Petra Suntila: Jäävirta
(Spin 6/01)

Petra Suntilan Jäävirta sijoittui viimevuotisessa Nova-kisassa täpärästi kymmenen parhaan joukkoon. Näitä kärkikymmenikköön päässeitä novelleja on nyt julkaistu viiden novellin verran ja myönnettävä on, että tasoltaan ne ovat olleet vähintäänkin vaihtelevia. Jos totta puhutaan, tähän mennessä julkaistuista novelleista Jäävirta on ainoa, josta olen aidosti pitänyt. Siinä missä monet muut kärjen tuntumaan sijoittuneet novellit ovat sortuneet turhankin kokeelliseen ilmaisuun, on Jäävirta napakka, hyvin koossa pysyvä pikku tarina.

Novelli käynnistyy tyypillistäkin tyypillisemmästä tilanteesta. Arktisella lakeudella elää pieni, keräilyllä ja metsästyksellä elävä, ihmistä muistuttavien olentojen heimo. Tarinan tapahtumia seurataan Naruan, heimoon kuuluvan nuoren naisen silmien kautta ja samalla annetaan ymmärtää, ettei kaikki ole yhteisön elämässä kohdallaan. Sitten tapahtuu odottamaton käänne ja Naruan on aloitettava jäälakeuden yli suuntautuva pakomatkansa, jonka päätteeksi hän saa selville yllättäviä asioita maailmansa ja heimonsa menneisyydestä.

Peruskuvio ei kieltämättä ole omaperäisyydellä pilattu, mutta Suntila onnistuu välttämään tarinan pahimmat karikot ja rakentamaan kuluneesta kuviosta raikkaan tulkinnan. Tarinan suurin vahvuus ei olekaan juonessa, vaan henkilöhahmoissa sekä luontevassa ihmiskuvauksessa, minkä lisäksi kirjoittaja on selvästi käyttänyt aikaa taustamaailmansa kehittelyyn. Tarina pysyy myös juonellisesti hyvin kasassa eikä sen jännite notkahda kuin ajoittain.

Jäävirrassa on paljon samaa kuin Novan toissa vuonna voittaneessa Mari Saarion novellissa Korttelitanssi. Molemmat ovat nuoren naisen näkökulmasta kerrottuja kasvutarinoita, joissa oleellista roolia näyttelevät päähenkilön maailmastaan selville saamat asiat. Molemmissa on niinikään sama positiivinen pohjavire. Siinä missä Korttelitanssi kuitenkin syyllistyi aika ajoin turhaankin alleviivaavuuteen, välttää Jäävirta tämän. Omat sentimentaalisuuden hetkensä siinäkin on, mutta aivan samanlaista paatosta kuin Korttelitanssin loppumetreillä, siitä ei löydy.

Täysin vailla kauneusvirheitä ei tämäkään novelli toki ole ja itse esimerkiksi olisin toivonut, että lopun takaumiin olisi maltettu keskittyä enemmän. Muutamin kohdin tarinan käänteet myös seuraavat toisiaan turhankin tiiviissä tahdissa ja etenkin loppu tuntuu verkkaiseen alkuun verrattuna jossain määrin hätäiseltä. Nämä ovat kuitenkin pieniä puutteita. Etenkin esikoisnovelliksi Jäävirta on yllättävän hiottua työtä.

Pasi Karppanen