A. C. Ross: Gepardin viimeiset päivät
(Portti 2/00)

Kolmannelle sijalle Portin viimevuotisessa novellikilpailussa sijoittunut A. C. Rossin novelli Gepardin viimeiset päivät on niitä tapauksia, joihin jokaisen kirjoittajan on kasvattavaa aina silloin tällöin törmätä: tarina jonka jokainen olisi toivonut itse kirjoittaneensa. Rossin novellissa on hyvin paljon samaa kuin Tähtivaeltaja 3/99:ssä julkaistussa Roberto de Sousa Causon scifitarinassa Mikä kuolematon käsi tai silmä. Kuten de Causo, myös Ross käyttää eläinkunnan edustajia tarinan sense-of-wonderin luomiseen. Millä tavoin tämä tarkasti ottaen tehdään, on se novellin kuningasidea, jota en aio tässä yhteydessä paljastaa.

Verrattuna muutama Colosseum sitten arvioituun, saman kirjoittajan novelliin Museo, on Gepardin viimeiset päivät selvästi hiotumpaa työtä. Novelli tutkii samoja olemassaolon ja minuuden kysymyksiä, mutta tekee sen varmemmin ja vakuuttavammin. Novellien yhteydet huomaa myös muuten. Museon tavoin myös Gepardin viimeiset päivät on syvämietteisyydestään huolimatta ennen kaikkea juonivetoinen novelli. Vaikka novelli käynnistyykin varsin verkkaisena minuuden tutkiskeluna, lisää se edetessään paitsi vauhtiaan myös juonen kiemuroiden määrää ja onnistuu lopussa yllättämään lukijan vielä kerran.

Jos Rossille pitäisi etsiä lähin vertailukohta kotimaisen scifikirjoittajien parista olisikin se luultavasti Timo Surkka. Surkan tavoin Ross operoi hyvin amerikkalaistyylisellä toimintascifi-kuvastolla, tehden tämän vieläpä varsin taiten. Lisäksi kummankin kirjoitustyylissä on mollivoittoisesta perusluonteestaan huolimatta samaa lakonista cooliutta. Kielellisesti Rossin novellissa toki on omat pikkuviilailun tarpeensa ja haparoinnin hetkensä, vaikka myönnettävä onkin, että näissä tapauksissa kyse on jo enemmän makuasioihin puuttumisesta kuin novellin varsinaisista puutteista.

Mitenkään syrjimättä tai aliarvioimatta niitä juhlittuja taitajia, jotka ovat kielellisellä ja tyylillisellä innovatiivisuudellaan muutaman viime vuoden aikana avartaneet kotimaisen spekulatiivisen fiktion rajoja, uskaltaisin tässä yhteydessä tituleerata nimimerkki A. C. Rossia suomalaisen novellimuotoisen science fictionin seuraavaksi suureksi valkoiseksi toivoksi. Vaikka tällaisissa tilanteissa onkin yleensä ollut tapana patistaa kirjoittajaa romaanimuodon kimppuun, itse epäröisin tuollaista kehoitusta antaa. Niin hyvin Ross nimittäin novellimuodon hallitsee ja olisi sääli menettää jälleen yhtä oivaa lyhytproosan taitajaa romaanikirjallisuuden houkutteleville, mutta niin kovin epävarmoille vesille. Taidot kirjoittajalla siihen kuitenkin riittäisivät.

Pasi Karppanen