”Jokos meirän nulikan juttu alkoi?” huusi keittiöstä ukko.
Naapurin likka oli käynyt virittämässä televisiovastaanottimen valmiiksi jo aamulla. Hihkui lähtevänsä pian ulkomaille. Mikä näitä nykyajan nuoria vaivaa?
Niin se meidänkin lapsi lähti. Fiinin sveitsittären paulaan lankesi ja Eurooppaan karkasi. Vaikka ukko painoi ylitöitä, että nulikka sai käydä korkeakoulunsa. Kiittämätön kakara.
Silti seurasin ukon kanssa nulikan uran huipentumaa televisiosta. Tottakai seurattiin.
Suoran lähetyksen selostaja vaikeni äkkiä kesken lauseen.
”Mitä sielä tapahtuu?” huusi ukko.
”Hys, hiljaa!”
Kuvaruutuun ilmestyi vilisevää tekstiä.
Onnettomuus… tutkimuskeskuksella… välitön… hengenvaara…
”Ukko…” ehdin vaikertaa. Sitten itkin. Maahan hylätty uutiskamera välitti viimeiset kuvansa, sulaksi muoviksi vääntyneen maiseman. Sitten pimeys nielaisi senkin.
Havahduin tarttuessani jälleen ruusukuvioituun kuppiini. Minähän pesin tämän jo, useamminkin kuin kerran. Huomioni lennähteli muualle, avoimen ikkunan suuntaan.
Olimme valinneet asunnon järkisyistä: sinä pääsisit pyöräillen töihin, minä voisin levittää keskeneräiset maalaukseni ikkunoista tulvivan auringonvalon alle. Vaikkei elämä ylellistä ollut – mon cœur, rakkaus ruokkisi meitä!
Nimittelit minua haihattelijaksi, kun koitin aamuisin kaapata sinut takaisin peiton alle.
”Ole vielä hetki. Un petit moment.”
Silitit poskeani lempeästi. Kypärä jo päässä, pahoittelevan hymynkareen siivittämänä, katosit narisevasta etuovesta.
Katseeni kääntyi taas ikkunalle. Kuppi herposi käsistäni ja halkesi kilahtaen lattialle. Taivaanranta loimotti omituisesti värittyneenä, punertavaksi vääristyneenä.
Ajatusta myöhemmin loimotuksen tilalla oli pimeyttä. Tutkimuskeskuksen suunnassa – vain pimeyttä.
“Hups” oli viimeinen sana, jonka tutkimusjohtaja lausui ennen räjähdystä. Vai ensimmäinen? Näennäishorisontin kurimuksessa valo lakkaa käyttäytymästä siivosti.
Omat sanani jäävät kurkkuun kiinni. Mitä minä sanoin. Muka infinitesimaalinen todennäköisyys! Ja te haukuitte hulluksi taukohuoneessa, kun luulitte etten kuullut.
Tässä päättymättömässä silmänräpäyksessä luulisi olevan aikaa itsereflektiolle, oman ja toisten vajavaisuuden ymmärtämiselle.
Sen sijaan vituttaa.
Jo nuorena siteerasin kirkassilmäisenä Enqvistia päivällispöydässä. Hawkingin Ajan lyhyen historian luin hiirenkorville. Mikäli aika ei täysin tähän lopu, ehkä päädyn historiankirjoihin itsekin. En vain ihan siten, miten olisin kuvitellut.
”Soittiko joku jo hätänumeroon?” luulen huutavani ympärilläni mahdottomiin suuntiin venyvälle valvontahuoneelle. En ylläty, kun kukaan ei vastaa.
”Hemmetin Higgs.”