Kirjoittanut: Lasse Lindqvist
Rajakatu haluaisi suudella sinua, kuulin kuiskintaa jostain ortodoksikirkon läheltä. Luulin kuulevani. Sinä et kuullut ja sinun sanasi oli laki. Lyhyen hiljaisen hetken jälkeen aloit puhua kovaan ääneen jalkapallosta. En jaksanut keskittyä. Kuulin jossain taustalla kuiskinnan kiihtyvän, muuttuvan kuiskaavaksi huudoksi. Jokin toisti nimeäni, Oona… Oona… En nähnyt mistä ääni kuului, en uskaltanut katsoa. Öinen Rajakatu oli alaston ja sen pinnassa oli kastetta. Sinä et huomannut, et katsellut ympärillesi, vaan puhuit futismaailman siirtohuhuista kuin niillä oikeasti olisi ollut väliä.
Otin kuulemani kuiskauksen uudestaan puheeksi. En kuullut tarkalleen mitä vastasit, mutta jotain aika yhdentekeviä sanoja ne olivat. Tuuli se vaan vinkuu, tokaisit pienen hiljaisuuden jälkeen huvittuneesti. Etkö tosiaan kuullut mitään? Sanoit, että olit saattanut kuulla, mutta et ollut kiinnittänyt asiaan huomiota. Joka puolellahan ihmiset puhuivat kaikenlaista. Minun nimeäni et ollut kuullut toistettavan.
Tunsin, kuinka jännitetyissä niskalihaksissani hädin tuskin kiersi veri. Pyörittelin hartioitani saadakseni alkaneen pyörrytyksen loppumaan. Sinä sipaisit sanojesi päätteeksi viiksenhaituviasi kaikkitietävän maailmanmiehen varmuudella. Joskus pidin siitä piirteestä sinussa, se oli osa itsevarmuuttasi, mutta huimauksen lisääntyessä olisin halunnut pakottaa sinua ajamaan mokomat viiksikarvat. Movember oli kuitenkin alkanut ja minun oli pakko kestää. Sinä, voi sinä, jaksoit aina huomautella – epäsuorasti totta kai – jos olin ajanut karvani huolimattomasti ja minähän sentään pidin posliinia vain sinun takiasi. Tyttöjen kanssa ja uimahallissa minua hävetti, kun olin liian paljas ja suojaton ja tunsin, että kaikki vilkuilivat. Olin valmis kestämään sen sinun takiasi. Aavistuksen kasvaneet karvat olivat jo joitain päiviä kutittaneet sänkenä, ja minun teki liian usein mieli raapia ja kouria itseäni jalkovälistä välittämättä siitä mitä ihmiset saattoivat ajatella. Aina välitin. Poistin kutinan katseilta piilossa. Sinä joskus huomasit ja kysyit, mitä teen, ja minä pidin sinulle luennon, millaista helvettiä oli yrittää pitää posliinia, kun aina ei ollut aikaa ajaa kasvanutta häpykarvoitusta pois. Ne luentoni johtivat joko itkuun, riitaan tai rakasteluun, joskus niihin kaikkiin liki yhtäaikaisesti.
Musta joutsen, huutava kuiskaus tunkeutui korviini. Musta joutsen, kuulin sanat toisen kerran ja kolmannen. Tiedän että sinä haluat, kuiskaus kuului kovempaa. En nähnyt ketään, en ollut koskaan nähnyt ketään kuullessani kuiskauksia. Sanoitko sä jotain, kysyit. Sinäkin olit kuullut kuiskauksen! Puistin päätäni. Myönsit kuulleesi sanoja, kuiskattuja sanoja, jotain haluamisesta. Uhosit keppostelijan saavan opetuksen. Lupasit, etten joutuisi pelkäämään. Otit minut todesta, vihdoinkin! Oli lohduttavaa, että kaltaisesi skeptikkokin pystyi kuulemaan kuiskauksia. Emme kuulleet ääniä kuin skitsofreenikot, kuiskausten täytyi johtua jostain muusta. En uskaltanut ajatella, mitä kuiskausten taakse kätkeytyi, hypnoottisella, pelottavalla nuotilla toistettujen kuiskausten.
Musta joutsen, mielessäni hakkasivat sanat takovana rytminä.
Mustajoutsenmustajoutsenmustajoutsenmustajoutsen.
Pyörrytti. Tarrasin sinusta kiinni. En halunnut näyttää heikkouttani, niinpä halasin sinua suurieleisesti ja ennen kuin ehdit sanoa juuri mitään, suutelin sinua – suutelin sinua pitkään. Pidä musta huolta, oli minun lopulta pakko sanoa. Silitit hiuksiani ja sanoit, ettei olisi mitään hätää. Hetken ajan tunsin, että oli turvallista. En kuullut enää kuiskauksia, et kai sinäkään.
Kerrostalomme rapun valo oli tarpeettoman kirkas kaiken pimeyden jälkeen. Siristelin silmiäni. Pyörittelin niskojani ja hengitin syvään, sillä pelkäsin, etten saisi henkeä. Muistin, millaisen olon olin joskus saanut kirkkaista valoista, ja vaikka yritin siirtää muistikuvan sivuun ja ajatella jotain turvallista, oloni vain huononi. Sydämeni muljahti rytmihäiriöisenä.
Ennen kolmatta kerrosta siipeni repäistiin rikki. Ne eivät jaksaneet loputtomiin kantaa väsyneiksi valahtaneita jalkojani, kun olin alkanut kuunnella sydämeni epätavallisen tiheää sykettä ja pyyhkiä hikeä otsaltani ja pelätä, että näyttäisin kamalalta ja kuolisin kamalan näköisenä. Olit kantanut minut sänkyyn. Olin saanut paniikkikohtauksen ja pyörtynyt rappukäytävässä. Olisin voinut lyödä pääni. Yleensä jaksoin taistella vahvana kohtauksia vastaan. Kieltäydyin olemasta heikko nainen. Pyörtyminen ei ollut minulle tavallista. Se sai minut pelkäämään aivokasvainta. Sairauksien pelko oli osa sairauttani, enkä tiennyt, milloin tuli oikeasti olla huolissaan.
Taasko kaikki alkaisi ja vain koska olin vältellyt kadulla kuulemiani sanoja! Niin oli käynyt ennenkin, ja kaikkein useimmin Puistolassa. Kuiskintaa kuului vain Jyväskylän kauneimmilla alueilla. Kadut, jotka halusivat minua, vaihtelivat. Ajattelin yönkosteaa Rajakatua, kun tunkeuduit sisääni aamuhämärän hetkellä, ja häpesin jälkeenpäin, koska en tiennyt, oliko sellaisista ajatuksista kiihottuminen pettämistä. Rajakatu jakoi kaupunginosia, tuumailin piirtäessäni sormillani pitkin veistosmaisen vartalosi rajaviivoja. Sitten ajattelin vain sinua, ja teimme sen toisen kerran. Oli rivoa, miten paljon sinussa oli nuoren Johnny Deppin näköä ja minä söin sinua silmilläni kun astelit kylppäriin ja jätit lakanoihin miehen tuoksun. Nukuin suuren osan sitä lauantaipäivää, olin väsynyt kohtauksen jälkeen, eikä rakasteleminen ollut saanut minua unohtamaan väsymystäni kuin hetkeksi.
***
Työni oli ollut jo pitkään jatkuvaa stressiä ja suorittamista – sinä saatoit kutsua minua työnarkomaaniksi. Tottahan se oli, että freelance-toimittajan työ ei ollut paras vaihtoehto, ei ainakaan paniikkihäiriöiselle herkälle naiselle, joka yritti esittää vahvaa. Paniikkikohtaukset iskevät, kun tarpeeksi kauan kieltää itseltään jotain, joka on niin olennainen osa itseä, ettei sitä ilman voi elää. Niin kirjoitin. Se oli diagnoosini, jota psykologini ei ehkä uskoisi, ja siksi en halunnut kertoa siitä hänelle. Jos olisi uskonutkin, olisi hän voinut suositella minulle ammatinvaihtoa johonkin sellaiseen, jossa ei pitäisi niin paljoa suorittaa. Minä elin suorittamisesta, en oikein ymmärtänyt itsekään, miksi, mutta niin asia oli. Hetkeksikin hellittäessäni alkoivat kadut kuiskia minulle. Mitä muuta minä kiltti ja tunnollinen kympintyttö olisin voinut tehdä kuin hävetä sitä ja taistella vastaan. Tunsin olevani likainen, osa jostain mustasta ja saatanallisesta. Sinullekaan en kertonut, millaista kuiskintaa olin joskus kuullut, etkä sinäkään tiennyt kuin siitä viimekertaisesta kotikadullamme tapahtuneesta. Kuiskinta oli alkanut myös aina, kun parisuhteessamme oli ollut vaikeita aikoja. Nyt sinäkin olit alkanut jo kuulla kuiskivat äänet!
Kauheinta oli, että inhoni kuiskintaa kohtaan oli muuttumassa uteliaisuudeksi, jonkin tuntemattoman janoksi, vaikka tietoinen mieleni yritti sinnikkäästi pyristellä vastaan ja inhota kahta kauheammin.
Tuomarini, herra Paniikki pysyi loitolla yli viikon. Olin keskittänyt kaiken tarmoni, että voisin stressata ja huolehtia vähemmän ja suoda itselleni mahdollisuuden vapaa-aikaan ja nautintoihin. Siitä kaikesta tuli huono omatunto. Tunsin itseni päivä päivältä huonommaksi, rumemmaksi, lihavammaksi, laiskemmaksi, ja kaikki vain siksi, etten ollut jaksanut käydä tanssitunnilla ja kuntosalilla.
Kuokkalan sillan keskellä pahin painajaiseni taas alkoi hyökäten kimppuuni salamannopeasti. Sillan yli käveleminen oli hidasta. Mieleeni tuli, kuinka silta oli vuosia sitten kuiskaillut minulle kesäkuun aamuhämärässä. Tunsin, etten pääsisi pakoon ja että olin sillan armoilla. Suuri valtava taivas oli yläpuolellani. Pelkäsin, että jotain voisi tippua taivaalta päähäni tai että silta voisi pettää jalkojeni alla. Syvyys alkoi vetää minua puoleensa, kun katsoin järvelle. Tunsin pakottavaa tarvetta hypätä järven omaksi, mutta Jyväsjärven pinnassa oli jo jäätä. Purin huultani ja puristin reittäni ja toivoin, että kipu pitäisi hetken painajaiseni loitolla.
Hiki ui joka puolella vartaloani ja tunkeutui kasvoilleni. Kuinka noloa! Juoksin toiseen suuntaan, mutta se oli mahdoton ajatus. Olin juosta autojen alle, ja vain viime hetkessä sain peruttua aikeeni, jotka olivat jonkin vieraan voiman pakottamia. En tuntenut hallitsevani raajojani, mutta pakotin ne tottelemaan. Autoilija tööttäsi. Kuulin naurua. Halusin itkeä ja tappaa ja raivota autokuskille ja purkaa turhautumistani Jumalalle, jolle olin alkanut joskus öiden unettomina hetkinä puhua. En tehnyt mitään edeltävistä. Keskityin hokemaan mielessäni rauhoittavaa litaniaa ja pitämään katseeni asfaltissa. Huimaus sai sillan keinumaan. Juoksin kuin koko elämäni olisi riippunut juoksemisestani, enkä osannut ajatella, ketä tai mitä pakenin. Sillan jälkeen en voinut pysähtyä. Kuulin jonkun miesjoukon puhuttelevan minua, leikkisästi, sovinistisen kuvottavasti. Juoksin pois.
Löydettyäni rauhallisen paikan soitin sinulle. Rauhoituin, kun tuttu Citroën viimein kaarsi syrjäiselle parkkipaikalle, jonka reunalla olin kylmissäni istunut ja haaveillut kupillisesta kuumaa.
***
Joimme yrttiteetä, söimme vadelmaleivokset ja katsoimme telkkaria. Makoilimme sohvalla sylikkäin, kunnes sinä kannoit minut sänkyyn kuten alkuaikoinamme. Kutsuit minua höyhenenkeveäksi, en uskonut, mutta sanasi tuntuivat hyvältä. Riisuit vaatteeni ja puit minulle kauneimman pyjamani, sen Pariisista ostamamme. Katsoit minua tavalla, joka sai minut tuntemaan itseni kauniiksi. Kerroit haluavasi tilata meille liput Joutsenlampeen. Sinä tulisit balettiin kanssani! Suukottelit napaani niin että kutitti. Sanoit että olin sinun pikku Odettesi ja silitit hiuksiani. Siihen muistan nukahtaneeni pääni tasaisesti liikahtelevalla rintakehälläsi.
Unessani pidin kättä kädessäsi. Olin valkoinen joutsen. Sinä olit kukistanut kuiskaajan, ja minä olin oppinut, että voidakseni olla valkoinen joutsen tulisi minun hyväksyä myös musta joutsen osaksi itseäni.
Herätessäni en tiennyt, miten suhtautua uneen, joka oli tuntunut niin todelliselta.
Ajattelin kuulemiani kuiskauksia, niitäkin, joita myös sinä olit kuullut. Ehkä kaikki ihmiset voivat kuulla katujen kutsun ja maisemien puheen. He eivät vain olleet kiinnittäneet kuiskauksiin huomiota. Katsoin sinua. Nukuit rauhallisesti suu hellyttävästi auki kuin pikkupojalla. Tunsin, kuinka palavasti sinua rakastin ja häpesin, etten ollut aina osannut sitä osoittaa.
***
Kadut ja sillat tulisivat kuiskimaan minulle. Ne kuiskailisivat meille – ja silti tiesin, etteivät ne voisi rikkoa jotain, joka oli tarkoitettu kestämään.