Kaksikymmentä ja seitsemän päivää matkattuaan he näkivät auringon. Laajan ruohikkoisen kukkulan päältä heidän eteensä avautui näkymä läntisille vuorille. Vuorten yllä tuulet lakaisivat pilvimassat syrjään ja laskeva aurinko värjäsi taivaan punaisella hehkulla sytyttäen vuorten lumihuiput liekkeihin.
Heidän yllään ja takanaan roikkui savun, tuhkan ja nimettömien myrkkyjen pilvi lyijynraskaana kuorena. Sen varjo peitti koko Suntin maan tukahduttavaan vaippaansa. Laskevan auringon valo teki siitä entistä hirveämmän paljastaen värit ja muodot sen synkässä mustuudessa. Pilaantuneen maksan ja oksennuksen pyörteet velloivat ja kouristelivat kuin suunnattoman hirviön sisukset. Hallangirin demonit olivat nostaneet myrkkypilven suoraan manalan syövereistä, ja se oli tuhonnut sadon syösten tasangon kansan epätoivoon jo ennen hyökkäyksen alkua. Nyt vuorten taakse vaipuva aurinko lupasi vapautusta myrkytetyn taivaan ikeestä. Siellä oli heidän matkansa pää.
Vuorten juurella, metsän reunalla näkyi ryhmä rakennuksia. Yksi niistä oli isompi kuin muut, ja sen pihapiirissä loistivat sytytetyt lyhdyt. Se oli majatalo kolmen tien risteyksessä. Yksi tie johti solaan ja vuorten yli, toinen kulki pitkin vuorten ja tasangon rajamaita, kolmas tuli suoraan tasangon yli. Olisi voinut luulla, että tasangolta tuleva tie olisi mustanaan pakolaisia, mutta näin ei ollut. Tänä iltana oli vain isä ja poika ja kourallinen muita heidän seurassaan. Eivätkä hekään olleet kulkeneet kivettyä tietä kuin viimeiset virstat. Siihen asti he olivat matkanneet yli tiettömien kukkuloiden ja tiheiden metsien onnistuen välttämään ratsastajien tappopartiot. Vallatulla maalla tien seuraaminen merkitsi varmaa kiinni jäämistä ja orjuutta, usein kuolemaa.
Auringon viimeisissä säteissä hehkuivat myös matkalaisten kasvot, kuin uudelleen inhimilliset värit löytäneinä kaikkien pelon ja pimeyden täyttämien päivien jälkeen.
“Pääsemmekö vuorille jo tänään?” poika kysyi, auringonlaskun lumoamana.
“Ei. Vuorten ylitys ei ole helppoa, ja voimme kuolla kylmään ja nälkään yhtä helposti kuin korvankerääjiin törmäämällä. Tarvitsemme varusteita ja lepoa”, hänen isänsä vastasi tarpeeksi kovaa, jotta muutkin ryhmän seitsemän jäsentä sen kuulivat.
“Meillä on aikaa! Harvila ja Mäenharja pitävät puolensa”, sanoi Kersti, vanhempi ryhmän kahdesta emännästä, ja lisäsi merkitsevästi: “Ja pitkään.”
“Pidä jo suusi, akka”, isä ärähti. “Nuo molemmat kyläpahat on jo vallattu, ja kaikki sinne jääneet hölmöt teurastettu tai matkalla orjiksi.”
Tuo keskustelu oli käyty jo liian usein. Poika tiesi isänsä olevan oikeassa. Hän oli nähnyt Hallangirin rautanaamat työssään. Samoin kuin niiden demonikäskyläiset.
“Yövymme tuossa majatalossa tämän yön ja ostamme kaiken, mitä tarvitsemme tai mihin meillä on varaa. Aamulla jatkamme matkaa.” Isä henkäisi syvään. “Älkää olko huolissanne. Tyranni Vykoshin koura ei yllä vielä näin kauas. Vielä ei myrkkypilvi pimennä taivasta Vuoripajun majatalon yllä.”
Äänettä seurue nosti kantamuksensa. He sekä kunnioittivat että pelkäsivät miestä. Isä oli kenties vuosiltaan vanhempi kuin kukaan muista mutta ruumiiltaan vahva ja luonteeltaan kiivas. Ja hän tiesi ja osasi asioita.
Kukkulalta talolle viettävä rinne oli helppokulkuinen, ja majatalon lupaus levosta, ruoasta ja ennen kaikkea turvasta siivitti heidän askeleitaan. Kohta he jo saapuivat pihapiiriin.
Vuoripajun majatalo ei ollut mikään mitätön hevostenvaihtopaikka erämaassa. Se oli kolmikerroksinen, laajapohjainen rakennus. Sen seinät oli veistetty järeästä puusta kestämään vuorimaiden talven ankarat puhurit. Paikka oli oivallisesti valittu. Vuorten yli saapuvat karavaanit eivät mielellään matkanneet tasangolle, vaan myivät kuormansa paikalle saapuneille kauppahuoneiden edustajille ja hankkivat samalla uuden lastin vietäväksi vuorten yli kohti kaukaista rannikkoa. Karavaanien miehet kaipasivat lepoa ja ruokaa, heidän vetojuhtansa tallin suojaa. Luvuttomat suuret kaupat oli vahvistettu ja juhlittu kuohuvan juoman kera majatalon suurissa pöydissä. Majatalon pihapiiri pitkine talleineen ja lukuisine aittoineen, ja sen ympärille levinneet lukuisat pienemmät talot, vastasivat hyvinkin pientä kylää. Olipa siellä torikin, kymmenkunta kojua ja vankkuria, jossa paikalliset viljellijät myivät ruokaa ja muita tarvikkeita matkustavaisille. Kaiken lisäksi tori ja pihamaa olivat tupaten täynnä kiireisinä touhuvia ihmisiä ja eläimiä, eivätkä nämä suinkaan olleet sotaa pakoon lähteneitä. Kauppatavarat ja ihmiset kulkivat pitkin vuorijonon laitamia ja niiden yli. Vain tasangolle vievä lavea, kivetty tie oli autioitunut.
Pakolaisryhmä kulki nyyttejään puristaen äänekkäiden matkalaisten seassa, kuin vieraaseen maahan joutuneina, pitkän ja pelon täyteisen erämaataipaleen jälkeen.
Majatalon sisällä melu voimistui moninkertaiseksi ja siihen sekoittui kuohuvien tuoppien lietsoma hilpeys ja laulu. Huumaava ruoan tuoksu ja kessun savu täytti ilman.
Poika vilkaisi epävarmana isäänsä, mutta tämä tunkeutui määrätietoisesti kohti pitkää pöytää, jonka ääressä istui mahakas mies, kädet rinnallaan, suu käyden, nauraen ja piikoja komennellen. Hänen kaljunsa kiilteli hiestä ja hän kuivasi sitä ahkeraan kourassaan olevalla rievulla. Selvästikin paikan isäntä, jos kuka.
Seurue kulki isän vanavedessä ympärilleen pälyillen. Silloin poika huomasi ensi kerran toisia heidän kaltaisiaan, pakolaisia. Suuren tuvan seunustoilla heitä istui suurisilmäisinä ja hymyttöminä. Miehiä, naisia ja lapsia, toisilleen kuiskaillen tai tyystin vaieten. Se, miten vähän heitä oli, järkytti poikaa. Hän tiesi, että evakkoon lähteneitä oli pakko olla tuhansin. Hänen mieleensä nousi vastentahtoinen kuva ruumiiden kirjomasta tasangosta, veren kastelemista pelloista.
“Isäntä Varvu, vieläkö majasi on auki vieraan tahi ystävän käydä?” isä huudahti.
“Jern? Sinäkö se olet, vanha vuorikarhu!” Varvu ponkaisi pystyyn ja miehet kaappasivat toisensa syleilyyn vuorimaiden tapaan. Poika räpäytti silmiään. Hän ei tuntenut isäänsä tuolla nimellä.
“Mistä olet tulossa? Oletko jo kuullut Hallangirin uudesta ryöstöretkestä, kukapa ei olisi?“
“Ryöstöretkestä sinä sanot, mutta kohta käytät toista sanaa, ja se on hävitys. Suntin täydellinen hävitys. Tasangon kaupunkien loppu.“
Varvun silmät levisivät ja väri katosi kasvoilta. “Se on siis totta, mitä kerrotaan. Vykosh, tuhannesti kirottu, on rikkonut sinetit ja tuo kirottu pilvi ja muu riesa on hänen työtään?”
“On, ja vielä enemmän”, isä vahvisti. “Kuule ystäväni vakavasti. Minä ja poikani, ja nämä mukanamme tulleet hyvät ihmiset, jatkamme matkaamme vuorten yli niin pian kuin mahdollista. Rautanaamat ovat ehkä kymmenen päivää takanamme, mutta korvankerääjät haravoivat teitä ja niiden varsia kaukana pääjoukkojen edellä. Legioonien perässä taas tulevat pirunsiivet, raatojuoksijat ja ne kuvottavat reikänaamat, verenhaistajat. Niiltä et voi mennä piiloon edes kivensilmään. Sinuna valmistautuisin nopeaan lähtöön.”
Varvun suu aukeni vastalauseeseen ja hänen kauhistuneet silmänsä pyyhkivät komeaa salia, vieraiden suurta joukkoa. Myötätunto kouraisi pojan sisintä. Arvatenkin majatalo oli miehelle kaikki kaikessa, hänen koko elämänsä. Miten kukaan voisi luopua noin paljosta, pelkästään toisen sanaan luottaen? Mutta Varvu sulki suunsa ja katsoi isän silmiin pitkään ja syvälle, kulmat tuimassa rypyssä. Lopulta hän laski kätensä isän harteille, nyökkäsi ja sanoi: “Minä kuulen sinua.”
Sitten elo palasi hänen silmiinsä, ja hän kääntyi pojan puoleen. “Tämäkö on poikasi?”
Isä hymähti ja nyökkäsi. “Poika on Temer, oma lihaa ja vertani.”
”Se ei ollut vaikea arvata. Ikää ei liene vielä mieheksi mutta raameja kyllä vaikka kahdeksi!”
“Illan terve, isäntä Varvu”, poika sanoi kohteliaasti, posket punehtuen. Varvu tervehti muuta seuruetta jokaista erikseen.
Poika katsahti isäänsä, ja ylpeys kasvoi hänen rinnassaan. Isä sai ihmiset kuuntelemaan ja uskomaan. Pelkillä painavilla sanoillaan isä oli luultavasti pelastanut majatalon väen henget, kenties osa talon vieraistakin suuntaisi vuorille.
Seuraavaksi he sopivat Varvun kanssa yön majoituksesta, ruoasta ja varsinkin tarvikkeista, joiden hinnasta neuvoteltiin värikkäin sanankääntein kuten tapaan kuului. Vaikka heidän ryhmänsä oli paossa, se ei tarkoittanut, että he olisivat varattomia. Majatalossa oli runsaasti matkalaisia ja pakolaisiakin, mutta valtaosa tyytyi nukkumaan piharakennuksissa, jopa talleissa. He puolestaan saivat ryhmälleen ison huoneen, johon lattiaa hyödyntäen saisi makuupaikat jokaiselle.
Lopulta ryhmä hajaantui, kuka millekin asioilleen, syömään, lepäämään, kylpyyn. Pojasta se tuntui oudolta, niin pitkään he olivat olleet toisistaan riippuvaisia. Poika ja isä valitsivat ruoan. Pian he istuivat pitkän pöydän ääressä tuntemattomien seurueessa, ja palveluspoika kantoi heidän eteensä kuumaa yrttistä lihapataa, leipää ja olutta. Se maistui taivaalliselta.
“Miksi isäntä nimitti sinua Jerniksi?” poika tokaisi. Hän jakoi isänsä luonteen monella tavalla, ja suorapuheisuus oli niistä yksi.
“Minä olen elänyt pitkän elämän. Yhteen aikaan Jern oli se, miksi minua kutsuttiin”. isä vastasi, ja kun näki seuraavan kysymyksen pojan huulilla, lisäsi: “Se on hyvä tarina paremmilta ajoilta, mutta ei tähän pöytään.” Hänen silmänsä käväisivät merkitsevästi vierustovereissa.
Temer nyökkäsi, mutta lupasi itselleen, että isä saisi totisesti jakaa sen tarinan.
Heidän lopetellessaan annoksia leivänpalalla kulhoja kaapien, luuttua kantava pitkä ja jäntevä mies astui suurieleisesti salin keskelle. Hän näppäili muutaman soinnun soittimestaan ja nosti kätensä korkealle päänsä päälle. Ihmiset kääntyivät katsomaan, ja moni huudahti iloisesti soittoniekalle.
“Oletteko valmiit kuulemaan laulun Hullusta Keisarista ja Suntin Maan Tuhosta?” soittaja, ja oletettavasti myös laulaja, kysyi äänellä, joka tuntui täyttävän koko salin. Laulun nimi oli pojalle outo, ja niin oli ilmeisesti muidenkin laita. Silti väki ilmoitti halukkuutensa kovaäänisesti.
“Hyvä! Siis kuulkaa, kun laulan teille legendasta, ei ajoilta kauan menneiltä, vaan olevista ja tulevista.”
Enemmittä puheitta trubaduuri aloitti surumielisen sävelmän, ja kohta hänen äänensä kertoi tarinan Hallangirin keisari Vykoshista, joka vuosia sitten yritti vallata Suntin maan mutta lyötiin takaisin sankari Kotarin johdolla. Yleisö hurrasi, kun laulaja kertoi, miten Kotar oli yksin murskannut Vykoshin käskyläisen, hirmuisen paholaisen, ja heittänyt tyrannin ulos palatsistaan. Langennut keisari oli jätetty henkiin vain koska tämän sisar, kaunein maailman naisista, oli vedonnut Kotariin, ja keisari itse oli vannonut pyhät valat ikuisesta rauhasta.
Sitten tarina muuttui synkemmäksi. Keisari oli rikkonut lupauksensa ja langennut vallanhimolleen. Noitiensa avulla hän oli särkenyt sinetin, joka erotti tämän maailman toispuoleisesta ja vetänyt sieltä demoneja avukseen uuteen sotaan. Tällä kohtaa yleisö alkoi huokailla ja huudella kiihtyneinä, sillä selvästikin laulu kertoi tästä päivästä. Tähän asti nuo pelottavat tapahtumat olivat olleet vain huhuja ja tarinoita pakolaisten suista. Niitä ei oltu osattu, tai haluttu, pitää totena. Kertomukset olivat liian uskomattomia, liian hirveitä. Ne olivat kummitustarinoita, jotka illan tullen saattoivat valvottaa mutta unohtuivat päivän töiden koittaessa. Nyt laulaja muutti ne yhtä todeksi kuin jos he olisivat ne omin silmin nähneet.
Yhä trubaduuri jatkoi, ja hänen luuttunsa soitti suruaan. Hän kertoi, miten Hallangirin rautanaamojen pataljoonat olivat vyöryneet tasangoille ja miten kaupungit olivat sortuneet nopeaan tahtiin miekan ja kauhean taikuuden edessä. Vielä synkempiä asioita laulaja kertoi siitä, mitä viholliset tekivät kaupunkien asukkaille, ja miten demonit manasivat polttohaudoista ruumissavut peittämään auringon. Moni itki ääneen nämä kauhut kuullessaan.
Laulajan ääni haipui ja luuttu vaikeni. Mutta hän ei ollut lopettanut. Muutama voimakas sointu aloitti uuden uhmakkaan melodian, ja hänen äänensä tuima tenori valtasi salin.
Onko Suntin veri vielä vahva?
Nouseeko kauhun keskeltä toivo?
Kuka vastaa haasteeseen?
Soittaja ponnahti pystyyn ja löi hurjan soinnun ja huusi äänellä, joka oli kuin ukkonen:
Tänä iltana alkaa tarina,
legenda sankareista,
jotka lyövät Vykoshin.
On aika suurten tekojen,
aika sodan!
Poika tajusi kuunnelleensa laulua suu auki ja kyyneleet poskilla valuen. Tämän sanat olivat koskettaneet hänen sydäntään syvältä totuudellaan ja uhmallaan. Olisiko hän itse tarpeeksi vahva taisteluun? Hätäisesti hän pyyhki poskensa hihoihinsa ja vilkaisi nolona isäänsä. Tämä kuitenkin katseli mietteliäästi soittajan suuntaan, ja hänen suunsa ympärillä oli kitkerä hymyntapainen. Isä ei selvästikään ollut vaikuttunut soittajan sanomasta.
Nämä ajatukset katkesivat, kun väen joukosta astui harteikas mies, metsästäjän asuun pukeutuneena, pitkä jousi kädessään.
“Minä olen Alar, Mertuilen talosta! Minkä minun silmäni näkee, sen nuoleni tapaa. Hah, minkä korvani edes kuulee, siihen voin nuolen lähettää! Katsokaa joustani, sitä vahvempaa ei tasangolta löydä! Sen on mustien kauriiden sarvista tehnyt mestari ja maagi Sanner, ja mitään haarniska ei kestä sen voimaa. Totisesti minä olen valmis lähettämään nuolen Vykoshin perseeseen!”
Jousimies astui laulajan eteen, ja he halasivat toisiaan, selvästi toisensa tuntien. Moni väen joukosta huusi Alarin nimeä innokkaaasti. Poika muisteli itsekin kuulleensa tarinoita tästä miehestä. Tuntui ihmeelliseltä, että tämä oli nyt oikeasti hänen silmiensä edessä.
“Jousesi voi olla hyvä, Alar, mutta demonien edessä sekin on voimaton.”
Ääni kajahti salissa, ja esiin astui nainen, yönsininen viitta harteillaan, musta tukka selässä hulmuten, mustat silmät säkenöiden kalpeissa, täydellisissä kasvoissa. Pojan suu loksahti auki toistamiseen. Missä tuo, tuo olento, oli piilotellut väen joukossa?
“Siinä minä voin auttaa. Olen Milah, vuorten loitsunpunojien opin käynyt suojelija. Koko ikäni minua on koulutettu taistelemaan pahuutta vastaan niin käden kuin mielenkin voimalla. Minä syöksen demonit tuhoon, minä puran niiden kirotun lihan ja pakotan ne ulos tästä maailmasta.”
Hänen äänensä helisi kuin vuoripuro. Siinä ei ollut uhmaa vaan varmuutta.
“Terve sinulle Milah, apusi on tarpeen matkallamme”, sanoi laulaja. “Minä itse en ole kukaan muu kuin Cuidin al Jorun, todeksilaulaja. Se valta minulle on annettu, että pystyn maailmaa muuttamaan soitollani. Saan nostettua soturit kuoleman porteilta takaisin rintamaan, horjutan ylivoimaisen vihollisen pakokauhuun, vahvistan heikkoja ja sorran maahan vahvat.”
“Onko muita?”
Hämmentyneinä kuulijat katselivat toisiaan, ikään kuin odottaen vierustoverinsa yllättäen muuttuvan tarujen sankareiksi.
Hetken turhaan odotettuaan laulaja Cuidin sanoi: “Näin olkoon. Lukumme on vielä pieni, mutta aamun tullen lähdemme kiertämään ympäri Suntin maan ja taistelemme missä vain kohtaamme Vykoshin koirat. Ja tietäkää, lukumme kasvaa. Kohta Vykosh on se, joka pakenee, kun maa ja kansa nousee taistelemaan tunkeutujia vastaan!”
Temer kuunteli tätä puhetta vain vaivoin itsensä hilliten. Ympärillä hurraavien ihmisten kiihko tarttui häneen. Hän tunsi verensä palavan halusta astua esiin, liittyä noihin urheisiin. Hän tiesi olevansa vahva, vahvempi kuin kukaan arvasi…
“Temer, älä tee nyt mitään tyhmää.”
Säikähtäneenä poika käänsi katseensa isään. Tämän kasvot olivat yhtäkkiä hyvin lähellä. Isä puhui hänen korvaansa.
“Tämä ei ole sinun sotasi. Huomenna jätämme tämän tuomitun maan taaksemme. Nuo hölmöt astuvat kuolemaansa. Me olemme nähneet rautanaamat. Me olemme nähneet demonit. Ymmärrätkö? Vastustus merkitsee kuolemaa, enkä minä aio menettää sinua.”
Tuskaisat kuvat nousivat pojan mieleen. Isä oli oikeassa, mitä voisi kolme tai neljä tuhansia ja taas tuhansia vastaan? Isä oli oikeassa, kuten aina. Silti hänen verensä kuohui ja kiehui, ja viha poltteli poskilla.
“Kyllä. Kyllä minä tiedän ja ymmärrän.” Hän painoi katseensa lattiaan, peittääkseen uhmansa.
“Hyvä.” Isä katseli poikaansa silmät viiruina, kuin lukien ajatukset tämän paksun tukkapehkon lävitse. ”Sinulla on paha tapa äkkipäätöksiin, kun koet asiasi tärkeäksi ja oikeaksi. Monesti se on ollut minulle ylpeyden aihe. Mutta ei nyt. Nyt ei ole varaa sellaisille ajatuksille. Ei niin yhtään.” Hän laski kovan kouransa pojan harteille.
“Nyt on aika painua yöpuulle. Haluan saada huomenna hyvän päivämatkan tehtyä.”
Heidän ympärillään oli ilosta hihkuvia ihmisiä, kasvot innosta punottaen ja tuopit kuohuen. Jossain heidän takanaan kolme sankaria peittyivät riemuitsevan ihmisjoukon taakse. Isä ja poika puolestaan nousivat vaitonaisina ylempään kerrokseen ja asettuivat peteihinsä levätäkseen, kerätäkseen voimia pakomatkaansa varten.
Yöllä uni ei tullut pojan silmiin. Se ei ollut mitään uutta, sillä nukkuminen oli ollut rauhatonta jo pitkään. Painajainen silmättömistä olioista ajamassa häntä takaa oli herättänyt hänet useana yönä. Niiden naamoissa oli iso saastainen reikä keskellä, lihaan hakatun, hohtavasta metallista väännetyn riimupunoksen ympäröimä. Poika tiesi niiden olevan verenhaistajia vaikkei ollut koskaan sellaista elävänä kohdannut. Vain ankarimmat patikkamatkat pakolaisena olivat suoneet kunnon unen.
Punkassaan levottomana pyörien hän kuunteli toveriensa kuorsausta, rahisevia hengityksiä, ajoittaista epäselvää unipuhetta ja muita ruumiinääniä. Kuumeisina kysymykset kiersivät hänen päässään. Onko oikein, että heidän pitää paeta omasta maastaan? Onko oikein, että toiset taistelevat heidän kotinsa puolesta? Miten kävisi tuhansille vangituille, joiden joukossa oli hänen ystäviään, heidän naapureitaan ja kylän asukkaita?
Ennen aamun sarastusta poika oli tehnyt päätöksensä. Hän ei pakenisi. Isä voi olla oikeassa, että taistelu oli toivotonta, mutta silti se olisi parempi kuin pako.
Poika tiesi kolmen sankarin olevan lähdössä aamunkoitteessa kohti etelää. Niinpä ennen aamun sarastusta hän nousi ylös ja varovasti toveriensa yli astuen hiipi ulos huoneesta. Mitään muuta kuin vaatteensa hän ei ottanut mukaansa. Nyytti selässä olisi hankala selittää olevansa menossa yöastialle, jos sitä joku uneton kyselisi. Kaipa sankarit antaisivat hänelle varusteet, jos hän heidän mukanaan taistelisi?
Poika tassutteli pihamaan läpi ja aittojen taakse päästyään pisti juoksuksi tietä pitkin metsän sisään. Jonkin ajan päästä hän saapui pienelle aukiolle. Se paikka kelpasi siinä missä toinenkin. Hän asettui istuksimaan tien reunassa olevan kiven päälle ja odotti. Jännitys kiersi hänen vatsassaan, ja huoli ja pelko. Mitä isä ajattelisi, kun hän ei olisi aamulla paikalla?
Hän käänsi kasvonsa kohti taivasta. Pilvet olivat siellä. Ne tuntuivat loistavan omaa sairasta valoaan. Kuulemma pahimmilla paikoilla pilvistä satoi valkoista sadetta, kuin tahmeaa, laihaa maitoa. Jos sitä joutui iholle, siihen nousi rakkuloita ja märkiviä haavoja. Kasvit ja viljan mätä sade tappoi.
Hänen huulensa tiukkenivat viivaksi, ja silmät kapenivat vihaisiksi viiruiksi. Hän vihasi noita pilviä. Kaikista valloittajan teoista se oli pahin. Aina läsnä, aina muistuttaen vihollisen mahdista. Myrkytetty taivas tappoi itse toivon sen alle vangittujen sydämistä. Jonkun oli tehtävä jotain. Isä kyllä lopulta ymmärtäisi ja arvostaisi hänen tekoaan.
Aamu alkoi vaaleta. Metsän siimeksestä kuului reipasta kavioiden töminää. Ääni vahvistui, ja siihen sekoittui vaimeita ihmisten ääniä. Poika henkäisi syvään, nousi ja asettui tien keskelle seisomaan. Kolmen ratsastajan ryhmä sukelsi esiin puiden takaa. Cuidin, Alar ja Milah.
Ryhmä pysähtyi hänen eteensä. Poika näki kiukun nousevan sankarien silmiin näiden toppuuttaessa hevosensa ja mittaillessa tientukkoaan. Laulaja Cuidin nosti kuitenkin kätensä ennen kuin muut ehtivät lausumaan kipakoita komentoja.
“Näin sinut eilen salissa”, hän sanoi yllättäen. “Tiedät keitä olemme. Ken olet sinä, ja miksi asetut vastaamme tänä kohtalon aamuna?” Trubaduuri korotti äänensä soinnukkaaksi kuin tarinankertojalla. Tämä nosti virneen hänen toveriensa kasvoille. Poika veti henkeä ja yritti turhaan vastustaa punan nousemista kasvoilleen.
“Minä en asetu vastaanne! Haluan mukaanne. Haluan taistella Vykoshia vastaan.” Sanat ryöpsähtivät hänen suustaan ja sitten hän ei tiennytkään, mitä muuta sanoa. Hän laski katseensa maahan mutta vilkaisi kulmiensa alta ratsastajia. Nämä katselivat toisiaan, ja heidän ilmeensä olivat huvittuneita ja kysyviä.
Se oli jousimies Alar, joka puhui seuraavaksi, eikä hänen äänensä ollut vailla myötätuntoa. “Taistelu valloittajaa vastaan on jokaisen Suntin miehen oikeus. Halusi on siis oikea, ja sinunkin hetkesi vielä koittaa. Mutta se hetki ei ole nyt. Meidän tiemme on kova, ja vain kokenut taistelija sopii joukkoomme. Kun olet sellainen, niin tule luoksemme. Nyt väisty, sillä matkamme on pitkä.”
Niin suuri oli miehen puheen paino ja hänesta huokuva arvovalta, että poika oli jo vähällä kipaista syrjään. Sitten hän tunsi, miten uhma ja voima nousi hänessä kuin kevättulva.
“Vai on teillä kiire? Sallikaa minun auttaa.”
Hän astui trubaduurin hevosen vierelle ja muitta mutkitta kumartui, löi kätensä sen mahan ali ja koppasi ratsun ja miehen ilmaan.
“Mihin haluaisitte mennä?” Poika ärisi naama kiinni rimpuilevan, potkivan, hirnuvan elikon kyljessä. Muutkin hevoset säikähtivät äkillistä hyökkäystä ja yrittivät karata ohjastajiltaan. Nämä kirosivat ja huusivat.
“Laske hänet maahan, paholainen, tai tapan sinut siihen paikkaan!” maagi Milah kiljaisi.
Suuttumuksensa läpikin poika tunsi, miten ilma hänen ympärillään alkoi väreillä ja oli kuin salamat olisivat juosseet hänen vartalollaan. Murahtaen hän pudotti hevosen maahan, ja se säntäsi eteenpäin kuin nuoli jousesta. Cuidin keikahti täyden kuperkeikan hevosen lautasten yli ja mätkähti naamalleen maahan. Hän ponkaisi pystyyn kuin kissa, tikari kädessään. Poika vilkaisi nopeasti ympärillleen. Paitsi tikari, häntä kohti oli suunnattu myös jännitetty jousi ja nuoli. Ilma väreili ja riipi hänen ihoaan.
Poika nielaisi, henkäisi syvään ja tyynnytti mielensä, kuten isä oli häntä neuvonut.
“Nyt jos liikahdatkin, kuolet”, todeksilaulaja Cuidin sähisi hyvin epäsoinnukkaalla äänellä. “Kuka tai mikä sinä olet?”
“Nimeni Temer. Isäni on Hamir ja äitini Teisla”, poika sanoi. “Olen aina ollut vahva, ja isäni on opettanut minua sodan taidoissa.”
Toiset sankarit katsoivat kysyvästi trubaduuria. Tämä kohautti kärsimättömänä harteitaan.
“Nuo nimet eivät sano minulle mitään.” Hänen äänensä oli edelleen raivokas.
Äkisti ilman väreily lakkasi pojan päältä.
“Hyvin tehty, Temer.” Se oli maagi Milah, joka puhui, ja hänen äänensä kupli naurua. “Onnistuit vakuuttamaan ainakin minut. Jos joku on noin vahva, häntä ei voi jättää huomiotta. Ei, vaikka olisi nuori ja kokematon.”
Jousen kaari narahti, kun se laskettiin pois jännityksestä.
“Totta. Poju on vahvempi kuin kukaan, jonka olen nähnyt. Tuollaista lahjaa ei saada tai anneta merkityksettä. Hänet on otettava mukaan.”
Nyt kaikki kolme katselivat Cuidinia. Meni hetki ennen kuin tämän ilme lientyi. Hän laski tikarinsa, ja se katosi hänen viittansa alle.
“Minun ei todellakaan pitäisi pilkata tuntemattomia. Onneksi kukaan ei nähnyt tätä kiusallista tapahtumaa.” Hänen silmänsä kulkivat terävinä kasvoista toiseen. Hänen toverinsa virnuilivat takaisin.
“Tässä on käteni, Temer Väkikoura. Lupaan, että saat taistella Vykoshia vastaan, ja sinusta tulee heidän tuhonsa alku.”
Arasti poika tarttui ojennettuun käteen ja huomasi, että reippaasta puheestaan huolimatta laulaja säpsähti hänen puristustaan. Myös Alar laskeutui satulasta ja tervehti metsämaiden tapaan, koettaen samalla hänen olkapäätään ja hauistaan varsin tuttavallisesti. Mies puisteli päätään epäuskoisena. Maagi tyytyi ratsailla ollen tekemään jonkin merkillisen kädenliikkeen, mutta hänen hymynsä oli lämmin. Poika ei osannut kuin kumartaa hänen suuntaansa kömpelösti.
“Hienoa. Nyt kun olemme tutustuneet, mistä saamme hevosen Temerille?”
“Mitään hevosta ei tarvita, Temer lähtee minun mukaani!” Ääni kajahti heidän yllään kuin leijonan karjaisu.
Joukko pyörähti yhtenä miehenä ja naisena ympäri. Jousi narahti vireeseen.
“Isä!” poika parahti epätoivoisena.
Temerin isä seisoi tiellä kuin tyhjästä ilmestyneenä. Poissa olivat rähjäiset pakolaisen vaatteet. Teräksiset vahvikkeet kiilsivät nahkahaarniskassa ja kädessä istui miekka. Kypärän sisällä kimalsivat, leimusivat, raivoisat silmät.
“En estä teidän matkaanne, sankarit, vaikka se johtaakin kuolemaanne.” Isä sylkäisi sanan sankarit suustaan kuin kirosanan. “Mutta poikaani ette vie mukaanne tuhoon.”
“Sitten meillä on ongelma. Me katsos otimme poikasi jo osaksi ryhmäämme. Päätös ei ole sinun, ukko, vaan poikasi oma. Me seisomme hänen rinnallaan.”
“Cuidin, sinun tosiaan tulisi olla varovainen, ketä haastat”, sanoi maagi, ja epäusko kuului hänen äänessään. “Minä en saa otetta tuosta miehestä, hänet on suojattu.”
“Hah, minä olen Kiryashin voideltu! Sinun temppusi eivät merkitse minulle mitään, vuorinoita, niin kuin eivät merkinneet Moroquain kiroukset.”
Nyt kalpeni puolestaan Cuidin. “Sinä väität olevasi sankari Kotar! Röyhkeä valehtelija!”
“On yksi tapa selvittää asia”, sanoi Alar. Hänen jousensa helähti. Nuoli oli tähdätty isän vasempaan käsivarteen, ja siihen se myös päätyi. Mutta ei uponneena lihaan vaan tämän kouran silmään. Tuhahtaen isä paiskasi nuolen syrjään.
“Haluatko sinäkin yrittää, soittoniekka?” isä sanoi kohottaen miekkansa asentoon kuin pahan ajatuksen.
“Lopettakaa, lopettakaa! Isä, älä tapa heitä, he ovat oikealla asialla. Niin kuin meidänkin pitäisi olla”, poika ulvahti. “Anna minun mennä heidän mukaansa. Anna edes minun taistella, jos sinä et uskalla!” Viimeiset sanat poika huusi, rääkyi itkun lävitse.
Isä laski miekkaansa ja hänen asentonsa herpaantui.
“En uskalla? Oletko sinä luullut, että minä pelkään? Etkö ole kuunnellut mitä sanon, etkö yhtään? Tämä ei ole meidän taistelumme. Me emme voi voittaa.”
Silloin Cuidin lausui kiihkeästi “Onko se totta, oletko sinä Kotar, sama joka kaatoi Vykoshin vuosikymmenet sitten, johti joukot yli Hisarnumin muurien, pakotti tyrantin nöyrtymään, se joka on kadotettu ja kaivattu?”
Isä katsoi trubaduuria, sitten poikaansa. Pojan suu oli auki, hänen silmänsä ravasivat trubaduurin ja isän väliä.
“Olen”, isä murahti.
Kolme sankaria henkäisi kuin yhdestä suusta.
“Ei voi olla! Vai voiko sittenkin?” maagi hapuili kuin pikkutyttö.
“Pakko olla. Kukaan, ei kukaan, voi ottaa jouseni nuolta kiinni”, mutisi Alar jousensa laskien.
“Jos se olet sinä, niin liity joukkoomme! Jumalat, mikä tarina siitä syntyy. Kotar ja hänen väkivahva poikansa. Liity joukkoomme niin Vykoshin päivät ovat luetut!”
Silloin poika sanoi, ääni täristen: “Jos sinä olet Kotar, niin mikä minä olen? Kuka äiti oli? Miksi, miksi sinä et…?” kykenemättä jatkamaan kysymystään loppuun.
“Sinä olet edelleen minun poikani ja äitisi poika. ” Isän katse kulki kiusaantuneena ryhmän jäsenestä toiseen, sitten takaisin poikaan. “Äitisi oli kuitenkin muutakin kuin Teisla. Hän oli myös Hallangirin keisarin, tyranni Vykoshin, täyssisar. Aamun Vartija, prinsessa Teyalish.”
Pojan suu napsahti kiinni, ja näytti kuin hän olisi voinut pahoin. Cuidinin silmät loistivat kuin tähdet, ja Alar kirosi painavasti omalla kielellään. Mutta Milahin silmät olivat suuret ja kauhistuneet.
“Nyt tämä pelleily saa loppua! Poika, sinä tulet mukaani. Meillä on paljon puhuttavaa, mutta matkamme on pitkä ja aikaa riittää. Minä selitän sinulle kaiken, ja sinä ymmärrät.”
“Tuo ei muuta mitään, isä”, Temer puhkesi puhumaan, kasvot loistaen ja uusi into äänessään. “Nyt kun tiedän, kuka olen, ymmärrän, että on minun vuoroni johtaa. Tämä on minun sotani, minun vuoroni! Seuraan sinun jälkiäsi.”
“Kuule poikaasi, Kotar. Yhdessä me olemme voittamattomia”, Cuidin yritti vielä.
Kotar nauroi katkerasti. “Se on mahdotonta. Sinä et ymmärrä, soittoniekka. Mutta noitanne taitaa ymmärtää.”
Kaikki kääntyivät katsomaan maagia. Tämän poskilla valuivat kyyneleet ja hän sanoi hiljaa: “He tappoivat Teislan? Eikö niin? Ja he tappaisivat myös poikasi.”
Kotarin ääni oli väritön. “Kyllä. Hän oli Vykoshin täyssisko. Demonien ei tarvinnut edes poistua tyrantin palatsista tuhotakseen hänen ruumiinsa. Tipalla Vykoshin verta he langettivat häneen kirouksen yli koko Suntin maan. Teisla kuihtui, kärsi ja kuoli. Enkä minä voinut muuta kuin kärsiä hänen kanssaan.” Teräksinen sävy palasi hänen ääneensä. “Temer on puoliksi minun vertani, häneen demonien valta ei yllä. Ei siten, että he voisivat häntä vahingoittaa. Mutta missä hän onkin, verenhaistajat löytävät hänet. Heidän kirotulle taidolleen Temer loistaa kuin soihtu yössä.”
Veri pakeni pojan kasvoilta, ja hän horjui kammottavan tiedon edessä. Hänen silmissään välähtivät painajaisten silmättömät kasvot.
Kotar jatkoi puhettaan vakaasti ja rauhoittavasti, mutta hänen äänessään oli epätoivoa. “Temer, kuule minua. He eivät koskaan saa sinua. Me pakenemme, jätämme heidät kauas taaksemme. He eivät halua seurata meitä, miksi haluaisivat? Jos he … tekisivät pahaa sinulle, niin minä tulisin takaisin! Minä panisin heidät kärsimään, minä kaataisin heidän alttarinsa ja murtaisin portit helvettiin. Minä saisin veren kuivumaan heidän maljoissaan ja jokaisen orjan nousemaan heitä vastaan! Sitä he eivät halua, ei vaikka olisivat kuinka mahtavia.”
Milah puisteli päätään. “Kotar, et voi uskoa tuohon. Eivät he voi antaa sinun päästä pakoon. Niin kauan kuin sinä elät, heidän valtansa ei ole täydellinen.”
“Niin tai näin, minä olen tieni valinnut”, Kotar murahti ja katsoi maagia järkkymättömänä.
“On oltava jokin keino”, Cuidin sanoi käsiään punoen. ”Ei voi käydä niin, että koko maa, kaikki sen kansat, miehet ja naiset ja lapset, kuolevat, ja heidän sankarinsa pakenee. On oltava tie.”
“Mtä pirua!?” Alar huudahti äkisti.
Temer oli yllättänyt hänet takaapäin ja kiskaissut miekan hänen vyöltään. Sankarit astuivat äkisti syrjään, Kotar taas ryntäsi eteenpäin mutta pysähtyi, kun pojan miekka kääntyi häntä kohden.
“Minä en tule mukaasi. Minä en voi.” Pojan ääni oli kireä ja tuskan täyttämä.
”Älä nyt tee mitään tyhmää, sinä et voi nousta minua vastaan”, Kotar varoitti, ankara ryppy silmiensä välissä.
“Ei, sitä minä en tekisi ikinä”, poika sanoi, surullinen hymy huulillaan, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Poika käänsi miekan itseensä ja riuhtaisi sen sisäänsä niin lujaa, että sen verinen terä puhkaisi hänen selkänsä. Tuska vääristi hänen kasvonsa, ja hän kaatui. Kotar heitti aseensa ja otti hänet syliinsä jo ennen kuin hänen polvensa koskettivat maata.
“Ei!” Kotar huusi lujaa ja kasvot vääristyneinä niin kammottavasti, että sankarit karkasivat kauhuissaan taaksepäin, ja hevoset kiskoivat ja korskuvat kuin lyötyinä. “Mitä sinä menit tekemään!”
Veri pursui pojan suusta, mutta hänen sanansa kuuluivat kaikille. “Tämä on minun uhrini. Pelasta kansamme.” Hänen katseensa kääntyi taivaalle. ”Aja pilvet pois”. Sitten hän oli kuollut.
Pitkään Kotar ei liikkunut, puristi vain poikansa ruumista itseään vasten, nyyhkytykset vartaloa ravistellen ja kammottava ulina valui hänen kurkustaan. Maagi ja jousimies seisoivat jähmetttyneinä, katseet naulittuina miehen vääntyneeseen selkään, aseitaan puristaen, uskaltamatta edes hengittää. Silloin nousi Cuidinin laulu, kuulaana kuin vuoripuro. Trubaduurin silmät olivat kiinni, päänsä asento kuin olisi kuunnellut ääntä jostain kaukaa, tai kenties sisältään.
Sankarin poika,
voimassa verraton,
tahto ehdoton.
Viaton ja syyllinen.
Mihin paeta,
kun itseäs syytät?
Miten vaieta,
omassa mielessäs huudat?
Miten unohtaa,
häpeäsi sinua muistuttaa?
Viaton ja syyllinen,
hetkesi on tässä, et epäröi.
Yksi teko, yksi uhri,
vain yksi puolesta tuhannen.
Ei tuskaa suurempaa,
kuin miehen haudata,
oma poikansa.
Kaunis ja kauhea,
nuoren uhri .
Sankarin isä,
muurien murtaja,
rakkauden sitoma.
Viaton ja syyllinen.
Kunne käy tiesi?
Lopulta trubaduuri vaikeni, sanat haipuen aamun hämärään. Niin oli vaiennut myös Kotarin vaikerrus. Hän laski pojan maahan hellästi, kuin lapsen kehtoon. Kotarin ääni ei ollut kuiskausta kovempi mutta se ei jättänyt tilaa epäilylle.
“Isä ajaa pilvet pois. Minä lupaan.”
Pertti Kontio on oululainen pelisuunnittelija, koodari ja tarinankirjaaja.