Kirsti Ellilä: Kujanjuoksu
(Portti 3/02)
 

Kirsti Ellilän Kujanjuoksu tuo puitteidensa puolesta mieleen viime kerralla arvioidun Hanna Hyvärin novellin Omat koirat purivat. Novelleista kummatkin ovat suomalaiseen reaalitodellisuuteen sijoittuvia, naispäähenkilön näkökulmasta kerrottuja arkidraamoja, joissa on pinnan alla enemmän kuin aluksi näyttää. Siinä missä Hyvärin novelli oli kuitenkin melkoista absurdiikkaa ja verbaali-ilotulitusta, on Kujanjuoksussa tunnelma enemmänkin melankolinen.

Kujanjuoksu kertoo Johannasta, lehdessä työssä olevasta tavallisesta suomalaisesta perheenäidistä, jolla on ongelma. Tämä on selvää jo tarinan alkumetreiltä, mutta sitä mikä tuo ongelma varsinaisesti on, ei kerrota. Lukijaa johdetaan pitkään harhaan ja annetaan ymmärtää Johannan olevan huumeaddikti, kunnes totuus paljastuu. Salaperäiset ruiskeet joita Johannan on otettava, on tarkoitettu johtamaan harhaan työpaikalla säännöllisesti järjestettävät, perinnöllisiä sairauksia esiin seulovat geenitestaukset.

Novellin kuvio on tuttu ja velkaa asetelmiensa puolesta paljon etenkin Gattaca-elokuvalle. Kujanjuoksu kertoo kuitenkin tarinansa varsin toisenlaisesta näkökulmasta. Nyt ei huolenaiheena ole mahdollisuus synnynnäiseen sydänvikaan, vaan muut perinnölliset vaivat, esimerkiksi taipumus liikalihavuuteen.

Ellilän novelli tarttuu tärkeisiin, juuri nyt pinnalla oleviin ajankohtaisiin aiheisiin. Geenikartan selvittämisen myötähän yhä yksityiskohtaisempi ihmisen perimän selvittäminen on tulevaisuudessa mahdollista eikä kaukana liene päivä, jolloin huumetestien sijaan työpaikoilla ja kouluissa järjestetäänkin geenitestejä. Kyseessä ei ole mikään ennenkuulematon oivallus tai tarinan scifistinen sense-of-wonder sitä isokaliiperisinta lajia, mutta tässä juuri piileekin novellin vahvuus.

Vaikka geenitekniikka aiheena antaisi mahdollisuudet melkoisiin ylilyönteihin ja rimanalituksiin, on Ellilä välttänyt tämän ja valinnut aiheeseensa maanläheisen, yksilötason näkökulman. Tällä kertaa päähenkilön tavoite ei ole järjestää itselleen paikkaa Jupiter-lennolle, vaan yksinkertaisesti selvitä jokapäiväisen arjen läpi kunnialla. Ellilä käsittelee teemojaan hillitysti ja rakentaa aineksista tiivistunnelmaisen, tehokkaan draaman, jossa viimeiset palaset loksahtavat paikalleen vasta lopussa.

Ellilän novelli on kompakti, kasassa pysyvä paketti, johon on hyvin vaikea puuttua parannusehdotuksin. Ihmiskuvaus tarinassa toimii ja lepää paljolti nimenomaan Johannan hahmon varassa. Päähenkilön pelko ja hätä välittyvät lukijalle hyvin ja etenkin loppupuolella ihmiskuvauksessa on aitoa satuttavuutta. Kerronta on hidasta, paikoin jopa laahaavaa, mutta tuo ainoastaan sopii tarinan melankoliseen tunnelmaan.

Kujanjuoksun eteemme piirtämä kauhukuva pelottaa nimenomaan siksi, ettei tarinan maailma ole välttämättä kovinkaan kaukana omastamme.
 
Pasi Karppanen