Mira kohotti sauvansa. Kaiverrukset alkoivat loistaa, ja pian matalien kivien muodostama kehä hehkui valojen ja leijuvien muotojen tanssiessa. Mira sulki silmänsä ja lausui Sanat, juuri kuten mummi oli kuiskannut hänen korvaansa viimeisenä yönä.
Sanojen lausumisen jälkeen shamaani ei enää ollut entisensä. Ei täysin ihminen, muttei henkikään. Mira tunsi, kuinka mummin kasvoissa olleet kuviot piirtyivät nyt hänen kasvoihinsa. Hän avasi silmänsä ja näki ne.
Kalpeasta valosta koostuvia eläimiä. Kettuja, hirviä, karhuja, susia ja lintuja. Henget kokoontuivat kivikehän ympärille katsoen häntä. Pieni ketun hahmo astui edemmäs kehän sisään ja kumarsi. Mira kumarsi takaisin.
Ensimmäinen talvi mummin poismenon jälkeen. Hänen aikansa alku.
Ketunsielun.
Ville Rautiainen on pitkällä tauolla ollutta kirjoitusharrastustaan viime aikoina uudelleen elvytellyt spefin ystävä. Hän toimii myös Keski-Suomen Sarjakuvaseuran aktiivina. Niin proosaa kuin sarjakuvia tehdessään Rautiainen pyrkii luomaan tarinoita ja maailmoja, joihin itse haluaisi lukijana sukeltaa.