Algis Burdys: Kirjoittaminen (osa 3)
(Suomennos Tapani Ronni)
(Kosmoskynä 3-4/1994)
Kuka on Sarah Jane, ja miksi sillä pitäisi olla merkitystä?Mikä saa paperilla olevan merkkikooelman heräämään henkiin tarinana? Toisin sanoen, mikö se on mikä välittää onnistuneesti kirjoittajan ajatusrakennelman analogiseksi ajatusrakennelmaksi lukijassa? Oletetaan, että kirjoittaja seuraa samantyyppistä juonirakennelmaa, kuin se josta viimeksi oli puhe, ja jossa sankaritar ratkaisee vaikeutensa voitokkaasti? Riittääkö se? Saako se tarinan muistuttamaan hetken aikaa todellisuutta?
Epäilen sitä. Koska vielä ei ollut puhe siitä, miten lukija saadaan välittämään. Ja lukijan välittäminen on ratkaisevan tärkeää.
On helppo puhua lukiolaistytöstä, joka on viuluineen sateessa ja koettaa päästä ajoissa keskustan saliin . Mutta kuka on Sarah Jane, ja kuinka hän on järjestynyt, ja minkä vuoksi hänen pitäisi onnistua?
* * *
Näemme hänet ensimmäiseksi seisomassa Wet Prairien lukion edessä Minnesotassa. Kello on kolme ja hän odottaa taksia, jonka hän tilasi edellisneä päivänä viemään hänet saliin, jossa hän soittaa Izhak Perlmanille joka on kaupungissa lentokoneen vaihdon vuoksi. Ja taksi ei tule, joten hän suunnistaa kulmassa olevalle bussipysäkille. Ja bussi ei tule. Ja hän juoksee täyttä vauhtia toiselle bussilinjalle korttelin päässä. Ja hän taoaa sattumalta vanhan perheystävänsä tohtori Brownin, joka, ennen kuin tyttö ehtii selittää ongelmansa, kertoo hänelle, että hänen täytyy rientää kotiin ottamaan paisti uunista ennen kuin se syttyy tuleen, koska keskustassa on ollut iso tulipalo ja hänen vaimonsa on juuttunut sinne. Ja mies kapuaa autoonsa ja ajaa matkoihinsa.
Sarah Jane on musertunut. Asiaa ei auta yhtään, että joku juntti ajaa ohi Chevroletillaan ja ivaa häntä tyhmällä tavalla. Mutta hän kokoaa itsensä ja menee soittamaan viulua keskelle katua toivoen, että tämä herättää jonkun ohiajavan autoilijan huomion. Ja se tuo paikalle poliisin, joka käyttää hyväkseen syrjäkatujen tuntemustaan saadakseen hänet ajoissa saliin, ja hän soittaa ja voittaa stipendin, joka vie hänet pois Wet Prairiesta. Mutta entä sitten?
Sinun täytyy selittää useita seikkoja.
Kun taksi alussa ei tule, Sarah jane on pettynyt koska hän ei nyt pääse saliin haluamallaan tavalla, yksin ja keskittyen, kuten hänellä on yleensä tapana. Hän voi kuitenkin sen sijasta kestää julkisen bussin. Mutta kun hän siirtyy koulun edestä bussipysäkille, hän muistaa keskustelun, joka hänellä oli edellisenä päivänä rouva Greenin kanssa, joka on hänen viulunopettajansa.
”Rouva Green”, hän muistaa sanoneensa, ”en unohda teitä koskaan. Vaikka aion saada stipendin Julliardiin ja päästä konserttiviulistiksi, tulen käymään säännöllisesti ja soitan auttaakseni teidän opetustanne. En epäile yhtään ettenkö voittaisi. Olette sanonut itse, ettette ole koskaan kuullut ketään yhtä hyvää kuin minä, ja minä voin soittaa hetken tutkittuani minkä tahansa kappaleen joka eteeni tuodaan, aivan nuottien mukaan. Niinpä minä olen hyvin kiitollinen teille.”
”Sepä mukavaa, Sarah Jane”, rouva Green oli vastannut. ”Olen harjoitussalissa säestämässä, ja toivottavasti kaikki sujuu hyvin. Mutta muista että kaikki ei aina suju odotusten mukaan.”
Ja nyt bussipysäkille mennessään Sarah Jane tajuaa että hän on saanut suuren opetuksen. Aikuisena olemisessa on jotain erityistä: rouva Green pystyi ennustamaan ilman minkäänlaista todistetta, että taksi ei ehkä tulisikaan.
Ja sitten kun hän juoksee toiselle bussilinjalle, hän törmää vanhaan kunnon tohtori Browniin, joka on juuri tulossa toimistostaan. Mutta miehellä ei ole hänelle yhtään aikaa, huolimatta niistä kerroista, jolloin hän on auttanut Sarah Janea ja hänen leskiäitiään pikku asioissa. Silloin hän ymmärtää, että elämässä ongelmien tullessa vastaan hänen pitää luottaa ensisijaisesti itseensä: että jopa normaalisti ystävällisillä ihmisillä on silloin tällöin omat kiireelliset ongelmansa, ja jos hän tuolloin haluaa heiltä jotain, hänen täytyy ensin kiinnittää heidän huomionsa.
Eikä takseja tai busseja selvästikään tule ennen kuin keskustan ruuhka menee ohi.
Ja sitten juntti ajaa ohi vuoden -57 Chevroletissaan ja sanoo: ”Hei söpöliini, mitäs sateessa soittelet? Tsot tsot.” ja heittää tyhjän Budweiser-tölkkinsä tien sivuun ja kaasuttaa tiehensä, ja tyttö on ensin lyöty. Mikä tuolle antaa oikeuden pitää hauskaa hänen kustannuksellaan? Mies ei tunne häntä eikä tiedä miten suuri päivä tämä on hänen elämässään, ei tiedä yhtään mitään, mutta ajattelee että on täysin OK pilakata häntä! Mikä hänelle antaa oikeuden siihen!
Ja Sarah Jane raivostuu täysin ja tekee hurjana inventaariota: hänellä on viulunsa ja lahjakkuutensa, ja siinä kaikki, ja Nero soitteli Rooman palaessa, ja herran tähden hän aikoo herättää jonkun huomion, ja hän astuu keskelle katua soittamaan. Hänen sateenvarjinsa kahva on hänen sadetakkinsa selkämyksen alla viulua suojaamassa, ja hän näyttää hullulta sieneltä keltaisessa sadetakissaan, ja poliisi pysähtyy. ja tyttö puhuu asiat halki: hän sanoo että tämän pitää pitää viedä hänet saliin, mies ottaa hänet hämmentyneenä kyytiin ja tyttö paiskaa uaton oven kiinni, vetää salin oven auki, riipii päältään sadetakkinsa ja sateenvarjonsa, virittää viulun nopeasti uudestaan ja harppoo näyttämölle viime hetkellä. Rouva Green löy tahdin puikollaan, ja hän soittaa. Yleisölle ja Izhak Perlmanille.
Ja soittaessaan hän ajattelee kaikkea mitä on kokenut viime tunnin aikana, ja se on lähes sietämätöntä. Hänellä ei edes ollut aikaa valmistautua tavanomaiseen tapaansa: hän vain tuli soittamaan. Hän ajattelee kaikkia näitä seikkoja ja - tajuaa että kappale on lopussa. Hän on soittanut koko jutun eikä kuullut siitä nuottiakaan. Olisihan hän kuullut jos jotain olisi mennyt väärin, itse asiassa hän kuunteli, mutta hän ei... kiinnittänyt siihen huomiota sillä erityisellä tavalla. Sen sijaan hän ajatteli jotain tärkeää.
Ja toinen seikka: kukaan ei osoita suosiotaan.
Hän laskee avuttomana viulun ja jousen alas. Hän tietää, kuinka yleisö normaalisti reagoi. Joku aina alkaa taputtaa ennen viimeistä säveltä, joko helpottuneena että se on ohi tai osoittaakseen tuntevansa kappaleen. Ja sitten loppuyleisö liittyy mukaan mistä tahansa syystä, ja siinä se on. Mutta tällä kertaa - se ei voi kestää yli sekuntia, mutta se näyttää koko elämältä - mitään ei tapahdu. Ja hän huomaa, että eturivin miehellä on silmissään kyyneleitä. Ja hän ei ole ainoa. Ja nyt he nousevat seisomaan!
Ja nyt he osoittavat suosiotaan, eikä hän ole koskaan kuullut mitään sen kaltaista, ja he ovat aivan innoissaan, ja Izhak Perlman loikkii käytävää eteenpäin - se on ihme - ja halaa häntä ja antaa shekin, ja sanoo: ”En ole koskaan, koskaan, koskaan kuullut tuota kappaletta soitettavan sellaisella ilmaisuvoimalla!” ja yleisö poistuu, ja Izhak Perlman poistuu, ja valot sammuvat, paitsi yksi työskentelyvalo ja Sarah Jane seisoo sen alla, viulu edelleen sivullaan, jousi ja shekki toisessa kädessään, ja räpyttelee silmiään hämmentyneenä.
Ja rouva Green tulee pianonsa takaa ja hän itkee, ja kun Sarah Jane kysyy: ”Mitä hittoa tapahtui?” rouva Green pudistelee päätään ihmetellen ja sanoo: ”Sarah Jane! Sarah Jane, millaisella hetkellä tämä tapahtui! Olet ollut jo monta vuotta teknisesti loistava, mutta tänään - tänään kaikista päivistä - olit taiteilija.”
* * *
Ei se ole edelleenkään suuri tarina. Se on itse asiassa aika huono monilla tavoilla. Mutta nyt se merkitsee yleisölle jotain: sillä on tarkoitus.
Ja se sillä on oltava. Sillä on oltava kestävä tarkoitusensi sanasta lähtien ja jos sillä on se, yleisö seuraa sitä. Siitä viis että se oj itsessään triviaali: triviaali on kriitikkoja varten. Onko sillä tarkoitus, kertooko se tarinan? Jos se tekee sen, se onnistuu. Eikä kriitikko edes maksa omasta kappaleestaan.
* * *
Ajattele sitä hetken. Kriitikko on joku, joka on palkattu lukemaan ja tuomaan siihen syviä ajatuksia, oli hänellä niitä tai ei. Hän on joku jolla on deadline ja odotuksia päätoimittajiltaan. Toisin sanoen, hän ei ole lainkaan tavallisen lukijan kaltainen.
Kriitikolla on paljon arvoa kritiikin maailmassa, joka tulee lukemattomia julkaisuja ja akateemisia uria. Mutta heillä ei ole itsessään mitään tekemistä kirjoittamisen maailman kanssa, joka perustuu vuorovaikutuksiin sinun ja lukijasi välillä. ja sinun lukijasi pelkästään lukee: hän ei järjestele ajatuksiaan paperille pantavaksi, eikä hänen tarvitse saada niitä tiettyyn aikaan mennessä, eikä hänen tarvitse välittää kenenkään muun mielipiteistä. Hän vain lukee. Ja jos voit saada hänet yhteistyöhön ja mukaan vaihtoehtoiseen todellisuuteen, olet menestys, ja jos et siihen pysty, et ole. Siinä kaikki.
Ihan totta.
Ensi kerralla opimme lisää. Esimerkiksi sen miksi kritiikin näkökulmasta katsoen kaikissa tarinoissa ei ole kaikkia seitsemää osaa. Mutta nyt sinulla on ehdottomasti kaikki mitä koskaan tarvitset: perusasiat. Sinun tarvitsee vain harjoitella niitä. Minä en laske leikkiä.
Julkaistu Kosmoskynä 3-4/1994:ssa. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.