Boris Hurtta: Jäljet johtavat korpeen
(Portti 3/99)

Boris Hurtan Jäljet johtavat korpeen edustaa useammassakin mielessä samantyyppistä tapausta kuin edellä arvioitu Wotanin lapset, pastissia, jossa tuttu tarina kerrotaan uudestaan totutusta poikkeavissa puitteissa. Peruskuvio on tuttu lukemattomista fantasiaromaaneista ja -elokuvista. Vanhalta velholta tullaan pyytämään matkojen päästä apua, mutta kiusallaan ja valtansa osoittaakseen tämä kiukkuinen ukko lähettääkin matkaan nuoren oppipoikansa, jonka silmin tarina kerrotaan. Toisin kuin odottaa saattaisi, ympäristönä ei kuitenkaan ole haltioita ja taruhirviöitä kuhiseva fantasiamaailma, vaan 1920-luku jossain Suomen niemen syvillä salomailla.

Kartanoissa kesiään viettävät maisterit ja ylioppilaat edustavat tarinassa uutta maailmaa, syrjäisissä korpiloukoissa elävät vanhan kansan tietäjät, joilta ihmiset edelleen tapaavat kysyä säät ja kalantulot, vanhaa maailmaa. Vaikka tarinan oppipoika-päähenkilö, vanhan kansan viisauden värjäämien lasien läpi maailmaa katseleva Ruoja onkin novellin nimellinen keskushahmo, on Hurtan tarinassa viime kädessä kyse luopumisesta. Tietäjät, noidat ja näiden oppipojat, Väinämöisten viimeiset perilliset, edustavat katoamassa olevaa perinnettä, jotain jonka teollistuva maailma automobiileineen ja telefooneineen tulisi ennen pitkää nielaisemaan.

Hurtan vanhahtavaan kirjoitustyyliin ja kerrontatapaan, joka tässä tarinassa tuntuu jopa poikkeuksellisen inhorealistiselta, viehättyneille tarina varmasti tekee kauppansa, samoin kuin kaikille niille fantasian ystäville, jotka voivat tunnistaa tapahtumista tuttuja elementtejä. Tästäkin huolimatta pitäisin Hurtan tarinaa vain puolinaisena osumana Tarinaa pedataan hyvin ympäristön kuvausta ja henkilöhahmoja myöten, mutta aivan samalla tavoin kuin Hautalankin novellissa, siinä vaiheessa, kun varsinaisen seikkailun pitäisi alkaa ja oppipojan käydä läpi tarinallisen kaaren edellyttämä kasvukokemus, kietaistaan tapahtumat pikaisesti loppuun.

Etsimättäkin mieleen juolahtaa ajatus novellin edustaneen kirjoittajalleen, ei enempää kuin pikaista tyylillistä kokeilua, sormiharjoitusta jota ei välttämätä ollut tarkoitettukaan saatettavaksi sen valmiimpaan kuntoon. Toinen ilmeinen tulkinta on nähdä hätäisen tuntuinen lopetus nimenomaan tarinan sanoman kiteytymänä. Tämä kunnanlääkärien ja agronomien maailma ei tule enää näkemään uusia tietäjiä tai näiden oppipoikia, vaan näiden osa on palata, tällä kertaa lopullisesti, takaisin sinne mistä ovat kerran tulleetkin. Korpeen.

Pasi Karppanen