A. C. Ross: Museo
(Portti 1/99)Museo tarttuu jossain määrin samantapaiseen aiheeseen kuin viime kerralla arvioitavana ollut Sari Peltoniemen tarina Lintu lentää pimeästä. Siinä missä Peltoniemellä kyse oli ollut eläinaktivismista, voisi tämän novellin puhua jonkinlaisista ihmisaktivisteista. Rossilla näkökulma tosin on Peltoniemeäkin pelkistetymmin kysymyksissä, jotka niinsanottu suoran toiminta pinnalle nostaa. Kertomus käynnistyy museosta, jossa elää maailman viimeinen ihminen, korvaamattoman arvokas näyttelykappale, jota robottilapsista koostuvat koululuokat ja muut robottivierailijat käyvät joka päivä katsomassa. Mutta entä kun tämän elämäänsä täysin tyytyväisen ihmisen häkkiin ilmestyy eräänä yönä joukko robotteja, jotka kertovat olevansa ihmisaktivisteja ja tulleensa vapauttamaan tämän?
Museo on juoninovelli puhtaimmillaan, edustaen sitä samaa, hätkähdyttävään alkutilanteeseen, muutamaan yllättävään käänteeseen ja loppukoukkuun nojaavaa perinnettä, jota esimerkiksi television puolella edusti 90-luvun lopun Äärirajoilla-sarja, tehden sen jopa niin mallikkaasti, että Rossin tarina olisi puolustanut paikkaansa kyseisessä sarjassa paremmin kuin hyvin. Juonellisesti Museo toimii tyydyttävästi ja Ross onnistuu välttelemään scifitarinoiden tyypillisimmät karikot, joskin paikoitellen vain vaivoin. Se, miten ihmiset olivat aikoinaan onnistuneet hävittämään itsensä sukupuuttoon ja roboteista tullut maapallon hallitseva laji esimerkiksi kerrotaan museon oppaan kautta. Kulunut, mutta kieltämättä kätevä keino.
Toinen novellin kauneusvirhe löytyy tavasta, jolla kirjoittaja päähenkilöitään käsittelee. Vaikka esimerkiksi ihmispäähenkilön kuvaus onkin kokolailla onnistunutta, on tarinan robottihahmoista tehty fyysisine piirteineen kaikkineen ehkä turhankin inhimillisiä. Kuten ei Peltoniemen, ei Rossinkaan tarina ota varsinaisesti kantaa eläinaktivismin puolesta tai sitä vastaan, vaan lähinnä käyttää aihetta tarinankerronnan välineenä. Jos tästä, lopussa jopa dickmäisiin asetelmiin yltävästä tarinasta haluaisi löytää jonkinlaisen keskeisemmän sanoman, lienee se elämän arvon yleinen puolustaminen, oli tämä elämä sitten mikropiireistä tai orgaanisesta kudoksesta rakentunutta.
Pasi Karppanen