Petri Salin: Parthenos XIII
(Portti 1/02)Juonensa ja käsittelemiensä teemojen tasolla Parthenos XIII tuo mieleen Johanna Sinisalon novellin Suklaalaput, jonka etenkin vanhemmat lukijat varmasti muistavat. Kuten Suklaalapuissa, myös Salinin novellissa tapahtumaympäristönä toimii avaruuden halki matkaava sukupolvialus ja kyse on tuolla aluksella vallitsevan säädellyn järjestelmän asteittaisesta hajoamisesta. Siinä missä Sinisalon novellissa näkökulma oli sosiologinen ja kyse hitaasta luisumisesta kapitalistisen järjestelmän syöveriin, näyttelevät Parthenos XIII:ssa keskeistä roolia tekniikka, biologia ja lisääntyminen.
Novellin maailmassa avaruuden yli kuljettavien etäisyyksien muodostama ongelma on ratkaistu turvautumalla partenogeneettiseen eli suvuttomaan lisääntymiseen. Sukupolvi sukupolven perään aluksen väestön muodostavat naiset ovat kolmeenkymmeneen ikävuoteen tultuaan synnyttäneet itsestään kloonin, joka aikuistuttuaan on ottanut äitinsä paikan. Miehiäkin alukselta löytyy, mutta nämä ovat lähinnä biologisia robotteja, mekaanisia seuralaisia, jollaisen voi käydä vaihtamassa uuteen malliin mikäli vanhaan kyllästyy. Alus itse on suljettu järjestelmä, joka toimii automaattisten laitteistojensa varassa.
Vähitellen tämä idylli alkaa kuitenkin järkkyä ja terveisiin sikiöihin ilmestyä omalaatuisia "poikkeamia". Sen mitä nuo "poikkeamat" ovat, arvaa jokainen, jolle tieteisfiktion konventiot ovat vähänkään tutut eikä Salin onneksi panttaakaan tuota tietoa loppumetreille tai rakenna tarinaansa kyseisen loppukoukun varaan. Novelli päättyy väkivaltaiseen luontoon paluuseen ja lopunajan tunnelmiin, mutta mukana on myös ripaus optimismia. Loppu jättää avoimeksi jopa mahdollisuuden eräänlaiselle "Aatami ja Eeva" -tulkinnalle, olkoonkin ettei tuota mahdollisuutta onneksi liikaa alleviivata.
Salinin novellissa on monia muistumia tämän omasta tuotannosta, selvimmin ehkä Musta väsymys silmät yöllä -novellista, johon sillä on yhtymäkohtia niin maailmansa kuin teemojensakin puolesta. Myös muuten tarina rakentuu varsin tutunoloisista aineksista eikä scifin lukija voikaan tarinaa lukiessaan välttyä lukuisilta deja vu -tuntemuksilta. Novellia voisikin pitää malliesimerkkinä scifin tarinarakenteiden tietoisesta uusiokäytöstä. Iso osa Parthenos XIII:n viehätyksestä muodostuu siitä, että tietää mitä tarinassa tulee tapahtumaan, vaikkakaan ei miten.
Keskeisin yksittäinen seikka, josta novellia kritisoisin, liittyy sen rakenteeseen. Teksti on jaettu lyhyisiin katkelmiin, jotka on jokainen otsikoitu päähenkilönsä mukaan. Tarinaa pystyy seuraamaan suuremmitta ongelmitta, mutta siltikin vaatii jonkin verran tarkkaavaisuutta, että yhtenään vaihtuvissa kertojapäähenkilöissä pysyy perässä. Ainakin itselläni tarinan Esterit, Rebekat ja Raakelit tuppasivat menemään sekaisin.
Päähenkilöiltä puuttuvat myös kaikki ne piirteet, joihin lukija on normaalisti tavannut havaintonsa rakentaa, fyysiset tunnusmerkit, sosiaaliset ja yhteiskunnalliset kontaktit, jopa perhesiteet. Tämä saa hajautetun rakenteen kanssa aikaan sen, ettei yhdestäkään päähenkilöstä oikein saa otetta, vaan kaikista muodostuu varsin persoonattomia ja kasvottomia tapauksia. Toisaalta ei voi välttyä vaikutelmalta, ettei tämä suinkaan ole sattumaa, vaan nimenmaan Salinin tarkoitus.
Tässä valossa sopiikin tarkastella sitä, kuinka hyvin novellin ihmiskuvaus loppupelissä toimii. Siinä missä moni muu vastaavista aineksista rakennettu novelli olisi jäänyt pelkäksi dystopiakuvaukseksi, onnistuu Salin lataamaan persoonattomiin päähenkilöihinsä yllättävän paljon inhimillistä emootiota. Parthenos XIII:sta muodostuukin tarinan kuluessa mielenkiintoinen "lämmin lesboutopia", joka ei ole vailla muistumia monista feministisen scifin merkkiteoksista.
Mikäli puhutaan henkilökohtaisista mieltymyksistä, on minun myönnettävä, ettei tämä novelli Salinin tuotannosta omaksi suosikikseni kohoa. Sitä ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö teksti olisi teknisesti yksi Salinin hiotuimpia novelleja.
Pasi Karppanen