Jukka Laajarinne: Nousu
(Spin 1/00)

Jukka Laajarinteen novellissa Nousu on samaa tyylikästä ja hallittua kompaktiutta kuin saman kirjoittajan viimevuotisessa Atorox-ehdokkaassa Olin jo vienyt roskiksen. Tällä kertaa aiheena on, mahdollisimman latteasti asian ilmaistakseni, pyrkimys ylöspäin.

Nousu ei palkitse sf-novelleihin tottunutta lukijaa, joka odottaa yllätystä. Silti tarjolla on loppuhuipennus. Varsinaisia käänteitä tai muutoksia ei novellissa tapahdu, vaan käyrä on – aivan konkreettisestikin – koko ajan nouseva. Päähenkilö kertoo itsestään lopulta vain sen, mikä on keskeistä aiheen kannalta. Suoraan hän kertoo itsestään vain vähän; kuva syntyy sen kautta, mistä hän on kiinnostunut, mitä hän siteeraa ja mitkä seikat hän ylipäätään haluaa mainita. Saamme tietää hänestä riittävästi, jotta kykenemme samastumaan häneen ja ymmärtämään hänen tarpeensa. Ehkä meillä kaikilla on tuo sama tarve ainakin jossakin muodossa - joka tapauksessa tunsin oudosti liikuttuvani tätä novellia lukiessani.

Kuten sanottu, novelli ei sisällä mitään merkillisiä jekutuksia tai sen kummempaa sf-ideaa. Ehkä juuri tästä syystä se ei tunnu kertakäyttöviihteeltä. Tenho perustunee ensinnäkin siihen, että kirjoittaja hallitsee aihepiirin riittävän hyvin. Toiseksi hän malttaa rakentaa kuvansa hiljalleen, säästellen jopa, mikä synnyttää tekstiin aivan omanlaisensa jännitteen. Idea lähtölaskennasta novellin lomassa on jo ainakin kertaalleen käytetty (kts. Petri Laineen Lähtölaskenta, Portti 2/99), mutta mainiosti se tekstiä tässäkin rytmittää. Sinänsähän se on myös hyvä houkutin lukijalle: on melkein pakko selvittää, mitä lopulta tapahtuu, kun kerran nousujohdetta luvataan.

Sari Peltoniemi