PORTTI 1/99
Boris Hurtta: Haudattomat
Pasi Jääskeläinen: On Murmaa kaatunut!
Sinimaaria Kangas: Punainen koralli
Veera Luhtala: Lemuris tuberis
Katriina Luotonen: Yhdeksi lihaksi
Sari Peltoniemi: Lintu lentää pimeästäBoris Hurtta on vanha kauhumaestro, joka aina säännöllisin väliajoin ilahduttaa lukijoitaan nostalgishenkisillä tarinoillaan. Tässä mielessä esimerkiksi miehen Portti 2/98:ssa julkaistua, tulevaisuuteen sijoittuvaa nuorisobändikuvausta Parkkipaikka voikin pitää kauhupainotuksistaan huolimatta melkoisena poikkeuksena. Portti 1/99:ssä julkaistu tarina Haudattomat on huomattavasti tyylipuhtaampaa Hurttaa, edustaen ahdistavuudessaan ihailtavankin toimivaa Itä-Eurooppa-fobiaa.
Pienessä, nimeltä mainitsemattomassa sosialistisessa maassa sijaitsevassa Kaiserburgin yliopistokaupungissa asustaa joukko ulkomaalaisia opiskelijoita, jotka ulkoisten paineiden, totalitaristisen poliisikoneiston sekä kaupungin itsensä ahdistava ilmapiirin vaikutuksesta ovat kerääntyneet yhdeksi tiiviiksi piiriksi. Mutta mitä tapahtuu, kun tuo piiri alkaa äkkiarvaamatta, selittämättömällä tavalla uhkaavasti harveta? Ja miten asiaan liittyvät yhden joukon jäsenen kertomat, myöhäiseen keskiaikaan juurensa ulottavat kansantarinat Haudattomista, pelottavista, lähinnä eräiden scifielokuvien ruumiinvaltaaja-alienit mieleen tuovista taruolennoista?
Päähenkilöiden tiivis piiri harvenee harvenemistaan, tunnelma tiivistyy ja tarina loppuu kliimaksiin, jota ei ainakaan voi syyttää vähäeleisyydestä. Kirjoittaja osaa ottaa yleisönsä ja hallitsee valitsemansa tyylin, mutta kuten aina Hurtan ollessa kyseessä, Hurtan novellit ovat Hurtan novelleja ja jos historia tai kauhuromanttinen tunnelmointi ei lukijaa kiinnosta, ei tämä mitä todennäköisimmin saa tarinasta paljoakaan irti. Mutta meille muille Hurtan tarina on juuri sitä, mitä mieheltä on aina tavattu odottaa, ihan sitä ihtiään.
Oletteko koskaan pohtineet, mitä Keski-Maassa Sauronin yrittäessä maailmanvalloitusta todella tapahtui? Tai miten Frodolle olisi käynyt, jos tämä ei olisi, niinkuin Tolkien väittää, matkannut haltioiden kanssa merten taa? No, ilmeisesti nämä kysymykset ovat askarruttaneet myös Pasi Jääskeläistä, joka on noiden kysymysten pohjalta rakentanut tyylikkään fantasianovellin (pituutensa puolesta oikeastaan miniromaanin) On Murmaa kaatunut!
Kaiketikin viattomien suojelemiseksi on henkilöiden ja paikkojen nimet tarinassa vaihdettu, Frodo Reppulista on tullut professori Mil Osol, Sormussodista Murmaan sota ja Piikistä Musti (heh heh...) mutta muuten tarinan ympäristö on kuin Keski-Maa useampi vuosikymmen Sormusten Herran tapahtumien jälkeen.
Professori Mil Osol on Tietämyksen ja Arvelujen Neuvostollisen Kirjaston johtaja, 128 arvovaltaisen tiedekunnan arvostettu, joskin hieman eksentrinen esimies, historiantutkija, jonka mainetta lisäävät tämän ansiot 40 vuotta aiemmin päättyneissä Murmaan Sodissa. Mutta mitä noissa sodissa oli oikeastaan tapahtunut? Ja mitä tarkoittavat tarinan välinäytöksinä toimivat, "Kirjoittajien Kabinettiin" sijoittuvat kohtaukset?
Neuvostollisessa Kirjastossa, joka sivumennen sanoen toi "haltiaopin tuoleineen" ja muineen ainakin allekirjoittaneelle mieleen Terry Pratchettin kirjoissa esiintyvän Ankh-Morporkhin velhoyliopiston, alkaa kohista, kun Osol palkkaa tutkimusapulaisekseen viehättävän Kesäheinä Lahnaperän (!). Mutta kuka tämä Kesäheinä oikeastaan on?
Tarina on taattua Jääskeläistä, vaikka täysin vailla pikkuvikoja sekään ei valitettavasti ole, syy minkä takia novelli luultavasti jäi viimevuotisessa Portin kilpailussa kakkossijalle. Kun yhteydet Tolkieniin on oivaltanut, ei tarina oikein onnistu tarjoamaan lukijalle lisäyllätyksiä.
Todellisuuden eri tasot limittyvät toisiinsa kiitettävällä tavalla ja professori Osolin nuoresta apulaisesta alkaa muodostua koko mysteerin avain, mutta jotenkin tarina kokonaisuutena sekä etenkin sen hieman hosuvan oloinen loppu tuntuu jäävän kesken. No, näistäkin seikoista huolimatta kyseessä on toimiva paketti, sujuvasti kirjoitettua ja ihmiskuvaukseltaan uskottavaa fantasiaa, joka epäilemättä tulee sijoittumaan hyvin tämänvuotisia Atoroxeja jaettaessa.
Sinimaaria Kankaan tarina Punainen koralli edustaa Laura Vaasjoen Bhéan Sidheäkin leimallisemmin verroslaista fantasiaa. Syrjäisellä saarella, kaikesta päätellen jossain hyisellä Pohjanmerellä, asustaa tapoihin ja perinteisiin kangistunut yhteisö, jonka lähes ainoa kontakti mantereeseen on pulloposti, informaatiokanava, joka tässä maailmassa on todellista massatiedonvälitystä ja saarelaiset viikoittain yhteen keräävä sosiaalinen tapahtuma. Tätä rituaalia, saaren tapahtumia ja sen vuodenkiertoa seurataan nimettömäksi jäävän kylän pullopostivahdin, muiden kyläläisten yksinomaan tämän syntyperän vuoksi karsastaman ulkopuolisen tarkkailijan silmien kautta.
Kankaan novelli on hienovarainen, ihmiskuvauksessaan terävä ja etenkin luontokuvauksessaan uskomattoman elävä tarina, joka muutamalla kielellisellä vedolla piirtää lukijan eteen kuvan saaresta, jonka asukkaat ovat asiaa edes tajuamatta muuranneet itsensä tottumuksen vankilaan. Ulkopuolisiin karsaasti suhtautuvat, vaikkakin puheliaat kyläläiset, "joilla on valokuvissakin aina suu auki", ovat suoraan sanottuna kuin Asterixin kotikylän mollisointuinen versio.
Jos haluaisi olla ilkeä, voisi novellia kritisoida fantasia-ainesten pienestä, oikeastaan olemattomasta osasta, edellämainitun pullopostiaiheen ollessa tarinan ainoa edes jollain tapaa sitä sivuava elementti. Mutta tärkeintähän tässä tarinassa ei olekaan juoni, vaan tunnelma, sen scifille ominaisen sense-of-wonderin ollessa enemmänkin sense-of-despair -osastoa.
Veera Luhtalan Lemuris tuberis on huomattavasti parempi tarina kuin saattaisi sen jossain määrin luotaantyöntävästä nimestä päätellä ja ainakin itselleni tarina oli yksi alkuvuoden novellisadon miellyttävimpiä yllätyksiä. Luhtalan paikka paikoin inhorealistisuuteenkin asti maanläheinen tarina edustaa tyylipuhdasta planeettascifiä, juuri sitä clarkelais-lemiläistä perustavaraa, jota suurin osa tieteiskirjallisuudesta ennen kyber- tai postkyberpunkia oli ja jota itse en voi edelleenkään olla mieltämättä siksi "oikeaksi" scifiksi.
Tarinan näyttämönä on outo, tuntematon planeetta ja ihmisten sinne rakentama tutkimusasema. Tapahtumia seurataan yhden, tarinan kuluessa muusta retkikunnasta yhä enemmän syrjäytyvän jäsenen silmin, tämän ja yhden planeetan alkuperäisiin elämänmuotoihin kuuluvan olennon välistä suhdetta sekä niitä kysymyksiä, joiden edestä päähenkilö itsensä tuon suhteen syventyessä löytää.
Tarina esittää ne samat kysymykset, joita scifi on aina tutkinut. Jos joskus todella törmäisimme outoon, meille käsittämättömään lajiin, kuinka kommunikointi sellaisen kanssa ylipäätään olisi mahdollista? Kun yhteinen kieli ja käsitteet puuttuvat, millä tiedemiehet voivat olla varmoja, etteivät näiden "hyvät yritykset" itse asiassa ole tappamassa planeetan alkuperäisiä elämänmuotoja sukupuuttoon?
Luonnon, ihmisen ja tekniikan välinen suhde havainnollistuu novellissa toisellakin tasolla, tutkimusaseman toimintoja hallitsevien, jollain tapaa Iain M. Banksin robotit mieleen tuovien keinoälyjen kautta. Nämä esiintyvät tarinassa vain kasvoina kuvaruudulla, nimillä jotka kaikesta päätellen ilmoittavat näiden vastuualueen (Anthropologos, Humanologos) ja tuntuvat kontrolloivan ihmisten, ainakin päähenkilön, elämää yhtä paljon kuin ihmiset planeetan alkuperäisiä elämänmuotoja konsanaan.
Myös tyylillisesti Luhtalan tarina muodostaa kaikin puolin tasapainoisen kokonaisuuden, kieli on sujuvaa ja tarina tasapainoilee onnistuneesti juuri sillä alueella, jolla toimivan scifin on operoitava, toisaalta selittelemättä liikaa, toisaalta myöskään sortumatta itsetarkoitukselliseen uudissanaviljelyyn.
Katriina Luotosen Yhdeksi lihaksi on yhden idean tarina ja juuri sitä, mitä Portilta nykyään likipitäen odottaakin, suomalaiseen arkitodellisuuteen tiukasti kytköksissä olevaa perusproosaa, johon on kuitenkin onnistuttu yhdistämään hitunen fantasiaa.
Luotosen novelli on tasapainoinen pikku tarina, vaikkei mitä todennäköisimmin tämän vuoden Atorox-kymmenikköön ylläkään, liian monissa suhteissa tuikitavallisen avioparin asteittaisesta yhteenkasvamisesta kertova tarina on yksinkertaisesti liian ohut. Novellin toimijapäähenkilöt jäävät nimettömiksi ja osaltaan tätä kautta myös luonteettomiksi, yksiulotteisiksi pahvihahmoiksi.
Juonellisesti tarina on naivistisuudessaan turhankin käänteetön ja varsinkin loppuratkaisulta olisi odottanut jonkinlaista koukkua. Niille herkkävatsaisemmille lukijoille, jotka vierastavat ylenmääräistä verellä roiskuttelua, kyberavaruudessa kurvailua, eksplisiittisiä yhdyntäkohtauksia ja muuta tuon linjan kuvastoa, Luotosen ketään loukkaamaton tarina kuitenkin tehnee kauppansa.
Sari Peltoniemen Lintu lentää pimeästä tarttuu viime vuosina ahkerasti tiedotusvälineissä puituun eläinaktivistiaiheeseen, mutta tekee sen varsin mielenkiintoisesta näkökulmasta. Vaikka öisestä minkkitarhaiskusta käynnistyykin, ei Peltoniemen kahdella aikatasolla kulkeva novelli kerro niinkään eläinaktivismista, vaan kahden, jo valmiiksi syrjäytyneen ihmisen välisen, repivän ja nämä muusta yhteiskunnasta entisestään eristävän parisuhteen tarinan. Sekä mies että nainen esiintyvät tarinassa vain lempinimillään. Kertojana toimiva nainen, Mureena, on synkkiä ajatuksia hautova goottinuori ja mies, Jyrkkä, rikkaan perheen vesa, joka kaikesta päätellen osaa kommunikoida eläinten kanssa.
Vaikkei olekaan kannanotto eläinaktivismin puolesta tai sitä vastaan, kritisoi Lintu lentää pimeästä onnistuneesti sitä tapaa, jolla me ihmiset haluamme eläimet inhimillistää. Novellin luettuaan on kokolailla varma siitä, että jos me joskus tosiaan oppisimme kommunikoimaan eläinten kanssa, olisivat nämä melko kaukana Kenneth Grahamin (Kaislikossa suhisee) tai Brian Jaques'in (Redwall-sarja) maalailemasta pörröpulleropallero-linjasta, jonka edustamassa maailmassa luontokappaleet jaetaan hyviin ja pahoihin lajeihin näiden fyysisten piirteiden mukaan.
Peltonimen eläimet eivät todellakaan ole jaloissa vilistäviä, huolensa nykyajan tohtori Doolittlen kanssa jakavia söpöläisiä, kaukana siitä. Luontokappaleet, joiden kanssa Jyrkkä tarinassa kommunikoi, ovat pikemminkin Johanna Sinisalon novellin Sorsapuisto sorsat mieleen tuovia tapauksia, miehen itsensä ollessa niille tuskin enempää kuin käskyläinen. Näin ollen myös Jyrkän "lahja", tällaiseen käsitykseen lukija vääjäämättä päätyy, on miehelle enemmänkin kirous, jotain joka on jo lapsesta saakka eristänyt tämän muista ihmisistä.
Vaikka jossain määrin tekemällä tehdyn oloiseen synkistelyyn ja turhan suoraviivaiseen juonenkuljetukseen syyllistyykin, kiinnittää Peltonimen tarina kiitettävässä määrin huomiota ihmiskuvauksen moniulotteisuuteen ja etenkin Mureenasta muodostuu sen kuluessa uskottava, eräissä suhteissa jopa satuttavan todellinen hahmo. Tarinallaan Peltoniemi osoittaa, ettei Suuren Tuntemattoman rajaseudun löytääkseen ole pakko lähteä avaruuteen outoja alienirotuja etsimään. Joskus pelkkä kurkistus oravan aivoihin riittää.
Pasi Karppanen