Äijä istui sohvalla, kun tulin kotiin. Eteisessä haisi märälle koiralle ja kattolampusta tuli palaneen kitku. Naapuri oli soittanut, että koira haukkui koko ajan. Lähdin kesken päivän töistä katsomaan, mikä Sielua vaivasi. Äijä sitä vaivasi. Sielu istui nurkassa läähättäen ja ynisten, ei millään tahtonut rauhoittua. Rauhoittui sitten. Se oli nuori koira, lähes pentu. Ei ollut vielä tottunut vieraisiin.
Äijä seurasi tyytymättömänä, ei tykännyt, että koirat haukkuivat perään. Olisi luullut jo senkin tottuneen. Mutta itsepäinenhän se oli ollut aina, sillä otti asioissa aikansa.
– No?
– Mitä no?
– No mitäs nyt?
– Tässä mitään… Tulin vaan, äijä sanoi ja katseli kolhuisia käsiään.
No, mitäpä siitä sitten sen enempää. Pistin kahvin tulemaan ja join sitä ikkunan luona hiljakseen puhallellen. Äijälle oli turha tarjota. Pitkät kalsarit ja aluspaita sillä näytti olevan, ei ihan puhtaat. Se oli entistä pienempi ja laihempi, jokin sitä söi. En sanonut mitään. Odottelin, että äijä ottaa asiansa puheeksi. Katselin kirjahyllyssä olevaa vanhaa valokuvaa, jossa isä ja äiti seisoivat jollain sillalla nuorina, kauniina ja nauravina. Toinen aika, toinen maailma.
– No se äitis, aloitti äijä.
Minä en sanonut mitään, en halunnut sekaantua niiden välisiin juttuihin. Sielu tuli nurkasta ja ryömi matalassa kyyryssä sohvan toiseen reunaan. Katsoi äijää korvat luimussa ja äijä luimisteli takaisin. Neuvottelivat siinä sanattoman välirauhan muutamalla kulmakarvan liikkeellä ja tuhahduksella.
– No äitis ei ollu tyytyväinen, että jätit opinnot kesken. Sen mielestä sun olis pitänyt lopettaa postissa ja hoitaa opinnot loppuun, kun kerran alotit. Tää ei oo mun mielipiteeni, mutta tiiät äitis, sen kanssa ei neuvotella.
– Se olis itte voinu tulla kertomaan, jos oli niin tärkeetä.
– Ei se vielä pääse oikein hyvin liikkumaan, ei oo tottunu uuteen paikkaan.
Äijän käsi liikkui kuin itsestään kohti Sielua, joka alkoi taas läähättää ja veti korvat vielä tiukemmin pitkin päätä. Ei kuitenkaan siirtynyt kauemmas. Äijä laksautti kieltään. Ääni tuntui kuuluvan kuilun pohjalta.
– Tiiät, että se ei tykänny mistään muutoksista, mutta minkäs tuolle mahtaa, kun tarpeeks huonoksi menee.
Nousin seisomaan ja katselin ikkunasta alas. Marraskuun matala valo häikäisi, tuli vesi silmiin. Joki kellutteli pudonneita lehtiä hiljakseen kohti merta. Keltaista ja ruskeaa. Ihmiset kulkivat kiireissään kaduilla, tuulen tönimä muovipussi ryömi nykivästi kadun yli kuin haavoittunut eläin. Liian isoon punaiseen toppapukuun puettu tyttö ei tahtonut pysyä äitinsä perässä. Se oli kuin yksi iso stop-merkki koko lapsi. Katselin, kuinka yhden naisen pitkät vaaleat hiukset koko ajan tulivat kasvoille ja nainen pyyhkäisi hiuksia sivuun. Tuli äiti mieleen siitä, taas. Minä olin leikannut hiukseni lyhyiksi. Tuomiokirkon varjo leikkasi jokeen, se oli pitkä ja musta ja ajattelin kaikkea sitä tyhjää kaikuvaa tilaa. Kuoria.
Katselin käsiäni ja mietin isää ja äitiä ja vanhaa kotia. Ei ollut enää vanhaa kotia. Piti myydä. En halunnut puhua opiskeluistakaan. Oli parempi jättää kesken, kun huomasi, että oli ihan väärä ala, teologia. Ei ollut haluja leipäpapiksi. Mieluummin minä jaoin kirjeitä ja lehtiä kuin ehtoollista ja tuomioita. Keikuttelin jalalta toiselle.
– Rääkkäät sitte taas lintuja, tokaisi äijä.
– Täh?
– Seisot käet taskussa, se hörähti.
Äijähuumoria. Vedin kädet taskuista ja yritin olla rennompi. Se ei koskaan ollut helppoa äijän kyläillessä. Äijä tiesi aina enemmän kuin kertoi, ja jos se katsoi pitkään, tuli tunne, että madot kihelmöivät ihon alla. Minua hytisytti. Menin jääkaapille, otin sieltä lautasellisen lampaanmakkaraa ja olutta. Laitoin äijän eteen, jos kelpaisi. Äijä katseli sitä viekkaan näköisesti mutta ei ottanut. Sielu pisti kuononsa äijän polvelle ja äijä murahti ja silitteli kömpelösti koiraa. Syötti sille makkarat ja nuuhki olutta pullon suusta. Maistoi pienen hörpyn ja sitten isomman. Olut levisi sohvalle. Minä en sanonut mitään. Mitäpä tuosta, vanha sohva. Koira hymyili kuin pystykorva.
Aurinko oli laskenut ja ilta pimeni nopeasti. Sytytin kattolampun, keinovalossa äijä oli valjun, melkein läpikuultavan näköinen. Alkoi tehdä lähtöä, liikehti levottomasti. Minä en auttanut, tiesin ennestään, että äijä ei tarvinnut apua. Hymyilin äijälle, olin äkisti iloinen ja heiluttelin kättäni.
– Noh, ens vuoteen, sanoi äijä.
– Oli kiva, kun kävit isä. Mulla on sua ja äitiä ikävä, kävisit useemmin.
– Niin niin, meillä mitään hätää, pidä ny ittestäs huolta ja rupee vaan rohkeesti elämää, älä hautaannu tänne, ei tuu uusintoja, joka päivä on uus päivä ja sitte loppuu ku loppuu ja sitä rataa, niinku tiiät… Äijä yskähti, varmaankin äkillisen puhepuuskan yllättämänä.
Kurkkuun meni joku pala, mikä lie. En saanut sanottua mitään, olisin halunnut halata äijää, kun se oli niin pienen ja suojattoman näköinen. Mutta ei sekään käynyt. Katseltiin äijän kanssa siinä vielä hetki ennen kuin se haalistui. Sielu haukahti ja nuuhki haikua hetken, meni sitten takaisin sohvalle. Huomenna vien pyhäinpäivän kanervat ja kynttilät haudoille.
Ulla Valimo helsinkiläis-jyväskyläläinen kirjoittaja, joka viihtyy pohjois-Päijänteellä ja rakastaa luontoa ja lukemista.