Ville-Waltteri Virtasen (ville.waltteri.virtanen@gmail.com) kolme raapaletta tuovat kauhutunnelmaa keskelle arkisia kokemuksia.
Hirvitys
Ajoin mökille kirjoittamaan runoja, takapenkillä läppäri ja Kalevala. Lasinpyyhkijät huitoivat lumista korpea ja nirhattua puuta. Nostin kulmia. Puu oli varmasti ollut koskematon viime kesänä.
Mökissä sytytin takkatulen, venyttelin ja rupesin raapustamaan tyynylinnassa.
Tyynyt romahtivat tömähdyksestä, maanjäristyksestä.
Kiirehdin ikkunaan.
Takamäntyjen luona ravasi kaamoksenmusta hirvi, jonka silmät hohtivat väkivaltaisen keltaisina. Se oli syöksymässä kohti ja äkkiä.
Lamaannuin.
En voinut uskoa todeksi, ennen kuin sarvet työntyivät mökkiin kaksin kourin ja seinä luhistui halkopinoksi. Kompuroin ulos autolle ja kaahasin metsätielle.
Hampaat kalisivat.
En saanut hirveä mielestä. Se oli pysäyttämätön luonnonvoima. Ja sen silmät…
Puu kaatui tielle.
Törmäys.
Maailma pyöri valkoisessa ja mustassa. Sitten keltaisessa.
Et näe minun maukuvan
Kissavideossa kerrottiin muinaisesta sfinksikissarodusta ja sen kirouksesta. Kohotin naapurin kollin ilmaan. Se kynsi kinnasta. Naurahdin ja kohautin olkia. Kello kilahti. Kiiriessäni töihin lumeen ilmestyivät tassunjäljet, suuret kuin sapelihammastiikerillä.
Hampurilaisravintolassa tarjoillessani katsahdin ikkunasta ulos. Katuvalossa kimaltelivat perässäni seuranneet tassunjäljet. Kummaa, tuumasin.
Lukittuani ravintolan korviin kantautui ääni, kulkusen kilinää.
Käännyin.
Ei sieluakaan.
Kengänkärkeen kinokseen painautuivat tassunjäljet. Lämmin ilma huurusi kasvoille. Silakkaa?
Pidättelin henkeä, kiljaisua.
Lakkasin juoksemasta kotirakennuksen leikkipuistolla, jossa maatiaiskissa leikitteli varpusella. Kissa antoi siipirikon linnun paeta vain lyödäkseen sen uudestaan ja uudestaan kumoon.
Kellahdin nietokseen. Nousin ylös ja kellahdin uudelleen.
Ulvahdin. Talvitakki rupesi tummumaan verestä.
”Mau”, sanoi tyhjyys.
Tassut upposivat lumeen.
Nallekarhuveteraani Vatukka
Kun vaari kuoli, mamma pyysi luokseen vierailulle, lievittämään yksinäisyyttä. Vierailin mummolassa, joimme jouluteetä, täytimme ristikkoa ja jäin yöksi vierashuoneeseen ensimmäistä kertaa. Ennen olin yöpynyt entisessä lastenhuoneessa, nykyisessä kirjoituskoneiden museossa.
Vajosin vuoteeseen ja katsahdin huoneen halki piironkiin. Nallekarhuveteraani Vatukka kyhjötti paikallaan. Nappisilmät olivat kammottaneet pienenä, mutta nyt ne vaikuttivat yllättävän hellyttäviltä.
Nukahdin.
Havahduin keskiyöllä.
Vatukan viereltä neulatyyny oli pudonnut lattialle. Pian vaivuin uuteen uneen.
Herätessäni haistoin homehtuneen karvan. Oli pimeää. Pelkästään kaksi pyöreää ikkunaa kajastivat kuunvaloa. Toisella puolella oli vierashuone ja vuoteessa nukkui… minä. Yritin huitoa kättä, mutta se ei hievahtanutkaan. Huusin, mutta huulia kirveli. Tikkejä? Kaksoisolentoni avasi silmänsä, tyhjät nappisilmät.