Talvisin kuljen usein Kalevankankaan hautausmaan halki hakemaan lastani päiväkodista, tyhjää pulkkaa vetäen.
Oli utuinen päivä – tuskin näin eteeni – kun pulkka takanani nytkähti. Kuin siihen olisi laskeutunut paino. Udussa en nähnyt mitään. Tuskin uskalsin hengittää, mutta portille päästessäni paino katosi. Et seurannutkaan minua kotiin.
Seuraavan päivän kirkkaudessa rohkaisin mieleni. Kuljin samaa reittiä halki hiljaisen hautausmaan.
”Kyllä minulle käy, jos haluat kyydin. Lupaan, etten käänny.”
Paino kuin lyijyhöyhenet laskeutui pulkkaani. Hölkkäsin muutaman kierroksen, mäkiäkin – minulla oli hyvin aikaa ennen tarhapäivän päättymistä.
Nyt oma lapseni on jo aikuinen, mutta aina toisinaan talvisin käyn hautausmaalla tyhjän pulkan kanssa. Toivottavasti se helpottaa oloasi edes vähän.