Minusta oli aina tuntunut, etten oikein kuulunut joukkoon. Erillisyyden tunne oli vahvimmillaan ihmisjoukoissa, mutta tunsin sen myös yksin ollessani. Tuntui kuin olisin erillinen muista ihmisistä – mutta myös kasveista, eläimistä ja artefakteista. Etenkin talvisina pimeinä pakkasiltoina usein koin, että ympäristöni velloi minusta erillisenä ja voisin millä hetkellä tahansa irrota painovoiman otteesta ja singahtaa avaruuden pimeyteen. Tunne oli yhtä aikaa karmaiseva sekä lohdullinen. Voisinko löytää paikkani jostain muualta, tuolta korkeuksista?
Eräänä talvi-iltana lähdin tapani mukaan kävelylle pitkin läheisen joen viertä. Olin aina kokenut jokimaiseman rauhoittavana. Joki virtasi mustana, ja sen pinta höyrysi kauniisti pakkasilmassa. Katulamput maalasivat lumen lempeän kellertäväksi, ja kinokset tuikkivat kuin minulle silmää iskien. Mietin hetken, voisinko sittenkin löytää tästä maisemasta jotain, mihin kuulua. Kuitenkin sisälläni vallitsi tyhjyys. En osannut kuulua. En pystynyt. En voinut.
Silloin sen päätin. Kävelin joen ylittävälle sillalle ja kiipesin seisomaan sen kaiteelle. Katsoin alla virtaavaa vesimassaa, joka hengitti kanssani pakkashöyryä. Jäälautat uivat sillan alitse ja hetkeksi lumouduin niiden kauneudesta. Sitten suljin silmäni, vedin syvään henkeä ja laskin hitaasti mielessäni: yksi, kaksi, kolme…
Tunsin, kuinka jalkani irtosivat kaiteesta ja aloin leijua ylemmäs ja ylemmäs maan ilmakehässä.
Aino-Kaisa Koistinen on spekulatiiviseen fiktioon erikoistunut nykykulttuurin tutkimuksen tohtori, populaarikulttuurin (erityisesti televisiosarjojen) suurkuluttaja ja kaiken kummallisen ystävä.