Viisi ruoskaniskua
Katariina Heikkilä
PDF: Viisi ruoskaniskua
En tiennyt, olisiko minun pitänyt kirota enemmän sitä, että tyrin niinkin yksinkertaisen tehtävän kuin kivivyöryn aloittamisen, vai vihollisiamme, jotka yllättivät minut. Maatessani telttakankaisessa vankilassani tuskissani kidutuksesta toivoin, että ainakin aseveljeni olivat päässeet pakoon.
Maan ja veden henget puhuvat minulle, pystyn käskemään maata ja vettä ja kaikkea, missä on maata ja vettä. Olen aloittanut kymmeniä kivivyöryjä, kun armeijamme upseerit ovat halunneet minun tukkivan vihollisarmeijan reitin tai järjestävän hämäyksiä. Tällä kerralla selkälihaksiini upotetun kiväärinpistimen aiheuttama kipu oli särkenyt yhteyden maahan, ja seuraavassa hetkessä vihollissotilaat olivat vanginneet minut. Kaiken muun lisäksi harmittelin sitä, että olin epäonnistunut tehtävässäni.
Olin painanut mieleeni minut vanginneen sotilaan kasvot. Mies oli nuori, ehkä minun ikäiseni tai jopa nuorempi, ja ilmiselvästi puoliverinen. Hän oli orjan tai sotavangin poika, joka oli syntynyt ja kasvanut vihollistemme, fiorialaisten, parissa. Ulkonäkönsä puolesta hän olisi voinut olla vaikka veljeni, mikä sai vihollisen asepuvun näyttämään irvokkaalta hänen päällään. Sisälläni syttyi leppymätön viha, jota aloin ruokkia tulevina päivinä.
Joka kerta, kun sotilaat tulivat yksinäiseen vankilaani ja alkoivat hakata minua, näin mielessäni vain puoliverisen vangitsijani kasvot. Joka kerta, kun minua pahoinpideltiin ja runneltiin, vannoin mielessäni kostavani puoliveriselle. Joka kerta, kun minut jätettiin yksin ja voimattomana syljeskelemään verta, kirosin puoliveristä, joka oli vienyt minut kidutettavaksi. Se oli ainoa keinoni pysyä järjissäni. Olin avuton ja voimaton, tulevaisuutta vihollisteni orjana en edes uskaltanut ajatella.
Kipu särki yhteyteni maan ja veden henkiin, ja minua kiduttavat sotilaat olivat selvästi ammattilaisia. Olin tuskissani koko ajan ja tiesin, etten paranisi moneen päivään, mutten saanut yhtä ainutta pysyvää vammaa. Mitäpä vangitsijani tekisivät rammalla orjalla?
Kun viholliseni viimein päättivät, että olin tarpeeksi vaaraton, lähdimme liikkeelle.
Minua saattavan ryhmän kersantti tuli hakemaan minua telttavankilastani. Onnuin hänen perässään ulos ja istuin hänen käskystään teltan ulkopuolelle tuodulle penkille. Räpyttelin silmiäni kirkkaassa auringonpaisteessa.
Kersantti istui viereeni, sytytti tupakan ja poltteli leppoisasti hetken hiljaisuudessa kuin olisimme olleet vanhojakin tuttuja. Hänen tummat silmänsä tuijottivat minua kuitenkin pistävästi.
”Sain käskyn viedä sinut komentajalleni hengissä”, kersantti ilmoitti. Hän puhui omaa kieltään, jota ymmärsin ongelmitta, koska se oli läheistä sukua kauppakumppaniemme dramarnialaisten kielelle, jota meille on opetettu koulussa. ”Jos epäonnistun, minua rangaistaan viidellä ruoskaniskulla – ja se on täsmälleen niin paljon kuin sinun hengelläsi on arvoa.”
En sanonut mitään. Olin menettänyt puhekykyni jo kauan sitten. Se oli useimmiten ensimmäinen uhraus, jonka maan ja veden henget vaativat lainaamistaan voimista.
”Tiedän kyllä, että olet maan vihitty, ja tiedän, mihin te pystytte. Olen nähnyt teikäläisten pirstomia kallioita ja ilmaan höyrystyviä jokia enemmän kuin tarpeeksi. Noiden sotilaspoliisien” – kersantti viittasi yrmeästi minua kiduttaneisiin sotilaisiin, jotka pitivät meitä yhä silmällä – ”mukaan olet sen verran piesty, että pysyt vaarattomana useamman päivän, mutta minä en luota siihen enkä aio ottaa mitään riskejä. Jos aiheutat matkalla vähääkään ongelmia, ammun sinut. Viisi ruoskaniskua on pieni hinta alaisteni turvallisuudesta. Ymmärrämmekö me toisiamme?”
Nyökkäsin. Minun kansani naiset eivät saaneet tappaa ketään missään tilanteessa, ei edes vihollista, ei edes itsepuolustukseksi. Mikäli minun ja esimiesteni raportteja oli uskominen, edes minä en ollut koskaan tappanut ketään – varsinaisesti. Me olimme kiertäneet ja taivutelleet sääntöjä koko palvelukseni ajan ja varmistaneet, että selustamme olisi turvattu, jos joutuisimme sotaoikeuteen. Säännöillä ei ollut mitään tekemistä ainakaan minun todellisuuteni kanssa, ja on tekopyhyyden huippu lähettää ihmisiä rintamalle ilman mahdollisuutta puolustautua. Mutta uskonnollisia arvoja ei kyseenalaistettu, joten pidimme yllä kulisseja.
Nyt tilanteeni oli tukalampi. Minulla ei ollut armeijaa hoitamassa tappamista puolestani enkä voinut tappaa vihollisiani itse, sillä päätyisin hirteen ennen kuin ehtisin kotiin asti. Minulla saattaisi kuitenkin olla keino päästä eroon saattajistani tahrimatta käsiäni vereen. Aavikko ympärillämme huusi raivoaan kaikkea elävää kohtaan. Se himoitsi elinvoimaamme, vahvoja ruumiitamme, mielemme rauhaa. Se halusi verta eikä tuntenut armoa.
Voisin vähän auttaa sitä.
Tämä sota oli alkanut, kun isäni oli ollut lapsi. Silloin kuningaskuntamme rajamailla eläneet syöpäläiset, pohjoisesta karkoitetun ruhtinattaren jälkeläiset, olivat hyökänneet toden teolla meitä vastaan. Isoisäni ja sitten isäni sukupolvi oli kutsuttu aseisiin hävittämään näitä rottia, jotka kutsuivat itseään fiorialaisiksi. Koko fiorialaisten yhteisö oli järjestäytynyt pieneksi, mutta sitäkin julmemmaksi armeijaksi, jossa taistelivat miesten rinnalla naiset, nuoret pojat ja tytöt.
Muutamassa vuosikymmenessä rotista oli tullut hyeenoja ja olimme menettäneet kaupungin ja maakunnan toisensa jälkeen. Minun perheeni menetti kotinsa, kun fiorialaiset valtasivat viimeisetkin kaupunkimme aavikon itäpuolelta. Vietin nuoruuteni ensin pakolaisleireillä ja sitten sijaiskodeissa, kunnes tuli minun vuoroni astua pakolliseen palvelukseen. Silloin jouduimme taistelemaan tosissamme pitääksemme fiorialaiset pois jäljellejääneeltä maaperältämme.
Niin pitkälle me sentään emme olleet menneet, että olisimme lähettäneet naisia, lapsia ja vammautuneita taisteluun. Katselin minua saattavan ryhmän sotilaita, kun heidän kersanttinsa kävi läpi heidän tehtäväänsä ja matkareittiään. Tuskin kukaan noista fiorialaissotilaista olisi kelvannut armeijaan minun maassani. Yksi heistä oli nuori tyttö, joka ei voinut olla viittätoista vanhempi, toinen aikuinen nainen. Kolmas oli mies, joka oli runneltu niin, että häneltä puuttui toisen korvan lisäksi pala nenästä ja jokunen hammas. Neljäs oli yhtenä kappaleena, mutta tunsin hänen rikkinäisen mielensä harhailevan ja hamuilevan tukea melkein yhtä äänekkäästi kuin aavikko, joka huusi verta ympärillämme.
Eniten yllätyin, kuin näin sotilaiden joukossa tutut kasvot. Viides minua saattavista sotilaista oli sama puoliverinen nuori mies, joka oli vanginnut minut muutamaa päivää aiemmin. Nyt hän olisi taas kerran saattamassa minua kuolemaa pahempaan kohtaloon. Kihisin raivosta ja nöyryytyksestä, mutta hillitsin itseni. En voinut tehdä vielä mitään, ja kun tekisin, minun olisi oltava varovainen. Puoliverinen ei ollut muiden fiorialaisten tavoin sokea ja kuuro maan ja veden hengille, joten hän kuulisi, jos yrittäisin jotain.
”Kuinka pitkä matka tukikohtaan on, Salegal?” puoliverinen kysyi.
”Kymmenisen päivää”, kersantti vastasi.
Se sai minut säpsähtämään säikähdyksestä. Kymmenen päivän kuluttua kohtaloni olisi sinetöity. Kukaan ei lunastaisi minua takaisin, joten minulla olisi kymmenen päivää aikaa toimia ennen kuin joutuisin orjaksi. Fioriassa ranteeseeni laitettaisiin piikkikahle, jonka aiheuttama kipu tukahduttaisi voimani.
Tässähän tulisi kiire.
Sain ensimmäisen tilaisuuteni sinä yönä, kun olimme pysähtyneet nukkumaan päivän hikisen ja tuskallisen marssin jälkeen. Fiorisotilaat nukahtivat melkein saman tien, mutta minä pysyin hereillä. Köydet ranteissani hiersivät, loukkaantunutta jalkaani särki ja olin yhä mustelmilla kidutukseni jäljiltä, mutta tunsin aavikon ja yön ympärilläni ja kuulin maan ja veden henkien puhuvan. Olin yhä heikko, mutta tiesin voimistuvani sitä mukaa, kun kipu vaimenisi ja kehoni parantuisi.
Enemmän tunsin kuin kuulin yksinäisen skorpionin hiipivän hiljaa leirimme reunoilla. Normaalisti eläinten kanssa keskusteleminen olisi ollut yhtä vaivatonta kuin hengittäminen, mutta kipu heikensi minua niin, että sain käyttää kaikki voimani saadakseni skorpionin huomion. Se kuuli kutsuni ja jäi kuuntelemaan äänetöntä, heikkoa suostutteluani. Kesti pitkään, ennen kuin sain taivuteltua sen uskomaan, että me olimme samalla puolella, että fiorialaiset olivat meidän yhteisiä vihollisiamme, että sillä ei ollut mitään syytä antaa yhdenkään heistä elää. Vielä pidempään kesti, että se rohkeni hiipiä leirin reunalla nukkuvan naissotilaan luo. Ajatukseni harhailivat, minun oli vaikea keskittyä ja hiki valui otsaltani, mutta viimein se suostui upottamaan myrkkypiikkinsä nukkuvan naisen kylkeen.
Olin väsynyt, mutta tyytyväinen. Se, että vähän yllytin skorpionia, ei vielä tehnyt minusta murhaajaa. Varsinaisesti. Vajosin sikeään uneen samalla kun tunsin, miten elämä valui pois naissotilaan kehosta.
Yksi hoidettu, viisi jäljellä, yhdeksän päivää aikaa.
He eivät haudanneet eivätkä polttaneet naissotilaan ruumista. Lyhyen rukouksen ja kersantin lausuman parin koruttoman sanan jälkeen ruumis jätettiin siihen, mistä se oli löydetty, ja matka jatkui.
Mielipuoli sotilas oli sen päivän minusta vastuussa. Hän piti kiinni käsivarrestani kulkiessamme, tarjosi minulle silloin tällöin vettä leilistään ja auttoi minua syömään. Hän ei sanonut sanaakaan, muttei myöskään satuttanut minua. Jos hänen rikkinäinen mielensä ei olisi jatkuvasti säröillyt ja lainehtinut edes takaisin, hän olisi ollut olosuhteisiin nähden hyvää seuraa.
Hän oli myös säälittävän helppo uhri. Pelkkä kosketus hänen käsivarteensa tarjosi minulle esteettömän pääsyn hänen mieleensä, eikä hän edes huomannut sitä. Skorpionistakin oli ollut enemmän vastusta.
Hän oli joka hetki hajoamaisillaan eikä minun tarvinnut kuin hieman tökkiä häntä. Tarttua kiinni hänen pelkoihinsa ja ruokkia niitä. Pitää esillä hänen menneisyytensä kauhukuvia, joita hän yritti työntää mielensä perukoille. Kiskoa hänen elinvoimaansa itseeni ja antaa hänen väsymyksensä tehdä kaikesta raskaampaa. Poistaa kaikki pidäkkeet hänen katkeruudeltaan ja vihaltaan.
Keskipäivän tauolla työni tulokset alkoivat näkyä. Mielipuoli rähisi kersantilleen, joka ärhenteli takaisin ja olisi kai piessyt alaisensa, jos arpinaama ei olisi tullut väliin ja pakottanut mielipuolta aseveljeään rauhoittumaan.
Iltatauolla tapahtui enemmän. Vangitsijoideni tavallisesti käyttämä vesilähde oli kuivunut, ja tiedossa olisi muutama päivä pienemmillä vesiannoksilla. Se sai hermostuneen mielipuolen suuttumaan ja riitelemään puoliverisen kanssa. Riita muuttui nopeasti tappeluksi, ja pian mielipuoli tarrasi kivääriinsä ja ampui kohti puoliveristä, joka väisti, ja luoti osui tämän takana seisoneeseen lapsisotilaaseen. Arpinaama, joka oli yrittänyt hillitä mielipuolta, sai vaivojensa palkaksi pistimen vatsaansa. Hän vajosi vaikertaen maahan samalla, kun puoliverinen ampui mielipuolen, joka yritti käydä uudelleen hänen kimppuunsa.
Tilanne jatkui sekasortoisena. Mielipuolen verinen ruumis lojui maassa, kersantti kääntyi karjumaan puoliveriselle, joka räyhäsi takaisin, ja lapsisotilas ja arpinaama, jotka olivat haavoittuneita, rukoilivat tovereitaan tulemaan auttamaan.
Kaksi hoidettu, neljä jäljellä, kahdeksan päivää aikaa.
Minä tunsin oloni paremmaksi kuin moneen päivään. Olin saanut imettyä mielipuolen elinvoimaa itselleni sen verran, että kehoni alkoi parantua luonnollista nopeammin. Loukkaantunut jalkani ei enää vaivannut minua yhtään. Olin heikko ja huomaamaton, mutta koko ajan vahvistuva, vaarallinen varjo vangitsijoideni keskellä.
Varokoot itseään.
Myöhemmin sinä iltana, kun muut olivat nukahtaneet, puoliverinen hiipi luokseni.
”Jotain outoa on meneillään”, hän sanoi. ”En tiedä tarkalleen, mitä, mutta tunnen… tai näen asioita. Ensimmäisenä yönä näin murhanhimoista unta, halusin tappaa meidät kaikki. Koko eilisen olen nähnyt pätkiä painajaisista, jotka eivät kuulu minulle. Joku temppuilee meidän kanssamme.”
Olin vähällä loksauttaa leukani hämmästyksestä. Tiesin, että puoliverinen pystyisi aistimaan osan tekosistani, mutten ollut ajatellut, että hän olisi niin tarkka.
”Tapoitko sinä asetoverini?” puoliverinen kysyi suoraan.
Ravistin päätäni. Puoliverinen tarrasi sidottuihin käsiini ja väänsi etusormeni taaksepäin. Kipu lävisti tajuntani, ja vaikka olisi ollut helpottavaa huutaa ääneen, en voinut kuin kakoa ja haukkoa henkeä. Raivo kiehui suonissani ja sain käyttää kaiken itsehillintäni, etten päästänyt sitä valloilleen.
”Ainoa syy, miksi en katkaise sormeasi, on se, että Salegal hakkaisi minut”, puoliverinen sanoi uhkaavasti. ”Minun aavistukseni eivät riitä hänelle todisteeksi tihutöistäsi. Mutta varo vain. Jos teet yhdenkin virheliikkeen, laitan sinut katumaan syntymääsi. Tuliko selväksi, pikku demoni?”
Nyökkäilin silmät sumeina kivunkyynelistä. Tasailin hengitystäni vielä pitkään sen jälkeen, kun olin jäänyt yksin hämmennykseni ja yltyvän raivoni kanssa. Enpä olisi ikinä uskonut, että viholliskersantin auktoriteetti joskus pelastaisi minun henkeni.
Mutta edes sotaoikeuden pelkoni ei pelastaisi puoliveristä, jos saisin tilaisuuden tappaa hänet.
”Salegal, vankimme mustelmat ovat haihtuneet”, puoliverinen huomautti kersantille samalla, kun auttoi lapsisotilasta kiskomaan minua ylös. ”Pitäisikö meidän hakata hänet uudestaan?”
Minä olin irvistävinäni kivusta, kun laskin painoni jalalle, jonka minua kiduttaneet sotilaat olivat taittaneet. Se oli täysin kunnossa, mutta fiorialaisten ei tarvinnut tietää sitä. Pidin päätäni alhaalla ja hoipertelin lyhyin, ontuvin askelin eteenpäin toivoen näyttäväni heikolta ja avuttomalta.
”Anna olla”, kersantti sanoi tympääntyneenä, ja yllätyksekseni huomasin hänen katseessaan aavistuksen sääliä. Fiorialaiset rivisotilaat inhosivat kiduttajia nähtävästi yhtä paljon kuin minäkin. ”Ei hänestä ole tuossa kunnossa vaaraa enkä halua, että hän kuolee käsiimme. En halua joutua ruoskituksi yhden vangin vuoksi.”
Puoliverinen kohautti harteitaan ja jätti minut ja lapsisotilaan taluttamaan toisiamme.
Tarkkailin lapsisotilasta kulkiessamme. Haavoittunut tyttö näytti säälittävältä yrittäessään kätkeä tuskaansa ja pysytellä isompien aseveljiensä pitkien askelten tahdissa. Tunsin vastahakoista ihailua fiorialaisten häikäilemättömyyttä kohtaan. He ainakin ottavat sodan tosissaan eivätkä säästele omaa kansaansa. En sano, että meidän pitäisi tehdä samoin, mutta heidän asenteestaan voisimme ottaa oppia. Jos minä ja muut maan vihityt saisimme käyttää voimiamme vapaasti, olisimme voittaneet tämän sodan jo kauan sitten. Me ja leijonamiehet olemme jousin ja keihäin aseistetun armeijamme ainoat valttikortit fiorialaisten tykkejä ja tuliaseita vastaan.
Mutta ei. Ylipapit ja aatelisto antavat meidän mieluummin hävitä sodan kuin antavat tuumaakaan periksi opeistaan, jotka takaavat heidän valtansa.
Minun olisi luultavasti pitänyt hoidella lapsisotilas seuraavaksi, sillä haavoittuneena hän olisi helppo uhri. Käänsin kuitenkin huomioni arpinaamaan, joka näytti olevan kuoleman kielissä. Olin kaukana hänestä, mutta tunsin silti hänen kipunsa joka ainoalla askeleella ja paarien keinahduksella. Pienikin liikahdus sai kivun säteilemään koko hänen kehoonsa, jopa hengittäminen teki kipeää. En edes kuullut hänen vaikerrustaan hänen kivun täyttämän mielensä hätähuudoilta. Vain ajatus siitä, että illalla hän saisi levätä paikoillaan, sai hänet kestämään.
En voisi tappaa häntä, vaikka hän olisi itse toivonut kuolemaa. Mutta nämä fiorialaiset raakalaiset voisivat antaa hänelle armonlaukauksen, jos saisin hänet pyytämään sitä.
Tappaminen oli kiellettyä, mutta kiduttamisestahan kukaan ei ollut puhunut mitään.
Odotin, kunnes olimme pysähtyneet ja puoliverinen oli nukahtanut, ja annoin mieleni sulautua yhdeksi maan kanssa.
Olin sora, olin kova peruskallio sen alla, tunsin kaiken elollisen niiden sisällä ja päällä. Tunnistin arpinaaman hänen kipunsa ja väsyneen epätoivonsa perusteella. Jättäydyin hänen alleen ja kuuntelin, miten sora liikehti levottomasti hänen allaan. Rohkaisin sitä liikkumaan ja annoin sille elinvoimaani, mikä antoi sille intoa pyöriä ja värähdellä. En päästänyt sitä pois arpinaaman alta ja pidin huolen, että vähäinen tärinä, jonka sora sai aikaan, oli hiljaista ja huomaamatonta.
Pian arpinaama alkoi vaikertaa ääneen ja lopulta itkeä hiljaa. Tunsin, miten hänen mielensä alkoi murtua. Paikoillaan makaaminen ei tuonut helpotusta, uneen pakeneminen ei onnistunut ja nyyhkyttäminen vain pahensi kipua. Muistot hänen edellisestä haavoittumisestaan tunkeutuivat hänen mieleensä: pitkät yöt sairastuvalla, epävarmuus parantumisesta, sietämätön kipu.
Jossain vaiheessa huomasin, että arpinaama ei ollut enää yksin. Juuri ennen aamuyön valkenemista kersantti oli noussut ja käynyt istumaan haavoittuneen alaisensa vierelle.
”Salegal?” arpinaama kysyi.
”Niin?”
Arpinaaman ääni oli käheä ja voimaton, kun hän pyysi:
”Päästä minut pois.”
”Et voi antaa periksi”, kersantti tiuskaisi niin kiivaasti, että säpsähdin.
”En jaksa enää. Se on päivistä kiinni. Minuun ei kannata enää tuhlata –”
”Minä raahaan sinut takaisin kotiin, vaikka se olisi viimeinen tekoni.”
”Pitääkö minun kerjätä, että teet velvollisuutesi? En pyydä tätä ystävänäsi, vaan alaisenasi.”
”Hitto sinut vieköön”, kersantti ärisi, mutta hänen äänensä oli enemmän surullinen kuin vihainen. He jatkoivat keskusteluaan niin paljon vaimeammin, etten enää erottanut sanoja. Lyhyen hetken kuluttua kuulin laukauksen ja tunsin arpinaaman tuskan haihtuneen.
Nielaisin virnistykseni. Kolme hoidettu, kolme jäljellä, seitsemän päivää aikaa.
Nukahdin uudelleen kuunnellen, miten kersantti taisteli ollakseen itkemättä ja aavikko valitti janotessaan hänen kehonsa kallisarvoista nestettä.
Menetin seuraavan päivän, kun puoliverinen määrättiin saattamaan minua. Ensi töikseen hän painoi peukalonkyntensä paljaaseen kyynärtaipeeseeni ja sai minut sävähtämään kivusta.
”Ei tämä mikään piikkikahle ole”, puoliverinen kumartui mutisemaan korvaani, ”mutta kiusa se on pienikin kiusa, vai mitä, pikku demoni?”
Irvistin ja jos olisin pystynyt, olisin kironnut ääneen. Niinkin pieni kipu kuin peukalonkynsi kyynärtaipeessa riitti häiritsemään yhteyttäni maan ja veden henkiin. Olisin varmasti pystynyt käyttämään voimiani, mutta puoliverisen aiemmat uhkaukset olivat yhä mielessäni. Hän olisi huomannut heti, jos olisin yrittänyt jotain.
Puoliverinen virnuili minun ahdingolleni. Minä kiristelin hampaitani turhautuneena ja yritin olla laskematta jäljellä olevia päiviä.
Sain tilaisuuden sitä seuraavana päivänä, kun kersantti tuli itse taluttamaan minua.
Lapsisotilas oli liian kaukana takanamme, jotta olisin päässyt käyttämään voimiani suoraan häneen. Minun piti sulauttaa tahtoni maahan, olla yhtä soran ja kiven kanssa, ja antaa niille voimaa vetää hänen kehonsa vettä puoleensa. Se kävi helposti, sillä kuuma ilma ja marssiminen saivat hänen verensä tahtomaan liikettä ja aavikon kuiva maa janosi mitä tahansa nestettä. Tunsin, miten aavikkokasvien pitkät juuret kurottautuivat maan alla meidän luoksemme vaistotessaan, että ne saisivat verta. Mitä enemmän annoin aavikolle elinvoimaani, sitä kovaäänisemmäksi ja vaativammaksi se muuttui. Kun vilkaisin taakseni, näin lapsisotilaan nilkuttavan väsyneenä ja verivanan kuivalla soralla.
Yön viileydessä aavikko rauhoittui ja lapsisotilaan veri hidasti juoksuaan, mutta aamulla auringon noustessa ja ilman lämmetessä jatkoin aavikon houkuttelemista. Sillä kerralla työni kävi helpommin, sillä aavikon kuiva maa ja kasvien janoiset juuret tuskin malttoivat odottaa saavansa tytön veren ja ruumiin jäätyään eilen ilman. Korvani soivat maan nälkäisestä laulusta, kun se kamppaili jokaikisestä lapsisotilaan jalasta pudonneesta veripisarasta.
Lapsisotilas alkoi väsyä. Hän kompuroi ja huohotti raskaasti. Hänen kehonsa alkoi antaa periksi, ja tunsin hänen pelkonsa niin selvästi, että se sattui. Juuri ennen puolenpäivän taukoa hän pyörtyi.
”Jos tämä verenvuoto jatkuu, olet mennyttä”, kersantti sanoi ja katsoi huolestuneena tytön jalan ympärillä olevaa sidettä, joka ei juuri hillinnyt verenvuotoa. ”En tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Voisimme ehkä laittaa kiristyssiteen. Se tyrehdyttää verenvuodon, mutta saatat menettää jalkasi. Mitä tehdään?”
Se oli kova kysymys viisitoistavuotiaalle. Tytön silmät paljastivat hetkeksi, miten paljon hän pelkäsi, ja tunsin piston sydämessäni. Muistutin itseäni, että lapsi tai ei, hän kantoi asetta ja oli viholliseni. Minun olisi päästävä eroon joka ainoasta vangitsijastani välttääkseni orjuuden.
”Laita kiristysside”, tyttö vastasi yrittäen kuulostaa kovalta. ”Olen mieluummin rampa kuin kuollut.”
Kiristysside auttoi hetkeksi, mutta oli jo liian myöhäistä. Aavikko oli jo vaistonnut lapsisotilaan tekevän kuolemaa ja innostui entisestään. Minun ei juuri tarvinnut rohkaista sitä enkä usko, että olisin pystynyt pysäyttämään sitä, vaikka olisin halunnut. Janoisen aavikon voimaan verrattuna tytön hento elämänliekki oli kuin pieni vesipisara raivoavan maastopalon keskellä. Veri vuosi vuotamistaan, tytön hiljaa sykkivä elämänhalu himmeni himmenemistään, mutta hän takertui kituvaan ruumiiseensa koko kuolemanpelkonsa voimalla.
Tunsin hänen kauhunsa yhtä viiltävästi ja kirkkaasti kuin omat muistoni fiorialaisten hyökkäyksestä vuosia sitten. Liian lähellä väijyvän kuoleman varjon. Lamauttavan avuttomuuden. Kauhistuttavan tietoisuuden omasta haavoittuvuudesta.
Yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua kokemaan sellaista.
Vuotaisit nyt jo kuiviin, itsepäinen pikku narttu. Päästäisit meidät molemmat kärsimyksistä.
Kun lapsisotilas oli pyörtynyt useamman kerran eikä enää päässyt ylös, puoliverinen nosti hänet harteilleen. Tyttö oli pieni ja heiveröinen verrattuna lihaksikkaaseen puoliveriseen, kuin rikkinäinen, hylätty nukke tikkumaisine jalkoineen ja käsineen ja nyörimäisine lihaksineen.
Yritin kovettaa mieleni. Lapsisotilas oli hirviö, poikanen vielä, mutta hän oli jo nyt koulutettu tappaja. Sitä paitsi hän kasvaisi, synnyttäisi lisää fiorialaisia hirviöitä ja kasvattaisi nämä oman julman, vääristyneen kulttuurinsa mukaan. Jokainen tapettu fiorialainen oli lahja maailmalle.
Lapsisotilas sinnitteli iltaan asti. Kun puoliverinen laski hänet varoen maahan ja polvistui hänen viereensä tarjotakseen hänelle vettä leilistään, tyttö veti viimeisen henkäyksensä.
Vihdoinkin.
Helpotus vaihtui väsyneeseen kuvotukseen, joka hukkui aavikon nälkäiseen riemunhuutoon.
Neljä hoidettu, kaksi jäljellä, neljä päivää aikaa.
Olin märehtinyt lapsisotilaan hidasta kuolemaa niin, että tajusin vasta silloin, miten pahassa pulassa olin, ja kirosin omaa typeryyttäni. Tämän siitä sai, kun antoi periksi hetken heikkoudelle.
Olimme neljän päivän marssimatkan päässä fiorialaisten tukikohdasta. Mitä lähemmäs pääsisimme, sitä suuremmalla todennäköisyydellä törmäisimme fiorialaisten partioihin tai joku tulisi meitä vastaan. Ei tarvittaisi kuin yksi ylimääräinen fiorisotilas, niin työni valuisi hukkaan ja päätyisin orjaksi.
Oli aika turvautua epätoivoisiin keinoihin.
Pystyin vaikuttamaan myös omassa kehossani olevaan maahan ja veteen ja jossain määrin jopa käskemään niitä, mutten niin hyvin kuin kehoni ulkopuolella olevaa maata ja vettä. Minua oli koulutettu säätelemään omaa nestetasapainoani niin, että pysyisin toimintakykyisenä nestehukasta huolimatta. Pystyin estämään kaikkea vettä karkaamasta kehostani ja pitämään sen kierrossa niin, etten tuntisi kipua.
Aloin haihduttaa vettä vähitellen saattajieni leileistä. Ilma oli niin kuuma, että vesi halusi haihtua muutenkin, joten vieressäni kävelevä puoliverinen ei huomannut mitään.
Se oli vaarallista eikä mikään, mihin minua oli koulutettu, ollut valmentanut minua kohtaamaan niin rajua nestehukkaa. En tuntenut kipua, mutta pääni meni nopeasti sekaisin: se tuntui raskaalta ja tukkoiselta. Maisema ui silmissäni ja olin niin uupunut, että käveleminen vangitsijoideni tuesta huolimatta tuntui ylivoimaiselta. Tähän asti olin joutunut näyttelemään olevani tuskissani, jotten olisi herättänyt epäilyksiä, mutta nyt minun ei enää tarvinnut.
Vielä vaikeampaa oli haihduttaa ja kuivuttaa kallioiden lomassa oleva pieni, syvä vesilammikko, fiorialaisten toinen vedenottopaikka ja vangitsijoideni toivo pelastuksesta. Nestehukan aiheuttama väsymys teki siitä raskaampaa kuin se normaalisti olisi ollut, ja selviytymisvaistoni huusi vastalauseensa.
Kersantti vajosi polvilleen ja kirosi karkeasti nähdessään kuivuneen lammen. Puoliverinen istuutui kalliolle ja vilkaisi minua oudosti. Katsoin häntä takaisin niin viattomasti kuin osasin.
”Muistatko sen keitaan, josta luutnantti mainitsi, Salegal?” puoliverinen kysyi, kun kersantti lopulta lakkasi kiroilemasta. ”Se on meidän ainoa toivomme. Näillä vesimäärillä emme selviä takaisin eikä matkalla tukikohtaan ole enää muita vedenottopaikkoja.”
Kersantti kompuroi pystyyn.
”Olet oikeassa. Jatketaan matkaa.”
Me kuljimme eteenpäin tappavasta kuumuudesta huolimatta, läpimärkinä hiestä, suut kuivina ja kurkut karheina, haaveillen vain vedestä. Jokainen askel oli työn ja tuskan takana, sormiamme pisteli ja lihaksemme kramppailivat. Muutaman kerran kersantti kaatui maahan, mutta nousi joka kerta ylös itsepäinen irve kasvoillaan. Emme enää olleet ihmisiä, vaan eläimiä, joita alkukantainen selviytymisvaisto ajoi eteenpäin auringon kiduttaessa meitä hitaasti hengiltä.
Ensin ihmettelin, miksi kersantti oli väsyneempi kuin me kaksi. Myöhemmin
huomasin hänen säästävän vettä minulle ja puoliveriselle ja juovan itse vähemmän. En tiennyt, mitä ajatella. Yrittikö hän pitää minut elossa, koska oli saanut käskyn tuoda minut hengissä perille vai laskiko hän minut alaisekseen siinä missä puoliverisenkin? Niin tai näin, kersantti näki vaivaa pelastaakseen minut.
Tukahdutin syyllisyydentuntoni ennen kuin se ehti nostaa uudelleen päätään ja jatkoin veden haihduttamista. Vain nahjukset ja pelkurit säälivät vihollista.
Tukin lähteeltä tien maan pinnalle ja aloin haihduttaa pinnalle jäänyttä vettä jo ennen kuin saavuimme keitaalle. Tiesin, etten olisi pystynyt siihen, jos olisin tuntenut veden solisevan laulun viekoittelevan minua. Se vaati jokaisen tahdonrippeenikin, mutta kun hoipertelimme kallion kupeesta keitaan varjoon, sen keskellä oleva lähde oli tyhjä. Tällä kertaa sekä minä että kersantti vajosimme maahan uupuneina. Puoliverinen kävi istumaan, mutta kukaan ei sanonut mitään.
Kersantti ei enää noussut siltä paikalta, johon hän oli lyyhistynyt. Hän jäi makaamaan tuijottaen kuivaa lähdettä toivottomana ja nukahti. Kun puoliverinen yritti herättää häntä, hän ei herännyt.
Viisi hoidettu, yksi jäljellä, kolme päivää aikaa.
Minä ja puoliverinen olimme hiljaa monta pitkää hetkeä. Sain käyttää kaiken tahdonvoimani, että jaksoin pitää maan sisuksissa pulppuavan lähteen kurissa. Vesi oli ainoa aseeni viimeistä vihollistani vastaan, ja muistutin itseäni päiväkausien kidutuksesta ja vihasta, jota olin lietsonut puoliveristä kohtaan, jotta jaksoin taistella janoani vastaan. En antaisi periksi tuolle hyeenalle.
Puoliverinen katsoi vuoroin minua ja vuoroin lähdettä sen näköisenä, että tiesi nyt varmaksi minun olleen tihutöiden takana. Hän sai vain hädin tuskin peitettyä pelon kasvoiltaan, kun hän viimein tajusi olevansa vastatusten täysissä voimissa olevan maan vihityn kanssa. Hän näytti jo miettivän, kauanko minulla kestäisi usuttaa keitaan kasvit hänen kimppuunsa tai avata maankuori hänen altaan.
Katsoin häntä kylmästi takaisin. Heikkouden teeskentely oli ohi. Nyt kun olin oikeasti heikossa kunnossa, ainoa mahdollisuuteni oli pelotella viimeinen vastustajani alistumaan. Jos hän kävisi kimppuuni, jäisin tappiolle.
Tuijotimme toisiamme, kävimme äänetöntä tahtojen taistelua punniten vaihtoehtojamme ja niihin liittyviä riskejä.
Hänen hermonsa pettivät ensin. Hän heitti kiväärinsä ja veitsensä jalkojeni juureen ja kävi polvilleen nostaen kätensä niskansa taakse.
”Antaudun”, hän sanoi karheasti.
Otin hänen veitsensä ja sahasin poikki ranteitani hiertävät köydet. Vapautin lähteen ja annoin veden pulputa takaisin maanpinnalle. Istuin alas juomaan ja nauttimaan siitä, miten voima palasi hitaasti kehooni ja miten olin taas yhtä maan ja veden henkien kanssa. Nautin siitä, että olin uhkaavan varjon sijaan täysiverinen vihollinen, siitä, että olin voittanut äänettömän taistelumme. Tarjosin vettä minua pelokkaana tuijottavalle puoliveriselle, joka joi helpottuneena ja kiitti.
Viitoin puoliveristä lähtemään. Hän kompuroi jaloilleen katsoen minua epäröiden:
”Saanko mennä?”
Nyökkäsin. Hän hymyili huojentuneena.
”Kiitos hengestäni, pikku demoni. Minä käyn ottamassa ne viisi ruoskaniskua, jotka olisivat kuuluneet Salegalille.”
En tiedä, mitä hän ajatteli lähtiessään luotani. Ehkä kuolleita asetovereitaan. Ehkä omaa täpärää pelastumistaan. Ehkä niitä viittä ruoskaniskua, jotka häntä odottivat. En ollut edes aivan varma siitä, mitä omassa päässäni liikkui. Olin tietysti helpottunut vapaudestani ja hyvilläni siitä, että olin päihittänyt kuusi vihollistani niin, että saatoin palata kotiin pelkäämättä sotaoikeuden tuomiota. Silti minulla oli vielä keskeneräisiä asioita selvittämättä.
Olin päästänyt karkuun ainoan viholliseni, jonka pään olisin halunnut. Sen, joka vangitsi minut, vei minut kidutettavaksi, saattoi minua viedäkseen minut orjuuteen ja rääkkäsi ja pelotteli minua matkallamme. Yritin muistuttaa, että hän oli antautunut saadakseen pitää henkensä, mutta niinhän minäkin olin tehnyt eikä se ollut estänyt fiorialaisia kiduttamasta minua.
Minulla oli toinenkin keskeneräinen asia, jonka puoliverinen oli keskeyttänyt: kivivyöry. Tehtävät oli suoritettava loppuun asti, rangaistiin epäonnistumisesta ruoskaniskuilla tai ei, ja se oli paljon painavampi sääntö kuin mikään vanhentunut uskonnon opinkappale.
Tein päätökseni ennen kuin ehdin tulla toisiin ajatuksiin. Kukaan ei saisi koskaan tietää.
Juuri kun puoliverinen oli ohittamassa kalliota keitaan vierellä, irtokivet vyöryivät jyristen alas ja hautasivat hänet.
Kaikki kuusi hoidettu, ja aikaakin jäi.