuoroisesti ihmiset eivät saa meitä yrittää jäljestää tai rakentaa ansoja puihin. Älkää yrittäkö löytää meitä, mutta tuokaa kuolleet Lehtoon ja ajakaa pedot pois. Me pidämme usvat suolla ja henget kurissa kuten tähänkin asti.”

Minka nyökkäsi ja nosti käden rinnalleen lupauksen merkiksi.

”Entä minä? Mitä minä teen?”

”Mene seppämestarille vaimoksi ja tapa se koira. Niin päästät äitisi vapaaksi velasta, ja kyläläiset unohtavat rikkeen ajan myötä.”

”Mutta enhän minä –”

”Kerro lapsillesi ja lapsenlapsillesi meistä. Pidä uskomukset elossa, koska kaikki taika lakkaa olemasta, jos kukaan ei usko siihen.”

”Mutta… Mikä Hulda on?”

Metsinkäinen näytti lopen kyllästyneeltä Minkan kysymyksiin. ”Äitisi virhe. Nyt. Kunnioita sopimustamme ja tuo yrtit Portille.”

Metsinkäinen pyörähti jaloillaan ja katosi ääntä päästämättä. Minka seisoi yksin polulla metsän hiljaisuus pakahduttavana ympärillään. Hän haisi suovedelle ja vielä pahemmalle. Hän mielessään taistelivat kaipaus ja velvollisuudentunne. Mitä hän halusi tehdä. Mitä hänen täytyi tehdä.

Metsinkäinen ei joko ymmärtänyt, ettei Minka ollut vielä naimaiässä, tai ymmärsi sen ja tarkoitti, että äidin vapauttaminen ja Huldan salaisuuden selvittäminen saattaisivat viedä pitkään.

Minka käveli uupumuksesta huojahdellen kohti kotia ja sai aikaiseksi vain yhden päätöksen: hän pakottaisi äidin kertomaan, mitä tarkoittaa olla noita. Jos Minkan tehtävä oli kantaa äidin taakkaa loppuelämänsä ajan, hän ansaitsi tietää siitä kaiken.

Ehkä sillä ei ole väliä, mitä haluan tai mitä minun täytyy tehdä, vaan sillä mitä voin tehdä, Minka mietti. Äidin, kylän ja metsinkäisten tähden, mitä hänestä tulisi: Minka-noita, seppämestarin vaimo vai molempia?