M.G. Soikkeli: 40 asteen paholainen (1-4/4)
(Finnzine 1/00 - 4/00)

Finnzine 4/00:ssa julkaistussa artikkelissaan M.G. Soikkeli visioi scifin tulevia trendejä ja nimeää yhdeksi mahdolliseksi sellaiseksi taksonomiaa, eläinten luokittelutiedettä hyväkseen käyttävän scifin, tieteisfiktion jossa lukijat hämärän rajamaille kuljettava kerronta luodaan tutkimalla meidät muista eläimistä erottavaa rajapintaa. Paitsi että Soikkeli itse on käyttänyt aihetta novelleissaan, näyttävät muutkin kirjoittajat tarttuneet siihen, A.C. Rossista aina Johanna Sinisaloon asti. Sinisalon romaania on aika ajoin kutsuttu trollipunkiksi, joten eläinscifille voisikin tässä yhteydessä lanseerata trendikkään yleisnimityksen taksopunk. M.G.:n kirjoittama 40 asteen paholainen on taksopunkia, toki aihetta soikkelimaisesti käsiteltynä.

Mikäli oikein ymmärrän, on 40 asteen paholainen järjestyksessä neljäs Soikkelin Finnzinessä julkaistuista, useamman novellin mittaisista kokonaisuuksista. Samalla se on näistä lukukokemuksena ehdottomasti miellyttävin. Jo 90-luvun puolivälissä julkaistu kaupunki-sarja kärsi ehkä jonkinlaisesta temaattisesta hajanaisuudesta, Kuinka monta kuuta taivaalta oli vuoristoratavauhtinen sukellus muukalaisolennon pään sisään ja Metsätähti-sarja jotain, joka vaati lukijaltaan alusta asti aivan omansalaista asennoitumista. Siinä missä Soikkelin toinen, vain kolmiosainen jatkosarja oli kokonaisuuksista kaikkein yhtenäisin ovat muut olleet huomattavasti sirpalemaisempia, kertojanäkökulman vaihtuessa osasta toiseen.

40 asteen paholainen seurailee tässä mielessä edeltäjiään, mutta on teemoiltaan ainakin Metsätähti-saagaa yhtenäisempi. Sarja on kertomus ihmislajin ja loisen suhteesta. Perna, näin sarjan kuluessa paljastuu, ei olekaan mikä tahansa elin, vaan itse asiassa loinen, vieras avaruudesta saapunut elämänmuoto, joka on maannut lepotilassa ihmisen perimässä aikojen alusta lähtien ja odottanut oikeaa hetkeä kuoriutuakseen. Uskonnollisilla järjestöillä on kautta vuosisatojen ollut hallussaan tieto loisen todellisesta olemuksesta, liturgioihin ja seremonioihin kätkettynä. Vuosituhannen vaihteen tienoilla tuo loinen herää ja kuten arvata saattaa, ei maailma ole enää entisensä.

Enemmän kuin yhtenäinen novelli tai edes neljän novellin sarja, on 40 asteen paholainen neljän monologin kokoelma, joissa neljä hyvin erilaista kertojapäähenkilöä tekee selväksi suhdettaan ihmiskuntaa ravistelevaan mullistukseen. Samalla, tarinan taustalla, suuret tapahtumat etenevät kuin puolihuolimattomasti loppuaan kohden. Rakenteensa johdosta 40 asteen paholaisen arvottaminen novellina onkin varsin hankalaa. Sarjan erilliset osat eivät toimi yksin, mutta toisaalta kokonaisuuskaan ei rakenna selvää kaarta, jolla olisi alku, keskikohta tai loppu, vaan sarja jää nimenomaan kokoelmaksi puheenvuoroja.

Tämä rakenne edellyttää lukijaltaan paljon. Vaikka tarina etenee periaatteessa kronologisesti, edellyttää siihen sisälle pääsy oikeaa asennoitumista. Tämä tuotti esimerkiksi allekirjoittaneelle ongelmia, sillä vaikka olin jokaisen osan lopussa mielestäni oivaltanut, mitä kirjoittajalla on mielessään, oli käsitykset seuraavan osan alussa tarkistettava uudelleen. Toinen seikka, mitä lukija saattaa vierastaa, on lopetus. Tapahtumia kehitellään neljän osan kuluessa näkökulmia vaihtamalla ja rakentamalla noiden näkökulmien varaan rakentuva, juurensa historiaan asti ulottava kudelma, mutta mitään varsinaista loppuratkaisua, koukkua joka sitoisi tarinan langat yhteen, lukijalle ei tarjota.

M.G. Soikkeli kuuluu tämän hetken tuotteliaimpiin kotimaisiin kirjoittajiin ja samalla niihin, jotka eivät päästä lukijaansa vähällä. Vaikka Soikkelin tyylillinen kirjo onkin laaja, jakavat tämän tekstit lukijat useimmiten kahtia, niistä joko pitää tai ei sitten pidä. Parhaimmillaan Soikkeli on kuvatessaan ihmisiä, joko näiden välisen vuorovaikutuksen ja dialogin kautta, esimerkkinä 40 asteen paholaisen ensimmäinen ja rauhallisin osa, tai sitten, kuten eritoten neljännessä osassa, päähenkilön tehdessä lukijalle selkoa ajatuksistaan. Toinen alue, jossa Soikkeli on omimmillaan, ovat tilanteet tämän päästessä luomaan outouden tuntua mittarit täysillä ja nappulat kaakossa.

Juonellisesti Soikkelin tarinat ovat kokolailla ohuita ja jos tarkkoja ollaan, puuttuvat varsinaiset juonet niistä perinteisimmässä mielessä kokonaan. Heikoimmilla jäillä tämän tarinat ovatkin silloin, kun ne ovat niin lähellä scifin valtavirtaa, että lukija alkaa odottaa niiltä selkeää, syy-seuraussuhteisiin perustuvaa tarinakaavaa. Tällaista niiltä on nimittäin turha odottaa. Vaikka Soikkelin tarinat joskus alkaisivatkin jokseenkin loogisena scifikerrontana, saattavat ne liukua lopussa täydelliseksi tajunnanvirraksi. Hyvinä esimerkkeinä tästä mainittakoon vaikkapa Nasaretin ihme tai ensimmäisen sijan Portin viimevuotisessa kisassa napannut Jännittävää olisi nähdä pihalla dinosauruksia, joista etenkin jälkimmäisen arvot jäivät jossain määrin avautumatta tälle arvostelijalle.

Myös 40 asteen paholainen toimii parhaiten ensimmäisessä kategoriassa, huonoiten viimeksimainitussa. Tarinan ansioihin kuuluu hyvin rakennettu ihmiskuvaus ja sen luoma visio ihmisen biologiasta historiallisine kytköksineen on niin vakuuttava, että sen uskoisi helposti todeksi. Juonellisesti tarina jää kuitenkin kevyeksi ja eri osat toisistaan turhan irrallisiksi. Toisaalta sarja on rakenteeltaan sellainen, että mitään muuta ei siltä välttämättä odotakaan. 40 asteen paholainen ei ole kertomus ihmisen ja muukalaislajin välisestä kohtaamisesta perinteisillä pelisäännöillä, vaan sen tavoitteet ovat aivan muulla suunnalla.

Pasi Karppanen