Ville Uotila: Kun taivaalta satoi sieniä...
(Portti 4/99)

Ville Uotilan Kun taivaalta satoi sieniä on edellä arvioidun Usvatunnelin ohella toinen tällä kertaa mukana olevista tarinoista, jotka täyttävät tyypillisen "Portti-novellin" tunnusmerkit. Novellien keskeisin ero on siinä, että missä Usvatunnelissa pyrittiin aitoon säikyttelyyn, on Uotilan tarinassa kyse tahallisesta tai tahattomasta kieli poskessa -asenteesta. Perusideansa tasolla novelli ei omaperäisyydellä juurikaan juhli. Suomen metsistä löytyy sinisiä, ennen tuntematonta lajia edustavia sieniä, joiden kerrotaan olevan ufojen mukanaan tuomia. Ennen pitkää sienet alkavat levitä niin kuin niillä sateella on tapana tehdä ja lopun voittekin sitten itse arvata.

Paitsi että perusidea jää kliseiseksi, on niin ihmiskuvaus, kieli kuin juonenkuljetuskin novellissa luvalla sanoen kömpelöä. Tarinan ongelmana on myös selvä epätasaisuus. Tarinan hienosti yksilönäkökulmasta kertova novelli alkaa vakavasävyisenä kuvauksena, mutta tarinan edetessä tyyli vaihtuu. Supersienten alkaessa muuttaa koko ihmiskuntaa tarmoa puhkuviksi tehopakkauksiksi keikkuu tarina jo likipitäen silkan farssin rajoilla. Sellaisena novellista sekä sen sisältämästä huumorista pystyykin nauttimaan.

Paitsi kertoo tarinan ulkoavaruudesta kotoisin olevan elämänmuodon saapumisesta Maan päälle ja tuon tapahtuman vaikutuksista, rakentaa Kun taivaalta satoi sieniä osuvan kuvauksen suomalaisen miehen luonteenlaadusta, oli tämä sitten kirjoittajan tarkoitus tai ei, tuosta samasta jurottavuudesta, jolla Koskelan Jussikin muuttuvan maailman menoa katseli. Voisin hyvin kuvitella, että jos armaalle maapallollemme joskus tosiaan saavuttaisiin avaruudesta salakavalin aikein, saattaisi suomalaisen miehen sielunmaisema edustaa sitä viimeistä valloittamatonta linnaketta. "Ja mua kun te palkoihmiset ette kyllä soluta... Perr-kele!"

Pasi Karppanen