Petri Laine: Hollen tarina
(Spin 1/02)Petri Laineen novelli Hollen tarina tuo etsimättä mieleen muutama Colosseum sitten arvioidun Helena Karsikin novellin Molli ja minä. Siinä missä Karsikin novellissa päähenkilöinä olivat ihminen ja kissa, käsitellään tässä novellissa ihmisen ja koiran suhdetta. Novelleilla on myös muita yhtymäkohtia. Karsikin tekstin tavoin Hollen tarina edustaa kotimaista perusnovellistiikkaa, jossa liikutaan suomalaisissa ympyröissä ja tarina rakentuu muutenkin varsin tutunoloisten elementtien varaan.
Hollen tarina kertoo yksinäisestä eläkeläismiehestä, joka päätyy hankkimaan ehtoopäiviensä piristykseksi saksanpaimenkoiran pennun. Miehen omaksikin yllätykseksi koirasta muodostuu tälle korvaamaton seuralainen elämän valo. Sitten tapahtuu kuitenkin jotain, joka kampeaa tarinan hämärän rajamaille. Asetelmassa ei ole mitään, mitä ei oltaisi aiemminkin nähty, mutta Laine onnistuu rakentamaan aineksista tuoreen tulkinnan.
Suurimmat erot Karsikin ja Laineen novellien välillä löytyvät rooleista, joissa eläimet tarinoissa toimivat ja jotka heijastelevat suoraan kissoihin ja koiriin usein liitettyjä luonteenpiirteitä. Siinä missä Karsikin Mollista kasvoi tarinan aikana salaperäinen, ihmistä suurempien voimien kanssa keskustelua käyvä hahmo, on Laineen Holle ihmisen paras ystävä ja uskollinen kumppani, väline jonka kautta yliluonnollinen aines tuodaan tarinaan mukaan.
Vaikka näkeekin päivänvalonsa vasta nyt, on Hollen tarina alun perin Laineen tuotantoa jo muutaman vuoden takaa, ajalta ennen Lähtölaskentaa ja muita tämän ensimmäisiä Portissa julkaistuja tarinoita. Tämä ei kuitenkaan näy itse novellista ja Hollen tarina seisoo aivan hyvin omillaan kirjoittajan uudempien tekstien rinnalla. Tarina rullaa eteenpäin kiireettömän ja pakottamattoman tuntuisesti, ihmiskuvaus on hallittua ja ainakin minut tarina onnistui imaisemaan mukaansa alkumetreiltä lähtien.
Jossain määrin Laineen helmasynnit, kerronnan alleviivaavuus sekä tyylillinen ja ajatuksellinen imelyys pilkahtelevat nytkin rivien väleistä. Tässä tapauksessa tarinassa mukana oleva emotionaalinen paatos ei kuitenkaan pääse häiritsemään, vaan on ainoastaan mukana luomassa kuvaa siitä, millaisen muutoksen koiran tapainen viisas luontokappale saattaa yksinäisen ihmisen elämässä aikaan saada.
Se mistä novelli vahvuutensa ammentaa onkin nimenomaan tunneside, joka ihmisen ja eläimen välille on mahdollista muodostua, toisin sanoen täsmälleen sama mihin ovat perustuneet lukemattomat muutkin aihetta varioineet tarinat HerriotinKaikenkarvaisista ystävistä aina Paasilinnan Jäniksen vuoteen asti. Laine hyödyntääkin asetelman potentiaalin hyvin ja tarinan luettuaan ymmärtää jälleen hieman paremmin niitä ihmisiä, joille koirasta on muodostunut elämän tärkein ja ainoa sisältö. Suru, jota päähenkilö tarinassa tuntee lemmikkinsä menetettyään välittyy lukijalle todellisena.
Se mistä novellia kuitenkin kritisoisin on tietynlainen juonellinen haparointi, joka näkyy etenkin loppuratkaisun kohdalla. Tarina rullaa eteenpäin hyvin, mutta viimeiselle sivulle tultaessa tuntuu novelli yksinkertaisesti loppuvan kesken. Viimeisille riveille Laine on liittänyt viittauksen, joka jollain tasolla selittää mitä tarinassa oli mahdollisesti tapahtunut, mutta hieman päälleliimatuksi kuvioksi tuo suhteessa muuhun kokonaisuuteen jää.
En nyt tarkoita, että lukijalle pitäisi jokaisessa jutussa tarjota valmis aukipurettu selitys siitä, mitä tarinassa oli tapahtunut, mutta nyt lopetus jää yksinkertaisesti "leijumaan ilmaan". Huono novelli Hollen tarina ei tällaisenaankaan ole, korostettakoon sitä. Sen verran hyvin kokonaisuus kuitenkin muuten kasassa pysyy, että tarinallisen jännitteen lopahtaminen näin selvästi viimeisillä metreillä kieltämättä kismittää.
Pasi Karppanen