Puiden piilossa kaupunki unohtuu nopeasti. Kerrostalot ovat mahtavia torneja, autot outoja hevosvaunuja, ne pilkahtelevat esiin kaukaisilta teiltä keinun tahdissa. Toivoisin, että täällä olisi muita lapsia. Tai edes joku.
Hiekkalaatikolle on unohdettu oikea lapio! Alan kaivaa ympäriltä valtavia, syviä vallihautoja linnalle, kunnes juuria, kiviä tulee vastaan. Vanha täti pysähtyy isolle tammelle vieressä kuin muistaisi jotain. Hän hymyilee minulle. Taas. Muistan, että näin saman tädin jossain. Hän on poissa.
Haluan kaivaa tammen juurelta. Olen yltä päältä hiessä, mutta aika on kadonnut hetkessä. Kuopasta tulee esiin sormus. Sitten sormet, käsi. Lopulta multa kuorii kummasta kiihkostani mieheni kasvot. Miten olen voinut unohtaa hänet tänne?
Mikael Leinonen kirjoittaa kauhua, scifiä ja muuta ihmismielen päälle vedetyn arjen verhon taakse kurkkivaa tekstiä ja esiintyy myös Maailmanlopun Kahvila-runobändin kanssa. Videotaide ja indie-elokuvien teko on vallannut myös osan hänen elämästään.