LEGOLAS 2/98Kari Eskola: Noita Incounu ja Vaeltava Yksisarvinen
Päivi Vinni: UnikuningasSuomen Tolkien Seuran jäsenlehti Legolas on jo useamman vuoden ajan ilmestynyt kahdesti vuodessa. Legolas #17 on vuoden -98 numeroista jälkimmäinen, vaikka tulikin painosta vasta kuluneena kesänä eikä lehti näin ollen ehtinyt mukaan edelliseen Kosmoskynään. No, moiset viivästykset ovat pientä eivätkä ainakaan mikään syy jättää huomiotta tätä oivaa lehteä.
Yllättäen varsin massafantasia-kriittisestä, viimeisestä Jukka Halmeen toimittamasta Legolasista löytyy kaksi kotimaista tarinaa. Näistä toinen, Kari Eskolan novelli Noita Incounu ja Vaeltava Yksisarvinen jatkaa edellisessä Kosmoskynässä arvostelemani novellin Noita Incounu Usvien maassa tarinaa.
Juonellisessa mielessä Eskolan novelli ei ole suoraan sidoksissa aiempaan Incounu-tarinaan vaan on kokonaan oma tarinansa, kertomus noidan kohtaamisesta vanhan ystävänsä, yksisarvinen Ctesiaan sekä olentoa metsästävän, Linlunlarnan kuninkaan Fergusin kanssa. Tuntematta asian taustoja on vaikea sanoa millä tavalla, jos millään, kertomukset toisiinsa kytkeytyvät, mutta esimeriksi Krankenhammer-viittaukset antaisivat ymmärtää novellin sijoittuvan Usvien maa -tarinan jälkeen.
Jos novelleja vertaa toisiinsa, on yksisarvistarina kirjoitusasunsa puolesta edeltäjäänsä huomattavasti hallitumpaa työtä. Tapahtumat etenevät juohevammin ja ihmiskuvaus (tai yksisarviskuvaus) on moniulotteisempaa, Incounun ollessa edelleen oma ärsyttävä itsensä. Tarinan juonta ei tosin pääse liiemmästä omaperäisyydestä kehumaan ja novelli edustaakin kaiken kaikkiaan melko tyypillistä, isäntä-oppipoika-kaavaa noudattavaa perusfantasiaa. Sellaisena Eskolan tarina edustaakin tyydyttävää keskitasoa.
Toinen Legolasissa julkaistu kotimainen tarina, Päivi Vinnin Unikuningas on kirjoittajansa esikoisnovelli, lehden sisällysluettelon mukaan hyvä sellainen. Tuon väitteen itse jopa allekirjoitan, Unikuningas on hyvä novelli. Esikoiseksi novellin teksti vaikuttaa jopa niin toimivalta, että voi vain päätellä kirjoittajan hioneen kykyjään hyvän aikaa ennen tämän tarinan julkaisemista.
Vinnin peittelemättömän romanttinen novelli osoittaa hyvin fantasian vahvuuden lajityyppinä ja nimenomaan tarinankerronnan muotona. Ei toimiva fantasiatarina tarvitse välttämättä hinttiritareita (sori, Marko) modernien ongelmien fantasiaympäristöön siirrettyä allegorisointia tai maalailevaa kielellistä kikkailua – vaikkei mikään tästä tarinaa välttämättä huononnakaan.
Useimmiten toimivan fantasiakertomuksen, oli kyseessä sitten novelli tai romaani, luomiseen ei tarvita muuta kuin klassinen perusfantasiaympäristö, uskottavat henkilöhahmot ja se hyvä tarina. Vinnin novellissa tuo tarina on kuninkaan rakkaus kuolleeseen puolisoonsa – rakkaus, jonka rinnalla kaikki muu, jopa kukoistavan valtakunnan tuho, on toisarvoista.
Vaikkei tarina olekaan täysin vailla kauneusvirheitä, esimerkiksi lopussa mukaan ilmestyvä velhohahmo on kokonaisuuden kannalta turhankin irrallinen osanen eikä itse asiassa lainkaan tarpeellinen juonelle, osoittaa Vinnin novelli, että fantasialla, jopa kotimaisella sellaisella, on vielä mahdollisuus. Kaiken fantasian ei tarvitse olla mammuttimaisiin mittoihin venytettyä pakkopullatrilogisointia tai saman vaellustarinan kertomista yhä uudelleen ja uudelleen. Hyvä Suomi!
Pasi Karppanen