Kuja oli kapea, kahden rakennuksen väliin unohtunut tila, joka ei johtanut mihinkään. Toinen seinä murenevaa punaista tiiltä, toinen betonia, päätynä korttelin toisella puolella kyhjöttävän koneistamon lommoinen aaltopeltiselkä. Ainoa valonlähde oli kujan ainoan oven yläpuolella lasikuvussa värjöttelevä hehkulamppu, mahdollisesti viimeinen lajiaan koko kaupungissa. Kuka tahansa olisi tunnistanut kujan liminaaliseksi tilaksi, vaikka ei olisikaan osannut sitä sellaiseksi nimetä – samanlaiseksi oudoksi ei kenenkään maaksi kuin autiot porraskuilut, alikulkutunnelit, parkkihallit, bussipysäkit, yksinäiset huoltoasemat.
Yhdessä asiassa kuja kuitenkin poikkesi muista vastaavista läpikulkupaikoista: se oli suorastaan epäilyttävän siisti. Jäteastiat reunustivat betoniseinää säntillisessä rivissä, eikä tuuli ollut kieputellut irtoroskia pitkin nurkkia. Kujalla ei löyhkännyt pilaantunut ruoka tai muukaan kaatopaikka-aromi. Kadun puolella routa ja rekat olivat murjoneet asfaltin kupruille, mutta kujan päällyste oli sileä ja öljynmusta. Aivan kuin se olisi juuri valettu; kuin joku olisi hetki sitten kuurannut sen mäntysuovalla ja juuriharjalla.
Kujan poikkeuksellinen siisteys oli tärkein syy, miksi olin sen valinnut. Toinen oli sijainti. Viereisen pitserian paikalla oli aikoinaan ollut sepän paja.
***
Pitseria oli mennyt kiinni jo tunti sitten, mutta siitä huolimatta takaoven luona norkoili lippalakkiin ja pitkään mustaan esiliinaan sonnustautunut viiksekäs mies. Paksuja, hattaranvalkoisia savukiehkuroita kääntyili hehkulampun valokeilassa, huumaava toffeeomenan tuoksu kantautui kadulle asti. Kaivoin puhelimeni esiin ja ryhdyin selaamaan tekstiviestejä summittaisesti, kurtistin kulmianikin, manasin kehooni kiireen tunnun. Aivan sattumalta olin pysähtynyt jalkakäytävälle juuri kujan kohdalle, tarkistaisin nopeasti yhden asian, ja sitten jatkaisin matkaani. Oli vain toivottava, ettei mies tunnistaisi minua. Vihdoin hän sammutti sähkösavukkeensa ja palasi sisälle, hetkeä myöhemmin pitserian mainoskyltti kadun puolella pimeni.
Sysäsin itseni kujan puolelle. Ruokatermoksen kansi oli tiukassa, mutta suostui pienen kamppailun jälkeen aukeamaan, eikä sisältökään läikkynyt pahasti. Pyyhkäisin termoksen reunaa nenäliinalla ja asetin sen portaille, siihen, missä tarjoilija oli vielä hetki sitten seisonut. Termoksen vierelle pullo olutta, samoin valmiiksi avattuna. Kassin pohjalla odotti vielä lusikka, jonka työnsin hetken epäröinnin jälkeen termokseen. Sitten piti kai vain odotella. Kaurapuuron ja oluen tuoksut kietoutuivat toisiinsa kujan pysähtyneessä ilmassa ja puskivat äitelät toffeeomenahattarat syrjään.
***
En tiedä, kauanko seisoin portaiden äärellä pelkäämässä, että ketään ei tule tai joku tulee sittenkin ja haluaa tietää, mitä ihmettä oikein puuhaan. Meni ikuisuus. Muutama sekunti. Räpäytin silmiäni ja siinä, missä hetkeä aikaisemmin oli ollut onttoja varjoja, seisoi hahmo käsivarret puuskassa. Säikähdin niin, että olin pudota polvilleni.
Tuijotimme toisiamme pitkään, kumpikin omalla tavallaan epäuskoisena. Silmiäni alkoi kirvellä.
”Onko tuo todellakin sitä, miltä se näyttää?” hahmo kysyi lopulta ja nyökkäsi kohti hehkulampun valokehään kyhäämääni kattausta. Sen ääni oli kuin pakkasen naksahtelu nurkissa, tai yötuuli pihapuussa.
”On?” vastasin varovaisesti. ”Puuroa. Olutta.” Uhriateria tuntui terminä aivan liian makaaberilta, joten jätin sen mainitsematta.
Kuului tuhahdus. Yritin pitää katseeni hahmossa, ettei se katoaisi yhtä äkisti kuin oli ilmestynytkin, mutta se oli vaikeaa. Näkö ei tahtonut millään tarkentua, ja huomio lipesi jatkuvasti sivuun hahmon piirteistä. Ajatukset harhautuivat tavallistakin hanakammin, vessan vesijohto oli taas alkanut oireilla, pitäisi löytää jostain putkimies ennen kuin se ehtisi taas jäätyä. Vesijohdon kai saisi sulaksi hiustenkuivaajalla, mutta ratkaisu oli väistämättä väliaikainen. Kaiken lisäksi katto oli alkanut vuotaa piipun juuresta, hormin rappaukseen oli ilmestynyt nokinen noro. Mikä ammattiryhmä hoiti kattoasioita, peltisepätkö? Timpurit? Osaisiko timpuri myös oikaista vessan oven, joka ei ollut koskaan suostunut menemään kunnolla kiinni? Puristin silmäni kiinni ja avasin ne jälleen. Hahmo seisoi yhä edessäni ja tarkkaili minua herkeämättä. Lopulta se nyökkäsi.
”Hyvä on. Mutta tämä ei tarkoita, että sitoudun mihinkään. Otan lahjan vastaan ja kuulen asiasi.”
Hahmo liikahti varjoista valoon ja kumartui nuuhkaisemaan termoksen sisältöä. Sitten se istui portaiden viereen kivenlohkareelle, joka törrötti pitserian perustuksista, poimi termoksen syliinsä ja alkoi syödä. Hehkulampun valossa hahmo erottui selkeämmin, tai sitten se oli päättänyt sallia minun nähdä itsensä. Se oli vankkarakenteinen mutta pienikokoinen, isotädin alpakkalusikka näytti kauhalta näppärissä sormissa. Kasvoja kehysti jonkinlainen tukka tai muu karvoitus, jonka sävyä oli mahdoton määritellä; vaatetus oli yhtä epämääräinen, jos sitä edes oli. Mutta silmät olivat terävät ja kirkkaat, kuin kaksi sysimustaa koksinsirua. Vedin syvän henkäyksen.
”Kaipaa suolaa.”
Koko huolella valmistelemani puhe varisi mielestäni. Vaikka suomen kieli asettuukin nelipolvisen trokeen rytmiin luontevasti, ei asiani ilmaiseminen runomitassa ollut ollut lainkaan yksinkertaista. Puheen hiomiseen oli uponnut viikkoja. En muistanut enää tavuakaan.
”Mitä?”
”Puuro. Kaipaa suolaa”, hahmo toisti ja osoitti termoksen sisältöä lusikalla.
”Pahoitteluni, en tajunnut laittaa. Yritän itse vältellä verenpaineen takia.”
Hahmo kohautti hartioitaan.
”Ihan hyvää silti.”
Termoksen tyhjennettyään se tarttui olutpulloon ja tutki sitä hetken. Pullon etiketissä sarvipäinen siluetti kantoi selässään tynnyriä.
”Para FIPA”, hahmo luki ääneen. ”Paroja ei ole tässä pitäjässä näkynyt sen jälkeen, kun Näsiäismäen muori vietiin vaivaistentaloon. En tiedä, ottiko muori paran mukaansa vai lähtikö se omille teilleen varastelemaan. Tosin parat eivät yleensä pitkään pärjää ilman tekijäänsä.”
Se käänsi tuiman katseensa takaisin minuun.
”Minä en kuitenkaan ole mikään para. Minua ei ole kukaan tehnyt”, se varoitti.
”Ei tietenkään, ei ollut tarkoitus mitenkään vihjailla. Myyjä sattui suosittelemaan, se on paikallisen pienpanimon FIPA. Pitäisi olla täyteläinen, havuinen ja kevyen nokkosinen.”
”FIPA?”
”Finnish Pale Ale. Käyttävät valmistamisessa jotain seudulta löytynyttä perinnehumalaa.”
Hahmo siristi koksisilmiään epäileväisen näköisenä, mutta nosti pullon kuitenkin huulilleen.
”Hm”, se sanoi ja maiskautti suutaan. ”Kyllähän tätä juo.”
Tajusin, että audienssi oli lähenemässä loppuaan, enkä ollut edes esittänyt asiaani.
”Arvon haltija”, aloitin ja kompuroin välittömästi. ”Väki? Tonttu?”
Kansanperinnekokoelmista löytämäni artikkelit olivat olleet keskenään varsin ristiriitaisia, mutta yhtä asiaa jokainen niistä oli painottanut samalla vakavuudella: puhuttelutavan tulee olla mahdollisimman kohtelias. Siitä, mikä sitten olisi ollut sovelias termistö, lähteiden mielipiteet olivat jälleen eronneet rajusti. Olisi ehkä ollut parasta antaa olennon määritellä itse itsensä.
”Tonttu käy hyvin, vaikka melko tuore lainasana onkin. Kunhan et sotke niitä kuvitteellisia kausityöläisiä tähän”, tonttu sanoi ja heristi sormeaan.
”Arvon tonttu, minulla on teille ehdotus. Isotätini testamenttasi minulle talonsa tästä läheltä, moottoritien toiselta puolelta. Punainen hirsimökki, pihapiirissä on jo hieman laho navetta saunoineen, sekä valtava lehtikuusi.”
”Pirttiperän torppa. Tiedän paikan”, tonttu sanoi ja hörppäsi olutta.
”Juuri se. Muutin sinne äskettäin. Mökki on ihana ja piha myös, mutta tosiasia on, että syntyperäisenä kerrostaloasukkaana en yksinkertaisesti osaa hoitaa kokonaista taloa yksin, oli se kuinka pieni tahansa. Arkistotutkijana joudun ajoittain matkustamaan työn puolesta, vaikka meidät yleensä taidetaan mieltää paikoillaan viihtyväksi lajiksi. On seminaaria ja verkostoitumista, folkloristiikan kokoelmatkin siroteltuina pitkin poikin. Kissalle kyllä löytyy hoitopaikka, mutta minua huolettaa jättää mökki omilleen. Ehdotukseni onkin tämä: pyydän teitä mökkini kotitontuksi. Talon ja tilusten ylläpitoa vastaan tarjoan kodin sekä niin paljon ruokaa ja juomaa kuin on tarve.”
”Sekä saunan viimeiset löylyt”, tonttu huomautti.
”Sekä saunan viimeiset löylyt.” Uskaltauduin vilkaisemaan ympärilleni kapealla kujalla. ”Pirttiperän mökki ei ole kummoinen, mutta takuulla kotoisampi paikka kuin tämä.”
”Hm”, tonttu sanoi ja raaputti leukaansa. En edelleenkään ollut varma, oliko hänellä parta vai ei. ”Talossa on kissa?”
”On, mutta se on vanha ja sisäkissan elämään tottunut. Sitä kiinnostaa lähinnä vain nukkuminen sekä bonito-lastut.”
”Hm”, tonttu sanoi jälleen. Hehkulampun kehään oli eksynyt yöperhonen, jonka kieppuva lento heitti häilyviä varjoja tontun hartioille. ”Onko tuhkaa tulisijasta?”
Etsin taskustani Minigrip-pussin, jossa oli harmaata tomua sekä muutama hiilenmurena. Onneksi pitseria oli varustettu aidolla napolilaisella puu-uunilla, jonka arinalta olin tuhkanäytteeni kerännyt. Pitserian henkilökunta oli ollut turhankin kiinnostunut poikkitieteellisestä projektistani, ja pyytänyt lähettämään tulokset tutkimuksen valmistuttua.
Tonttu punnitsi tuhkapussia katseellaan.
”Tuo ei ole alkuperäisen pajan ahjosta peräisin, mutta kai se kelpaa. Ei sitä ahjoakaan ole ollut pariin sataan vuoteen, ja perustuksistakin on jäljellä vain jokunen hassu kivi.” Tonttu taputti istuimenaan olevaa järkälettä hellästi. Sitten hän laski pullon termoksen viereen portaille ja nousi seisomaan. Jotenkin hän vaikutti paljon pidemmältä ja silti yhtä pienikokoiselta kuin aikaisemmin.
”Laita tuhka hellaan tai kakluuniin, tai vaikka saunan pesään, jos muuta tulisijaa ei ole. Toiste minua tuskin tapaat, mutta huomaat kyllä, mikäli päätän asettua taloksi. Antimet voit jättää johonkin sopivaksi katsomaasi paikkaan, esimerkiksi sinne lehtikuusen juurelle. Oluen ei tarvitse aina olla erikoista, mutta puurossa pitää olla suolaa. Ja pidä se kissa kurissa.”
Taisin räpäyttää silmiäni, sillä samassa olin kujan perällä yksin, vain lampun syliin pyrkivä yöperhonen seuranani. Keräsin portailta tyhjän pullon sekä täysin puhtaan termoksen lusikoineen, ja lähdin kävelemään lähiön ja teollisuusalueen rajaa pitkin kohti moottoritien huminaa. Etsin puhelimen käteeni ja tuijotin sen näyttöä hetken. Jokin asia olisi kai vielä pitänyt hoitaa, mutta se voisi odottaa huomiseen.
***
Tupa oli lämmin ja kotoisan hämärä, kissa kerällä uudessa lempipaikassaan leivinuunin pankolla. Nostin uunin kyljessä kyhjöttävän lieden levyä koukulla ja varistin Minigrip-pussin sisällön yhä kytevien kekäleiden joukkoon. Pussin rapinaan havahtunut kissa venytteli ja ojensi toiveikkaana tassuaan minua kohti, joten astuin tunnollisesti aivan uunin viereen. Hieman jähmeästi, yksi tassu kerrallaan kissa astui olkapäilleni ja valahti raskaaksi, kehrääväksi puuhkaksi niskaani.
”Muistat sitten pysyä kurissa”, sanoin ja tukistin kissan leukavilloja hellästi. Kissa hyrähti kuin dynamo ja huiskaisi häntänsä kasvoilleni. Avasin tuvan nurkkakaapin. Jossain aromisuolan ja kurkuman takana pitäisi olla puukantinen posliinirasia, isotädin peruja sekin. Se olisi kai voinut olla arvokaskin, jos sen kylkeä ei olisi koristanut tummunut särö. Juuri, kun sormeni löysivät suolarasian tutun kulman, kissan kynnet upposivat villapaidan lävitse olkavarren ihoon ja kehräys katkesi.
Porstuasta kuului vaimea kalahdus.
Yritin rapsuttaa kissaa korvan takaa, mutta se väisti kättäni ja vääntäytyi tuijottamaan porstuan ovea. Kuulostelimme pitkään mökin narahtelua, nuuhkimme sen savensekaisia hajuja. Viimein uskaltauduin oven luokse, painoin käteni varmuuden vuoksi kissan niskaan.
Porstuan hallantuoksuinen ilma tulvahti vastaan. Halkolaari oli pinottu ääriään myöten täyteen, ovensuun mainoslehtikasan tilalla oli sinkkisangollinen tervaksia ja tuohisuikaleita. Porstuan nurkkaan kyhätyn vessan ovi oli sievästi kiinni, ulkoseinän alla värjöttelevä vesijohtokin takuulla sula ja huolellisesti eristetty. Kenkäni olivat marssineet riviin, ja syksyn kuraama räsymatto niiden alla oli puhdas ja heleäraitainen. Aivan kuin joku olisi hetki sitten kuurannut sen mäntysuovalla ja juuriharjalla.
Mari Paavola (s.1976) on spekulatiivisen fiktion ja kansanperinteen pauloihin päätynyt työläinen, joka kirjoittaa aina, kun suinkin kykenee.