Atro Lahtela: Toivottavasti et usko kuolemanjälkeiseen elämään
(Tähtivaeltaja 4/00)

Atro Lahtela on kirjoittaja, jonka ei varsinaisesti voi sanoa häikäisevän julkaisemiensa scifinovellien määrällä. Tämän isommat meriitit löytyvätkin tv- ja radiotoimittaja- sekä käsikirjoittajapuolelta. Mikään scifin höyhensarjalainen Lahtela ei tästä huolimatta ole. Tämän edellinen julkaistu scifinovelli, Poimu (2 Piste 2 Viiva 2 Piste 8) nappasi vuoden 1995 Atoroxin ja jos oikein arvaan, on Tähtivaeltajassa julkaistu Toivottavasti et usko kuolemanjälkeiseen elämään vahvoilla tämänvuotista palkintoa jaettaessa.

Kuten viime vuoden Atorox-voittajassa, Pasi Jääskeläisen novellissa Oi niitä aikoja: Elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa, on kyse tässäkin novellissa ennen kaikkea ajasta. Ajasta, synnistä ja ehkä myös hiukkasen anteeksiannosta. Juonellisessa mielessä novelli kuuluu niihin tapauksiin, joiden perusideaa on hyvin vaikea kuvailla kuulostamatta lattealta tai paljastamatta juonesta liian paljon niille, jotka eivät novellia mahdollisesti ole vielä lukeneet. Seuraavassa joka tapauksessa lyhyt tiivistelmä.

Eletään epämääräisessä lähitulevisuudessa, neutraaliin sävyyn kuvatussa uskonnollisessa totalitariassa, jossa rikollisuus on onnistuttu kitkemään lähes kokonaan pois. Sitten tulee ilmi rikos, joka on niin hirvittävä, että jo historiaan siirretty telepaattinen rangaistusmuoto joudutaan kaivamaan uudestaan esiin. Kuten arvata saattaa, ei kaikki mene niinkuin pitää ja lopulta tarinan päähenkilöt ovatkin melkoisen teologis-filosofis-eettisen pähkinän edessä. Lopussa palataan jälleen alkuun ja tarinan aloittava, ensimmäisellä lukukerralla varsin hämäräksi jäävä prologi sekä novellin arvoituksellinen nimi saavat selityksensä.

Lahtela on rakentanut novellistaan niin hiotun kokonaisuuden, että siihen on hyvin vaikea puuttua parannusehdotuksin. Teologinen pähkinä, joka muodostaa koko novellin ytimen, on kaikessa aukottomuudessaan suoraan sanottuna pirullisen looginen. Myös kielellisesti novelli on viimeisteltyä työtä. Aivan Poimun kaltaiseen tajunnanvirtaan Lahtela ei tällä kertaa ylly, vaan malttaa pitää jalkansa tiukemmin maan pinnalla. Näin myös tarinan seuraaminen on huomattavasti helpompaa. Tästäkin huolimatta tarina on kielellisesti taatua Lahtelaa. Kerronta on tiivistä, toteavaa jopa lakonista, kieltä josta on riisuttu pois kaikki turha ja jätetty vain oleellisin informaatio.

Mitä tähän voisi enää muuta sanoa? Jos tällä ei Atorox irtoa, niin jossain on pahasti vikaa.

Pasi Karppanen