Andrew’n lomamatka ei sujunut aivan käsikirjoituksen mukaan. Kyseessä piti olla helppo ja huoleton pakettimatka El Miradoriin, mayaintiaanien rakentamaan kaupunkiin Guatemalassa. Muinaishistoriaa ja lämpöä, sitä Andrew lähti hakemaan. Sen sijaan hän sai harvinaisen loistaudin, joka vei hänet sairaalaan yli viikoksi. Korkeassa kuumeessa Andrew koki mitä kummallisempia hallusinaatioita vieraista maailmoista sekä elämästä, jota hän itse ei ollut elänyt. Yötaivaasta, jota koristi useampi kuin yksi kuu. Megakaupungista pilvissä! Raivoavasta sodasta, jota ei oltu koskaan sodittu. Olennoista, joita hän rakasti, vaikkei tiennyt niiden olevan olemassa.
Lopulta kuume laski, Andrew’n vointi koheni ja hän pääsi palaamaan kotiinsa Lontooseen. Silti vieraat maailmat olivat yhä läsnä hänen unissaan. Hereillä ollessaan hän havahtui usein itselleen täysin vieraisiin ajatuksiin. Hänelle läheiset ihmiset tuntuivat yhdellä hetkellä rakkailta, seuraavalla täysin vierailta. Samaan aikaan hänen rinnassaan poltti kaipuu veljen luokse. Veljen, jota hänellä ei ollut koskaan ollut. Andrew pohti, oliko loinen päässyt vahingoittamaan hänen aivojaan.
Hoitaja asetteli Andrew’n huolellisesti magneettikuvauslaitteeseen.
”Muistakaa maata täysin liikkumatta koko kuvauksen ajan. Laite pitää kovaa meteliä, joten laitan teille kuulosuojaimet päähän. Tässä ei mene puolta tuntia pidempään.”
Laite veti Andrew’n ahtaaseen putkeen. Hän yritti rentoutua. Taustalla alkoi kuulua voimakas nakutus. Pian selviää mikä minua oikein vaivaa, hän ajatteli.
Ei ehtinyt kulua kuin muutamia sekunteja, kun Andrew ei ollutkaan enää putkessa. Hän katsoi veljeään silmiin ja vannotti tätä palaamaan hengissä luokseen. Lopulta kyyneleet hukuttivat sanat alleen, eikä hän kyennyt muuta kuin halaamaan veljeään koko olemuksellaan. Hän ei halunnut päästää tätä menemään, ei koskaan! Lopulta veli irrottautui syleilystä, käänsi selkänsä ja lähti taakseen katsomatta.
TRRRRRRR. NAK NAK NAK NAK.
Oli kuin matto olisi vedetty hänen jalkojensa alta, kun viesti hänen veljensä katoamisesta saapui. Veljen alusta ei oltu löydetty. Se oli vain kadonnut jäljettömiin. Ei hylkyä tai rojua, ei ruumiita, ei mitään. Vihollisen epäiltiin kehittäneen jonkin uuden aseen, joka muutti kohteensa materiasta valoksi. Se selittäisi, miksi paikalta ei löytynyt materian hiukkastakaan. Tai ehkä vihollinen oli keksinyt keinon siirtää kohteen fyysisesti toisaalle – madonreikiä hyödyntämällä. Kadonneiden sotilaiden omaiset eivät hyväksyneet selitystä valosta, vaan uskoivat rakkaidensa olevan yhä elossa jossain päin maailmankaikkeutta.
Veljeni ei ole kuollut. Hän ei voi olla, en suostu uskomaan sitä! Muiden omaisten tavoin Andrew vaati selitystä. Yhteistuumin he kokosivat yhteen etsintäpartion ja armeijan johdon vastustuksesta huolimatta lähtivät keskelle sotatannerta etsimään rakkaitaan.
TUM TUM TUM TUM TUM TUM.
Vuosikymmeniä, lukemattomia valovuosia ja aurinkokuntia. Huhuja. Vihjeitä, jotka eivät johtaneet mihinkään. Toisia, jotka johtivat vaaraan. Menetettyjä matkakumppaneita. Epätoivoa. Mutta hän ei luovuta. Hän ei koskaan lakkaa etsimästä veljeään. Hän kääntäisi jokaisen kiven ja kannon tässä galaksissa. Ja jos veljeä ei siitä huolimatta löytyisi, hän siirtyisi seuraavaan galaksiin.
Hiljaisuus.
”Herra Branch. Pelkäänpä, että minulla on teille huonoja uutisia. Löysimme kuin löysimmekin aivoistanne loisen, jonkinlaisen lutikkamaisen hyönteisen. Mutta siinä ei ole kaikki. Loinen on rakentanut ympärilleen kotelon. Se muistuttaa syöpäkasvainta, joka uskoakseni kasvaa yhä. En ole koskaan nähnyt vastaavaa. Pelkään, että kasvain leviää yhä laajemmalle aivoissanne. Meidän on operoitava teidät niin pian kuin mahdollista.”
”Tohtori, en voi mennä leikkaukseen. Minun on löydettävä veljeni!”
”Mutta herra Branch, teillä ei ole veljeä.”
”Veljeni on ollut kadoksissa kauan ja olen kulkenut halki avaruuden, maailmasta toiseen häntä etsien. En kuitenkaan aio luovuttaa. Minun on jatkettava etsintöjä.”
”Olen pahoillani herra Branch, mutta emme voi antaa teidän lähteä. Teidät on leikattava välittömästi!”
Ennen kuin Andrew Branch ehti vastustella, hoitaja oli jo pistänyt rauhoittavaa hänen suoneensa. Maailma alkoi sumentua hänen ympärillään.