Pakenin viherkasveja makuuhuoneeseen. Toisessa huoneessa ledilamput sokaisivat pieninä aurinkoina. Kasvit rehottivat joka nurkassa; oli kattoa kurottavia kumipuita, hyllyillä hyllyviä köynnösvehkoja sekä tusinoittain ruukutettuja taimia. Asunto oli viidakko keskellä kaamosta.
”Kotona ollaan!” Santtu sanoi. Ääni hyrähti innosta. ”Tulepa katsomaan, mitä löysin kotimatkalla. Painaa kuin vasikka. Missä sinä olet, Luukas?”
Kiirehdin olohuoneeseen. Santun innostuneisuus sai minutkin haltioihini. Kenties hän oli muistanut lahjalla – espressokoneella, kiljahdin mielessä – taikka saanut töistä ylennyksen ja varannut lomalennot Kaakkois-Aasiaan. Lähiaikoina hänellä oli ollut aikaa vain toimiston pyörittämiselle ja kasvipakkomielteelle.
”Lukaisin tänään jotain jännää…”, sanoin. Lause mureni suussa.
Santtu piteli uutta viherkasvia. ”Älä suutu. En voinut jättää poloista alennusosastolle. Myyjä ei osannut huolehtia siitä oikeaoppisesti, eikä hän edes tiennyt minkälaisen aarteen oli saanut käsiinsä.”
”Lupasit olla ostamatta lisää.”
”Lupasin juu”, Santtu sanoi ja katseli kasvia. Silmät kimmelsivät koiranpentuilmeestä. ”Katso sitä. Mikä keräilijän unelma! Oletko kuullut ikinä taikaviikunasta, Ficus maguksesta? Se tarvitsee nimen. Ei se, vaan hän. Uusin perheenjäsenemme. Nimen pitää olla jotain yhtä taianomaista, kuten Lumo.”
Paha olo puristi rintaa. Halusin huutaa sen ulos, mutta kurkustani kapusi pelkästään säälittävä pihahdus. ”Vannoit.”
Santtu ei kuunnellut, vaan kantoi Lumon kunniapaikalle kultaiselle jakkaralle. Kasvin varjo hälvensi minut olemasta. Korvissa kahisivat laavakivi ja kaarna. Santtu kauhoi ämpäristä lisätäytettä ruukkumullan sekaan. Hänen ympärilleen sulkeutui kasvinharrastelijan kupla. Kupla, jonka sisään en mahtunut.
Multa haisi kitkerältä. Se oli mustasukkaisuuden haju – halusin sitä myöntää tai en. Santtu jakoi huomiotaan ja rakkauttaan eriarvoisesti. Kasvit ensin, ja minä perässä, jos sitäkään. En muistanut milloin olisimme tehneet jotain yhdessä. Tapailuvaiheessa olimme vierailleet aina viikonloppuisin käsityöläismuseossa, mutta viimeisimmästä museokäynnistä oli varmaan ainakin sata vuotta. Kaipasin vanhanajan vaniljaa, joka oli kirjoitettu W:llä. Kaipasin Santtua, joka oli syöttänyt minulle museokahvilan jäätelöä. Voi niitä aikoja.
Mulkoilin Lumoa.
Otsaan puhkesi päänsärky. Kipu sykki lailla maratoonarin sydämen. Halusin nostattaa meteliä, kuinka kaikki oli pilalla kasvien takia, mutta sen sijaan nyhdin kynttä. Santtu tapasi syyttää pikkumaisuudesta – ja luultavasti hän oli osittain oikeassa – mutta samanaikaisesti sivuuttaisi suuremman ongelman. Hän ei nähnyt elämässään ihmisiä, vain vihreää.
Oli toimittava omalla kädellä. Kirjasin tenttikirjan takasivulle suunnitelman, joka johtaisi kasvien lopulliseen tuhoon. Jos Santtu luulisi, että hän on kehno kasviharrastelija, kenties hän lopettaisi harrastuksensa kokonaan. Vanilja oli maistunut taivaalliselta.
***
Perjantaiaamuna heräsin varhain. Ledilamput paloivat himmeällä ultravioletilla. Ulkona olisi pilkkopimeää vielä parisen tunnin ajan. Ennen kuin Santtu lähti toimistolle, hän suukotti Lumon lehteä. Suuhuni levisi karvas maku.
Kannoin kaapista kasvilisäravinteet. Kanisterissa hölskyi kirkkaanvihreää nestettä. Toisessa kädessä oli pullo tärpättiä. Sekoitin myrkkyä lisäravinteiden sekaan. Ei kestäisi kauaa, kun kasveissa näkyisi ensimmäisen tuhon merkkejä.
Illat oli pyhitetty rehujen palvonnalle. Santtu kantoi raskaat ruukut suihkuun, sekoitteli kasviravinnetta kastelukannuihin ja juotti. Kun kasvit olivat kuivuneet ja palautettu paikoilleen olohuoneeseen, oli aika hääräillä lehtien parissa.
”Haistatko jotain kummaa?” Santtu kysyi.
”Enpä oikeastaan”, sanoin ja kohauttelin olkia.
Santtu niiskutti nenää Lumon edessä. ”Mitä pikkuiselle on tapahtunut?”
Lumon puurungosta tihkui mahlaa. Pisarat poksahtelivat ja kärysivät niin, että sieraimet suurenivat kuvotuksesta. Jollain ilveellä taikaviikuna oli hikoillut tärpätin pois ja kyhännyt entistä väkevämmän kärykoktailin.
Santtu rupesi varotoimiin: hän viskasi lisäravinteet ulkoroskikseen ja melskasi posket punaisina, että valmistuksessa oli käynyt virhe. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että minä olin juonen takana. Tästedes oli jatkettava varovaisemmin.
Kävin opiskelijakaverin luona maalaamassa akryyliväreillä ja juomassa punaviiniä. Sieltä löysin seuraavan aseeni. Kasvit kärsivät viheliäistä tuholaisista, villakilpiköistä. Kuulemma untuvaiset kirvat levisivät kasveihin lailla kulovalkean. Kun kaverin huomio oli muualla, avasin muovipussin ja kaavin sisään kymmenittäin ötököitä.
Kotona oli ryhdyttävä heti hommiin, sillä Santtu saattoi palata kotiin milloin tahansa. Sudin kirvoja kasvien lehdille. Jalalleni laski Lumon rentovartisia oksia, jotka olivat pyrkineet ulos ruukusta aina myrkytysyrityksen jälkeen. Taikaviikuna oli epäilyttävin rikkaruohoista, joten luonnollisesti kaadoin aimoannoksen pikkutuholaisia sen lehdille. Pian Lumo oli kauttaaltaan tahmeassa untuvatakissa.
”Ei ainakaan tule kylmä”, sanoin ja kävelin pois makuuhuoneeseen.
Kun Santtu palasi kotiin, olohuoneesta kuului kiljaisu.
Hymyilin ja jatkoin tenttikirjan lukemista.
Tuntien päästä Santtu oli edelleen olohuoneessa, kyyristyneenä kasvien eteen kuin alttarille. Otsa oli kurtulla. Kädet pyyhkivät kostealla liinalla kasvien lehtiä työntäyteisessä vaitonaisuudessa. Rintaani rutisti. En halunnut lisätä Santun taakkaa, vaan päinvastoin keventää. Kenties olin tehnyt virheen. Kenties olin mennyt liian pitkälle.
Silitin Santun olkapäätä. Kosketus sai otsan kurtun suoristumaan. Ehkä hän ymmärsi viimeinkin, että olin hänen luonaan niin ylämäissä kuin alamäissä.
”Katso”, Santtu sanoi ja osoitti Lumoa. Kirvat olivat kadonneet sen lehdiltä; eivät vain kadonneet, vaan kaatuneet kuolleina multaan teloitusrivistöön. ”Tiesin, että olit erityinen. En aio luopua sinusta koskaan.”
Päänsärky palasi sykähdellen silmieni väliin. Halusin kertoa Santulle, että Lumo ja muut kasvit tekivät meidät onnettomiksi ja että kaipaisin yhteisiä hetkiämme. En saanut sanaa suusta. Mieleen palasi kipeä muisto. Kuukausi takaperin Santtu oli tavannut entisen poikaystävänsä, Joonan, eikä ollut maininnut siitä. Kun sain tietää, olin huutanut, raivonnut, riehunut, mutta sekin oli ollut virhe. Santtu oli puolustuskannalla. Emme puhuneet sen jälkeen. Emme koskettaneet toisiamme. En pysty puhumaan hänelle, joten jäljelle jää yksi vaihtoehto.
Lumon oli kuoltava.
Oli keskiyö. Kun Santtu oli mennyt nukkumaan, jäin katsomaan televisiota. Sininen ruutu valaisi hämärää huonetta. Käsi raotti parvekkeen ovea. Kylmä, se pakastaisi jokaisen vihanneksen. Lumo oli parvekkeen vieressä; se ottaisi kovimman osuman ja hyvä niin. Tänään nukkuisin rauhassa.
Kömmin vuoteeseen Santun viereen. Kehot lämmittivät vastakkain. Talvipeiton alla sydämet sykkivät samaan tahtiin. Pelkoni kaikkosivat. Epävarmuuteni varisivat pois. Tässä hetkessä olin Santulle tärkein. Hetken uneksin.
Kylmä viima puhalsi.
Nousin istumaan. Henki huurusi. Silmät totuttelivat pimeän huoneen muotoihin. Vuoteenpääty, kirjahylly, ikkuna. Ulkona riehui lumimyrsky. Makuhuoneen ikkuna oli jäänyt auki, vaikka muistin sulkeneeni sen ennen nukkumaanmenoa.
Ovi narahti.
Musta lonkero luikerteli pois olohuoneeseen.
Selkäni paukahti takaseinään säikähdyksestä. Pelkäsin, että kyseessä oli kyykäärme, mutta siinä ei ollut järkeä. Oli tammikuu ja pakkasta.
Vilkaisin hätäisesti Santtua, mutta hän uinui sikeää unta. En syyttänyt väsymyksestä. Hän oli tehnyt ylitöitä, ja minä olin aiheuttanut ylimääräistä stressiä.
Käsi rullasi tenttivihon lyömäaseeksi. Hiivin yksin olohuoneeseen. Parvekkeelta ujelsi viima, joka sai käsivarret tarraamaan kylkiin. Lonkero sujahti Lumon ruukkuun. Kehoa kylmäsi, eikä pelkästään ulkoilmasta. Mieleeni palasivat viimeaikaiset tapahtumat: mahla, kuolleet kirvat ja päänsärky. Etenkin päänsärky vaivasi minua, sillä kirotun kasvin läsnäolo sai sen laukeamaan. Kasvissa oli jotain selittämättömästi pielessä. En voinut olla ainoa, joka vaistosi sen. Hain keittiöstä lihaveitsen. Jalat astelivat varovaisesti kohti ruukkua. Pidin turvaetäisyyden ja kurkistin sisään.
Pelkkää multaa.
Huokaisin helpotuksesta ja suljin parvekkeen oven. Kun käänsin selän, takaa kuului ääni. Se oli lehtien havinaa. Käännyin. Lumon lehdet eivät liikkuneet. Kaikki oli pysähtynyt, lumimyrskykin tyyntynyt. Asunnon täytti hiljaisuus. Palasin makuuhuoneeseen.
***
Viikonloppu valkeni. Kerroin Santulle viimeöisistä tapahtumista, mutta hän ei tahtonut kuulla kasviensa moittimista.
”Luukas…”, Santtu sanoi vaikeasti. ”Pitäisikö sinun mennä katsomaan vanhempiasi maaseudulle? Puhut kummia. Myönnän, että Lumossa on jotakin erityistä, mitä minäkään en ymmärrä. Kuitenkin se saa minut tuntemaan jotain uutta ja jännittävää. Jonkin aikaa minusta tuntui, että jokin puuttui. Nyt minulla on Lumo.”
Kaihdoin Santun typeriä, tuikkivia silmiä. ”Olihan sinulla Joonakin. Ei tarvitse vastata. Emmehän puhu asioista.”
Santtu poistu ryminällä makuuhuoneesta.
Kaikki vaikeudet olivat Joonan ja Lumon syytä. Olivathan ne? Kenties minä olin syyllinen kurjaan tilanteeseen – ainakin osasyyllinen. Kenties olisi uskallettava avata suuta enemmän ja pohdittava asennettani. Se saattaisi olla ainoa keino sytyttää kadonnut kipinä. Oli hyväksyttävä, että pelkäsin eroa ja että ympärillämme oli muitakin. Lumo voisi olla perhettä. Kieltämättä kamala perheenlisäys, mutta kasvin hyväksyminen tekisi Santun onnelliseksi. Se oli tärkeintä.
Siivosin tärpätin ja kirvat roskikseen. Santtu opetti minulle kasvinhoitoa. Käsi ohjasi kättä tunnustelemaan lehtien epämuodostumia. Se tuntui hyvältä. Kaipasin yhteisiä hetkiä enemmän kuin vihasin kasveja. Kenties voisimme huolehtia kasveista yhdessä joka päivä. Kun Santtu lähti kauppareissulle, lupasin pyyhkiä lehdet liinalla.
Ledilamppu särähti.
Lumon ylle asennettu ledilamppu oli sammunut ja horjui edestakaisin. Oksat estivät näkyvyyttä, mutta vaikutti siltä, että jokin taikaviikunassa sykähteli.
Kävelin lähemmäs ja parahdin. Lumo tärisi. Lehdet kuoriutuivat vihreästä punaiseen, lihaan. Suonet pamppailivat sen pinnalla. Kaarna hilseili pois. Sen alta paljastui luuranka. Kun hedelmät repesivät, niiden sisuksista kurkistivat kivet kuin synkeät silmät.
Katse lävisti minut.
Pää kiljui tekemään jotain äkkiä, mutta jalat seisahtuivat sokista.
Lumo kurotti kohti. Päänsärky palasi. Pidättelin suuta pahoinvoinnilta ja pakotin jalat viemään kylpyhuoneeseen. Lantio iski lavuaariin. Kun nostin päätä, peilistä tuijotti todeksi tullut painajainen. Otsa vihersi. Ihon alla kiristi paise, joka näytti olevan päänsäryn alku ja juuri. Nappasin finnipihdit ja puristin paisetta. Ulos purskahti kasvirihmaa. Vedin rihman vessapöntöstä alas.
Oli ollut väärä päätös keskeyttää suunnitelma. Oli toimittava, ennen kuin jotain vielä pahempaa sattuisi minulle taikka Santulle. Ei, en anna kirotun rikkaruohon säikytellä.
Lumo on itse saatana, ajattelin.
Marssin olohuoneeseen ja upotin keittiöveitsen Lumon oksaan. Terä jäi jumiin. Oksa vuosi sakeaa, höyryävää verimahlaa. Päänsärky palasi. Otsa kiehui ja kasvatteli lisää paiseita. Olohuone sumeni ja terävöityi kivun sykähtelystä. Lumon luuranka taittui kaksin kerroin paljastaen kidan täynnä hammasrivejä.
Silmissä vilahtivat minun ja Santun yhteiset hetket. Olin oppinut sietämään kasveja hänen seurassaan. Hullua, mutta halusin oppia lisää. Tekisin mitä tahansa Santun vuoksi.
Lumo läheni jalkaa.
Kiskaisin keittiöveitsen oksasta ja viilsin palan lehteä.
Lumon hampaat sahasivat korvaa.
Veitsi putosi. Polte levisi puuttuvasta korvasta kehoon. Irvistin ja konttasin kohti makuuhuonetta. Juuret luikertelivat perässä. Niiden kärjet hipoivat varpaita. Potkaisin oven kiinni. Se sulkeutui ennen kuin juuret saivat nilkastani otteen. Olohuoneesta kantautuivat hurjat karjaisut, riipaisut, kukkaruukkujen särkymiset lattialle.
Hiljaisuus laskeutui.
”Kotona ollaan”, Santtu sanoi. Hänen äänessään ei ollut aavistustakaan Lumosta ja tämän hirviömäisestä luonteesta. ”Mitä on tapahtunut? Pyörremyrskykö…”
Jokin rusahti.
Kiirehdin makuuhuoneesta etuovelle, jossa Santtu seisoi pudonneen kukkaruukun edessä ja tuijotti lattialle tippuneita veripisaroita.
”Lumo”, henkäisin. Nimen sanominen ääneen poltteli puuttuvan korvan kohdalla. ”Kasvi on vaarallinen. Katso, mitä sen on tehnyt. Meidän on päästävä siitä eroon, ennen kuin on liian myöhäistä. Se on ainoa keino.”
Santtu kurkisti olohuoneen sotatantereelle. Kumipuut makasivat kaatuneina, vehkat katkenneina ja taimet vihreinä tahroina tapetilla. Lumo värjötti varjossa. Oksista tippuili verta lattialle. Paikkaan, jossa sijaitsivat keittiöveitsi ja silvottu korva.
”Mitä olet tehnyt?”, Santtu sanoi. Kasvot rupesivat punoittamaan raivosta. ”Tämä oli viimeinen pisara! En halua katsella naamaasi. Ulos!”
”Et halua jäädä yksin tuon kasvin kanssa… se puraisi minua. Se tulee syömään sinut.”
”Minä tulen puraisemaan sinua, ellet lähde heti!” Santtu poimi keittiöveitsen ja viskoi sen kohti. Horjuin sivuun. Terä kalisi. ”Olet tehnyt tarpeeksi. Jätä minut ja kasvit rauhaan!”
Kompuroin etuovesta ulos rappukäytävään. Santtu käveli perässäni sulkemaan ovea. Hänen takanaan Lumon juuret luikertelivat ja levisivät köynnöksittäin seiniin. Viidakko kukoisti kaamoksen keskellä. Päänsärky palasi kummittelemaan. Ennen kuin ovi pamahti kiinni, köynnökset kietoutuivat Santun kehon ympärille viimeiseen hyytävään halaukseen.
Nykyisin Brysselissä asuva Ville-Waltteri Virtanen (s. 1997) on turkulainen kirjoittaja, jota innostavat scifi, kauhu ja muut kummat tarinat. Hänen kirjoittamiseensa on vaikuttanut Shimposium kirjoittajapiiri, joka sai alkunsa yliopisto-opiskelijoiden vapaaehtoisesta ja yhteisestä innostuksesta kirjoittamiseen. Tällä hetkellä hän kirjoittaa raapaleita, novelleja ja nuortenkirjaa työnimellä ’Syöveri’, jonka on tarkoitus tulla julkaistavaksi lähivuosina.